Levyarvostelu: Timo Kaukolampi ja Tuomo Puranen sävelsivät musiikin Zaida Bergrothin elokuvaan Marian paratiisi. Kaukolammelta käsittelyssä myös soolosävellys Mira Kauton tanssiteoksen Station to Station to Station äänimaisemaksi.
Timo Kaukolampi & Tuomo Puranen: Maria’s Paradise: (Svart Records, 20.3.2020). Timo Kaukolampi: Music from Station to Station to Station (Svart Records, 15.11.2019).
Olen seurannut Timo Kaukolammen varsin tuotteliasta ja moneen suuntaan rönsyillyttä uraa vaihtelevalla tarkkuudella 1990-luvun alun Dun-delion-yhtyeen melko omaperäisestä hc-punkista (Larry) And the Lefthandedin ja Op:l Bastardsin kautta K-X-P-ryhmään ja aina viime vuosien soolotöihin.
Nyt siis käsillä on vanhojen K-X-P- ja Op:l Bastards -yhtyetoverusten, Timo Kaukolammen ja Tuomo Purasen, juuri ilmestynyt soundtrack-levy Zalda Bergrothin elokuvaan Marian paratiisi (Maria’s Paradise). Kaksikolla on takanaan jo yksi aiempi, Jussillakin palkittu, soundtrack Armomurhaaja-elokuvaan.
Musiikki on toki suunniteltu toimimaan parhaiten yhdessä kuvan kanssa. Koska en ole kuitenkaan onnistunut näkemään Bergrothin elokuvaa, puutun tässä arvostelussa ainoastaan musiikkiin.
Maria’s Paradise on jaettu 19 ”kappaleeseen”, joiden pituudet vaihtelevat reilusta puolesta minuutista hieman yli neljään. Yleisesti ottaen soundtrackillä liikutaan varsin tummissa, post-apokalyptisissäkin, tunnelmissa. Ambient ja kokeellisuus ovat määräävässä asemassa, mutta aika-ajoin syntetisaattoribasso ja -jumputus antavat hetkellisesti pulssia muuten pääosin leijailevampaan äänimaisemaan. Välillä kuullaan virsiä (!), sellaisista vaikutteita saanutta instrumentaalimusiikkia ja jonkinlaista hurmoksellista uskonnollista julistusta. Nämä ovat tietenkin otteita elokuvasta.
Virsiä lukuun ottamatta materiaali on Timo Kaukolammen ja Tuomo Purasen säveltämää. Osassa siitä on hyödynnetty jo aiemmin julkaistua materiaalia. Pitkäsoiton aloittavalla The Angel Will Guide Us -kappaleella on käytetty elementtejä Kaukolammen Station to Station to Stationin Act I -teoksesta. Palataan siihen julkaisuun myöhemmin. Kappaleessa liikutaan kuiskailuineen salaperäisissä ja painostavissa, ellei jopa uhkaavissa tunnelmissa.
Täytyy tunnustaa, että virsien arvostelu menee sikäli kaukaa ohi oman niin sanotun mukavuusalueeni, että jätän ne tässä suosiolla maininnan tasolle. Itse asiassa levytetyssä teoskokonaisuudesta ne myös hyppäävät hyvin irrallisina esiin, koska eivät ole Kaukolammen ja Purasen kynästä lähtöisin, ja heidän materiaalinsa liikkuu pikemminkin eri elektronisen ilmaisun alalajien kuin hengellisen musiikin alueella. Virret tuntuvat siis katkaisevan muuten yhtenäistä kuuntelukokemusta.
Varsinaisissa Kaukolammen ja Purasen sävellyksissä liikutaan sangen synkissä äänimaisemissa. I Saw the Beast kolistelee teollisen kolkosti huminoidensa lomassa. Useampikin kappale, kuten Arboretum, sisältää vanhan tieteiselokuvan ääniraidan mieleen tuovaa piippausta. Salomessa viivähdetään rauhoittavissa instrumentaalisissa ambient-tunnelmissa, joihin yhdistyy mielikuva virsistä. Lähinnä tämä johtunee toisaalta urkujen soinnista, mutta myös siitä että levyllä on aiemmin kuultu virsi.
Muutaman kerran levyllä kiihdytään hetkellisesti muuta materiaalia vauhdikkaampaan keskitempoon. Sellainen tuokio koetaan Interrupted Premonition -kappaleessa, joka kuitenkin seestyy pian hetkeksi leijailemaan tasaisemmin, ennen kuin päättyy minimalistiseen vähitellen katoavaan sykkeeseen. Levyn jälkipuoliskon Righteous Betrayal tarjoaa jumputuksineen ja syntetisaattoribassoineen toisen Maria’s Paradisen hieman kiihkeämmän rytmin hetken. 1980-luvun tieteiselokuvan henki on läsnä. Myös Righteous Betrayal tasoittuu loppua kohti huminaan, joka johdattelee seuraavan kappaleen, Bear Trapin, rauhoittavampaan äänimaisemaan.
Päällimmäisenä Maria’s Paradise -levystä jää mieleen juuri seesteisempi viipyily ambientin ja kokeellisen elektronisen musiikin arvoituksellisissa tunnelmissa ja satunnaisen avaruusromun autiomaissa. Välillä musiikissa henkii tuntematon uhka, hieman samaan tapaan kuin John Carpenterin elokuvamusiikissa 1980-luvulta. Kokeellisuuden osuus on ehkä hieman vähäisempi kuin kaksikon Armomurhaaja-soundtrackillä.
Harvemmin soundtrack-levyilläkään taitaa lopulta näin monimuotoista musiikkia olla. Dystopioista muistuttavat äänimaisemat sopivat hyvin näiden korona-aikojen henkeen. Yrittäkäämme kuitenkin jaksaa pitää toivoa yllä ja selvitä tästäkin. Kenties tällainen soundtrack-musiikki voi tarjota jollekin lohtuakin näinä vaikeina aikoina.
Ilman elävää kuvaa kuunneltuna Maria’s Paradisen mielenkiinto ei lopulta aivan jaksa pysyä yllä läpi koko 38 minuuttia kestävän levyn. Pieni moite tulee myös levyn takakannesta, joka on käytännössä hopeanharmaa peili, jonka pinnalle on painettu pienenpientä mustaa tekstiä. Kirjoituksesta on lähes mahdotonta saada selvää. Kokonaisuutena levyä voidaan luonnehtia niin sanotusti mukiinmeneväksi; ei se läheskään tekijöidensä parasta tuotantoa edusta.
* *
Vain reilut neljä kuukautta ennen Maria’s Paradisea julkaistiin Kaukolammen sooloteos, Mira Kauton tanssiesitystä varten sävelletty Station to Station to Station. En ole nähnyt esitystä, joten tämäkin arvostelu perustuu pelkästään musiikin kuunteluhavaintoihin lp-levyltä.
Kaukolammen soolokokonaisuus kattaa neljä yhteensä 34 minuutin osaa, joiden kunkin pituudet vaihtelevat reilusta kuudesta minuutista yli kymmeneen.
Levy lähtee nytkyttämään liikkeelle minimalistisesti raiteita jyskyttävän junan rytmillä. Tästä käydään kehittämään tunnelmaa. Pian mukaan yhtyy muun muassa bassopulssi sekä edelleen utuista syntetisaattorimattoa ja -melodiaa. Mielessä käyvät jälleen vaikkapa John Carpenterin sävellykset omiin elokuviinsa. 1980-lukulaisen elokuvamusiikin tunnelmissa siis liikutaan tässäkin teoksessa, ja loppupuolella sävellystä lähestytään jo majesteettisia ulottuvuuksia. Vaikka minimalistisessa kappaleessa tiettyä junnaavuutta sanan myönteisessä merkityksessä onkin, ei lähemmäs 11 minuuttia kestävä sävellys tunnu silti missään vaiheessa kuitenkaan polkevan paikallaan. Kehittelyä ja kasvatusta on riittävästi.
Minimalismi jatkuu itse sävellysten lisäksi sen osien nimeämisessä: Act 1, Act 2 ja niin edelleen. Jos ensimmäisessä osassa pulputeltiin raiteilla, tunnutaan toisessa hengailtavan sumuisella – kenties tarkovskilaisella – asemalla, kuin toisessa ulottuvuudessa, vailla kiirettä. Viimeinen juna on mahdollisesti mennyt, kenties vienyt laukunkin.
Act 2 liihottelee ambientimmissa, hieman uhkaavan tuntuisissakin avaruuksissa. Kuuntelijan mielenkiinto ei jaksa pysyä yllä aivan yhtä hyvin kuin edellisessä kappaleessa. Toinen kuuntelukerta auttoi ainakin itseni kohdalla: kappale vaikutti jo paljon kiehtovammalta ja nyansseihin jaksoi keskittyä.
Act 3:ssa palataan minimalistisesti pulputtelevaan äänimaailmaan, mutta sen kohdalla voidaan jo miltei puhua rytmimusiikista. Teemaa varioidaan, ja teosta kasvatetaan (ennen viimeisen parin minuutin hiipumista). Menevimmässä vaiheessaan kappaleen voisi lähes kuvitella tanssittajaksi johonkin underground-konemusiikkitapahtumaan. Aiemmissakin osioissa kuultu musiikin elokuvallisuus säilyy silti jotenkin edelleen mukana.
Kuitenkin taas ensikuulemalta – ja näkemättä kokonaisuuteen kuulunutta tanssiesitystä – yhdeksän ja puolen minuutin kestossa tuntui olevan ehkä hieman liikaa. Jälleen toinen kuuntelukerta saa mielenkiinnon pysymään paremmin yllä.
Viimeisessä osassa, Act 4, tunnelma rauhoittuu taas, mutta kasvaa sitten vielä vähitellen ja saa lopulta monotonisesti hakkaavan temponkin. Levy päättyy kuitenkin lopulta katarttisen seesteisesti.
Station to Station to Station kävisi elokuvamusiikista siinä missä Maria’s Paradisekin. Ensin mainittu on jälkimmäistä eheämpi kokonaisuus. Sekään ei silti yllä aivan Kaukolammen eri kokoonpanojen kanssa tekemien parhaiden levytysten tasolle. Suosittelen keskittynyttä kuuntelemista. Ei kannata antaa periksi, vaikka levy ei heti ensikuulemalta avautuisi täyteen kukkaansa.
Eros Gomorralainen
