Levyarvio: Samae Koskisen rauhassa ja näkemyksellä viilattu Maidstone innostuu pienistä asioista. Kaikkea hötkyilyä karttava albumi esittelee monta artistin parhaisiin nousevaa sävellystä eikä sitä ole pilattu epäolennaisuuksilla.
Samae Koskinen: Maidstone (Johanna Kustannus), julkaistu 30.8.2019.
Vuonna 2017 Samae Koskisen piti pitää tauko musiikista ja kirjoittaa omaelämäkerrallinen romaani, mutta kuinkas kävikään? Syntyi kimppu kappaleita, joiden tekeminen oli paineetonta ja mukavaa sijaistoimintaa sen sijaan, että alkaisi selättää romaanin tyhjiä sivuja.
Koskinen pääsi nauttimaan luottopelaajien avusta. Riku Mattila auttoi karsimaan biisijoukosta sopivan kokonaisuuden, jonka Koskinen sitten äänitti Jonas Olssonin kanssa. Albumia on tehty pieteetillä ja kiireettä ja se kyllä kieltämättä lopputuloksessa kuuluu.
Levyn soundimaailmasta Koskinen kertoo suurimman innoittajan olleen Jeff Lynnen muun muassa Tom Pettylle ja Roy Orbisonille 1980-luvulla tuottamat levyt; orkestroinnit, jämäkät rytmit, helkkäävät akustiset kitarat ja runsaat taustakuorot. Ajatonta musiikkia, joka ei kuihdu koskaan. Mainituista asioista etenkin orkestroitu, jämäkkä ja helkkäävät akustiset kitarat pitävät kutinsa myös Maidstonella.
Avausraita Kasvissyöjän lapsi lähtee kiivaasti ja uhkailevasti tikittäen, mutta kääntää toisen posken heleällä kertosäkeellään. Samaen aina tunnistettava laulusoundi on edelleen avaintekijä, mutta sävellys- ja sovituskynässä on myös mukavasti ideaa ja vaihtelevia käänteitä.
Aiemmin sinkkuna julkaistu, pehmeästi keski-ikäistyvän miehen nostalgiaan sukeltava Mummu on yksi levyn avainraidoista. Kerroksittain kasvava ja hienosti kimaltelevalla kertosäkeellään loistava kappale pitää hienosti kiinni harmonisesta rakenteestaan. ”Milloin Raiderista tuli Twix?” -kysymyksen kaltaisista pohdinnoista on rakennettu hieno ajatelmakokonaisuus taakse jääneestä nuoruudesta. Yksi parhaita Samae-biisejä.
Heti perään jatketaan kovat piipussa. Saunapäivä-kampanjan tunnuslauluksi nostettu Tää on se hetki kimaltelee sopivan rennosti. Pienesti heleä melodisuus kohtaa toimivalla tavalla reippaasti etenevän kompin.
Isä pidä kii kaihoilee hienosti, vangiten tuokiokuvia lapsuuden hämärtyvistä kuvista. Ne pienet hetket ovatkin Samaen tarinoiden keskiössä. Kappale on kiireettä askeltava mutta samaan aikaan reipas. Monipuolisesti muun muassa pianolla, puhaltimilla, jousilla ja vaivihkaisilla efekteillä maustettu kokonaisuus lipuu aluksi hiukan ohi mutta kasvaa kuuntelu kuuntelulta. Orkestraation hillitty ja hallittu asteittainen kasvatus on toteutettu upeasti.
Riisutusti toteutettu ja maailmantuskaa poteva Kaikki on perseestä -kappale kääntyy rakkauslauluksi, kun siihen lisätään perään sanat ”paitsi sä”. Levyn aiempia biisejä akustisempi ilme ei ole este hienon väliosan rakenteille ja mausteille. Samaen laulu on ehkä enemmän keskiössä, muttei mitenkään häiritsevästi. Levyn alkuviisikko nostaa odotukset pilviin. Miten loppulevy vastaa?
Raukea näppäily jatkuu aamuöisillä baarista kotiin -fiiliksillä tunnelmoivalla Vie mut himaan -laululla, joka kasvaa stemmoilla komeasti kertosäkeeseen. Kuulas tunnelmointi pehmeän tummine efekteineen lyö toimivasti kättä laulun kanssa. Useammassa kappaleessa korostuu riittävä määrä kärsivällisyyttä. Sovituksia, ja sitä miten niitä toteutetaan, on mietitty kaikessa rauhassa. Kaikki palvelee Samaen laulutyyliä.
Mittumaari meni Isä pidä kiin tapaan parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla vähän muiden takapenkillä, mutta kertosäkeen kirkas näppäilymelodia on sen verran ärsyttävän tarttuva, että tässähän olisi potentiaalia vaikka kesähitiksi. Lause ”antaa saunan tehdä taikojaan” sopisi sekin Saunapäivään.
Albumin tuorein sinkkujulkaisu on tummasti pohdiskeleva ja komeaan kaareen ulottuva Läpi routaisen maan, paikalleen pysähtyvä rakkauslaulu siitä miten raskaan odottamisen jälkeen tanssitaan koko yö. Kuulaan akustinen kitaranäppäilysoolo kuorruttaa kakun. Yksi hienoimpia kappaleita vuodelle 2019!
”Kukaan meistä ei oo täällä liian pitkään” on toinen lause, jota tullaan tänä syksynä laulamaan mukana. Rennommin ja valoisammin etenevä sävellys on perinteinen mutta onnistuu pienesti heleällä rullauksellaan ja tarttuvalla kertosäkeellään nousemaan lähes edellisen tasolle, tunnelma vaan on aivan erilainen. Todellinen hyvän mielen kappale.
Viimeisenä soiva Nähdään taas on selkeääkin selkeämpi hyvästely-biisi, joka alleviivaa aikaa tehdä jotain muuta ehkä hiukan liiankin vahvasti. Toki se on levyllä harvinaisen oikeassa paikassa. Jotenkin se vain tuntuu jäävän hiukan irralliseksi, ikään kuin olisi pakko päättää levy heippa-teemaisella kappaleella. Sinänsä sävellyksessä tai sen toteutuksessa ei ole valuvikaa, mutta ehkä se aiemman tykittelyn jälkeen jää hiukan varjoon?
Ilkka Valpasvuo
