Ed Sheeranin neljäs albumi ei petä, muttei ihan loppuun asti hurmaakaan – persoonaa, sielua ja tunnetta on silti riittävästi

Kuvat: Warner Music

Maailman suosituimpien musiikintekijöiden joukkoon vuosikymmenen aikana kasvaneen punapäisen englantilaisen luoma persoonallisen persoonaton tyyli – rehellinen mutta samaan aikaan hiukan muovinen, tunteikas mutta vailla arpikudosta – yhdistelee jälleen elementtejä niin perinteisestä popista, folkin pehmeydestä, räpin juoksutuksesta kuin modernista klubimusiikista. Orkestraatioita käytetään toimivasti ja tarpeen mukaan. Räppääminen on antanut tilaa laululle, joka kaikaa ihailtavan puhtaasti.

Tunnistettavasti laulava Sheeran onnistuu tekemään musiikkia, joka soi komeana taustatapettina mutta jää samalla kuin vaivihkaa päähän soimaan. Musiikki ei ärsytä, muttei myöskään nosta ihokarvoja. Silti kappaleissa on ainakin valtaosiltaan jotain kiehtovaa, joka toimii. Hiotusta kaavastaan huolimatta niissä on riittävästi persoonaa, sielua ja tunnetta.

Tämä nostaa Sheeranin lauluntekijänä suosioon, jolla Suomessakin täytetään isoimmat mahdolliset esiintymisareenat, yleensä useampaan kertaan. Näin myös ensi kesänä, jolloin Ed Sheeran nähdään Helsingin Olympiastadionilla.

Alusta asti omaa tietään kulkenut Sheeran aloitti soittamisen katusoittajana, mikä edelleen leimaa tekemisen tapaa. Vaikka levysoundissa elementtejä voi olla paljonkin, Sheeran luo maisemansa pääsääntöisesti itse ja pystyy ne myös yksin esittämään. Se myös mahdollistaa kompromissittomuuden; Ed Sheeran on vahvasti oman soundinsa herra. Toki yhtenä maailman suosituimmista artisteista hän saa halutessaan levyilleen vieraaksi tai yhteistyökumppaniksi melkein kenet vain. Valittuja vahvistuksia tai ehkä enemmän oman näkemyksen peilauksia muiden kautta kuullaan tälläkin levyllä.

Sheeranin mukaan = on hänen tähän mennessä henkilökohtaisin albuminsa, aikuistumislevynsä, jonka aiheissa kuuluu perheen perustaminen, lapsen syntymä ja läheisen kuolema. Avaran rokkaavasti käynnistyvä avausraita Tides paljastuu pienesti kauniiksi nykyisen elämäntilanteen pohdinnaksi, jossa kaikaa niin kaartava kaiho kuin pienesti hymyilevä duuri. Tymäkkä poljento tuo mukavasti energiaa heleämmille puolille.

Etukäteen sinkkuna kuultu Shivers sykkii hienosti ja energisesti mutta öisissä maisemissa. Klubipoppaavassa neonvalossa tanssitaan haikeasti, mutta menevyys nostaa hien pintaan. Sähköiset taputukset, pumppaava rytmi, laulun raukea juoksutus, josta ”you make me shiver” jää takaraivoon pyörimään… Yksi tarttuvimpia yksilöitä neljäntoista kappaleen kokonaisuudessa.

Riisuttu First Times hiljenee herkistelemään akustisesti, pienillä jousikoristeilla kimallellen ja hillitysti kasvatellen. Sheeran on yksi maailman taitavimmista lauluntekijöistä luomaan kappaleita, joissa samaan aikaan rauhoitutaan ja huohotetaan. Silti tämä jää hiukan varjoon kahden edellisen ja levyn parhaan etukäteismaistiaisen Bad Habitsin välissä. Shiversin tapaan öisten neonmainosten ja tumman tapetin väreissä samaan aikaan raukeasti ja menevästi sykkivä kappale on levylläkin eturivin sävellyksiä, joka saa niskan nykimään ja nappaa melodiakoukuillaan mukaansa.

Overpass Graffiti on kuin suunniteltu raikaamaan isoilla areenoilla kohti tummuvaa taivasta. Hiukan 1980-lukuisen kolhosti sykkivä iso maalaus ei ehkä ole kertosäkeellisesti yhtä tarttuva kuin edellä soiva Bad Habits, mutta korkealle kaartava tarinallinen teos toimii joka tapauksessa. The Joker And The Queen hiljenee pianon äärelle kauniin pelkistettyyn haaveiluun, johon tuodaan jälleen ihastuttavan hillitysti isompaa maisemaa jousilla. Pieni ja kaunis rakkauslaulu.

Leave Your Life sykkii sähköisemmin ja efektisemmin ja vaikka laulu tutusti loistaa, jää lopputulos hiukan tapetiksi, joskin kauniin positiiviseksi sellaiseksi. Melko suoraviivaisen kappaleen luulisi koukuttavan ja jäävän päähän, mutta jotain jää puuttumaan. Sähköisen kaikuisasti sykkii myös haikea Collide, mutta isommalla uralla ja korkeammalle kaartaen. Sheeran hallitsee suvereenisti isojen klubiballadien kaavan.

Huohottaen räppäävä ja alataajuuksilla kumiseva 2step on paljon edellisiä kiinnostavampi sävellys, pienesti kaihoisa, mutta silti energisesti rullaava. Energia puskee myös Stop The Rainistä, mutta hyvästä alusta huolimatta biisi jää hiukan ohilipuvaksi. Love In Slow Motion hidastaa ja karsii jo nimellään heleän rakkauslaulun äärelle, joka onneksi pitää kiinni myös iloisesta etenevyydestään.

Ystävälle ja mentorille Michael Gudinskylle omistettu kuvankaunis Visiting Hours onnistuu tavoittamaan hiukan samanlaista maagista kaihoa kuin Elton Johnin Candle In The Wind, toki sheeranmaisilla elementeillä rakennettuna. Olisipa Taivaassa vierailuajat, niin voisi vielä käydä ne käymättä jääneet keskustelut.

Hissukseen keinutteleva tuutulaulu Sandman on kaunis, muttei kauhean erityinen. Päätösraita Be Right Now on sitä vastoin erittäin maukas annos pehmeän tymäkkää EDM:ää, klubibiitin tahtiin laukkaavaa ja haikeisiin kaariin hillitysti kurottavaa rytmimaisemaa, jossa vauhdista huolimatta on heleyttä, mikä korostuu entisestään, kun biitti lopuksi riisutaan pois.

Ed Sheeranin piti lopettaa musiikin tekeminen edellisen levyn jälkeen ja viettää rauhaisaa koti-isän perhe-elämää. Tarve luoda ja olla aktiivinen, työtä tekevä aikuinen kuitenkin voitti kotona kököttämisen. Ja hyvä niin, sillä Sheeranilla on edelleen tallessa taika luoda omanlaisesta kaavastaan innostavia musiikkikappaleita.

Tuloksena ei tällä kertaa ole mitään toden teolla päätä räjäyttävää, mutta vaikea tästä on ärsyyntyäkään. Sen verran terävä on Sheeranin biisikynä ja näkemys. Parhaimmillaan päästään Bad Habitsin koukuttavaan hitikkyyteen tai Visiting Hoursin tunnelataukseen. Pahimmillaan jäädään hiukan liikaa jumiin siirappiin tai tapettiin.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua