Dynamiittia ja kodin kaihoa samassa paketissa – The Sounds palaa Things We Do For Love -albumilla

The Sounds löi läpi 2000-luvun alussa varhaisilla hiteillään Living in America ja Seven Days a Week. Kuva: Fullsteam

Ruotsin Helsingborgissa vuonna 1999 perustettu elektronisen indierockin yhtye The Sounds osui debyyttialbumillaan Living In America (2002) lähelle maalin keskustaa. Toinen toistaan komeammin rullaavat hitit nimibiisin, avausraita Seven Days A Weekin, Hit Men ja Hope You’re Happy Now’n johdolla iskivät lähtemättömät jäljet melodiaherkkään maastoon. Viimeistään The Soundsin energinen liveshow Maja Ivarssonin hyppypotkuineen teki meikäläisestä kovan fanin.

Debyytin jälkeen yhtye on oikeastaan pyrkinyt tiivistämään vastaavanlaista hitikkyyttä sen seuraajille, ja on onnistunut luomaan Painted By Numbersin ja Tony The Beatin (Dying To Say This To You, 2006) kaltaisia vertailukelpoisia hittejä. Ihan kokonaista albumia kantavaa hurmosta yhtye ei kuitenkaan ole tavoittanut. Miten käy nyt, seitsemän vuotta bändin edellisen albumin (Weekend, 2013) jälkeen?

* *

Levyn avaus- ja nimiraita Things We Do For Love on päräyttävä osoitus siitä, että yhtyeen biisikynästä löytyy edelleen koukkua. Mukavan meneväpotkuinen rullaus etenee vauhdistaan huolimatta rennosti ja mausteita on ripoteltu sopivasti värittämään matkaa, ei varastamaan pääosaa. ”It’s like thousand pounds of dynamite” -aloitus jää päähän pyörimään ja öisen sähköinen neonmaisema etenee sähköisesti sykkien mutta kaihoisasti kaartaen.

Parhaimmillaan The Sounds on erinomainen annostelemaan poppiinsa potkua ja koukkuja sekä hienovaraisia annoksia lehmänkelloa, kuulaita kosketinmattoja, marakasseja – mitä milloinkin katsotaan biisin tarvitsevan.

Safe And Sound jatkaa tummasti sykkivissä maisemissa, nousten sieltä kepeään pop-kaareen. Biisi on enemmän pohdiskeleva kuin hyppypotkuja annosteleva, vaikka tahdissa on rullaavaa vauhdinpitoa ja Maja Ivarssonin laulu kaartaa energisesti. Mutta jos avausraita on levyllä selkeä hitti, on Safe And Sound pikemminkin hyvä albumiraita.

Vielä kun Changes riisuu paketista energian ja potkun, niin aletaan olla haasteiden äärellä. Onneksi The Sounds osaa taikoa myös rauhallisemmille raidoille kauniin kaaren, ja biisin raukea haaveilu kasari-rumpusoundeineen onnistuu nousemaan sympaattiseksi. Tällainen haikea keinutus ei kuitenkaan ole oikein vieläkään helsingborgilaisyhtyeen tavaramerkki, vaan jää kivasti helkkyväksi herkistelyksi, jonka totomaisesta alusta voi olla montaa mieltä. Soundit ovat joka tapauksessa sen verran stadionjykevät, että kyllä tämän tahtiin varmasti muutamat kännykän taskulamput syttyvät hämärtyvässä kesäyössä, kun yhtye jälleen Härmään saapuu.

Bonnie And Clyde sukeltaa rebel loveen veikeän tuhnuilla lyömillä ja komeasti rakentuvalla kaavalla, jossa onnistutaan pitämään kiinni ilmavuudesta kaikesta kasarituhinasta ja neon-purskeista huolimatta. Biisi nouseekin rauhallisuudestaan huolimatta hyvin esille albumilta. Tai ehkä juuri siksi, ettei siinä hötkyillä vaan svengataan.

Hollow ei ole nimestään huolimatta ontto, vaikka kumeutta siinä toki riittää. Edellisen raidan tapaan yhtye rakentaa kappaletta kerroksittain kohti isolla aallolla surffaavaa kertosäettä. Haikeus, öinen tummuus ja melankolisuus ovat vahvasti läsnä. Väliosuus karkaa valitettavasti ytimestä eikä biisi ihan iske nauloja pohjaan asti.

Fingertips on nimensä mukaisesti sormenpäillä hipelöivä raukea pyörittely, jonka kertosäkeessä on onneksi hyvää melodista boom bang -koukkua.

Sätkättäen alkava Dreaming Of You jatkaa öistä haikeutta keskellä stadionkokoisia soundeja ja pääsee kerrossaan ihan kelvolliseen melodiakaareen. Silti kuulas maisemamaalaus jää sykkeestään huolimatta hiukan taustatapetiksi, vaikkakin ihan toimivaksi sellaiseksi. Pörisevä Dim The Lights tuo jälleen potkua pakettiin ja nousee hienosti korkeisiin kaariin. Syntetisaattorisoolon aikana ja sen jälkeen biisi on hukata jo kiinni saamansa koukun mutta nappaa sen vielä lopuksi vahvuuksillaan kyytiin.

Stay Free potkii rockriffillä perseelle selkeästi suoraviivaisimmilla eväillä. Vastaavanlainen päällekäyvyys toimii itselle, vaikka biisi ei kauhean vahvaa melodista koukkua sen kylkeen tarjoakaan ja kertosäe on tylsä. Home on selkeä slovari, jossa mainitaan jopa country roads. Ei biisi akustisuudestaan huolimatta silti kantriksi käänny, vaikka elementtejä onkin riisuttu heleän hipsuttelun ja korokkeelle nostetun laulutunnelmoinnin tieltä. Stemmat toimivat hienosti ja kappaleen kirkkaan raukea tunnelma on hienosti rakennettu.

Siihen olisi ollut hyvä lopettaa, mutta vielä kuullaan sähköisesti sykkivä, melkoisen synkeä Miami, jossa kasarituhnut lyömät, kiireetön tahdinpito, isot kaaret ja Ivarssonin käheyteen taittuva laulu kohtaavat uneliaan haikeasti. Slovari-osastolla biisi on sitä parempaa puolta komeasti nousevine isoine kasvatuksineen. Kyllä tämäkin sopii illan viimeiseksi hitaaksi.

* *

Things We Do For Love -albumi ei kertaakaan päräytä ihan avausraitansa tasoille, mutta on sähköisessä tummuudessaan monipuolisen linjakas. Hyviä kappaleita on monta, hittejä ehkä niukasti.

Yhtyeen kyky tuoda eloa näinkin erilaisiin kappaleisiin on ihan hatunnoston arvoinen, eikä varsinaisia huteja levyllä ole. Mutta ei Things We Do for Love silti haasta bändin debyyttiä. On se kuitenkin tuoreemmasta The Sounds -valikoimasta sitä mielenkiintoisempaa laitaa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua