Don Johnson Big Band kurottelee jälleen – arviossa Midnight Movement

Kuva: Kerttu Malinen

Don Johnson Big Band ei ole vuosien saatossa hirveästi nahkaansa luonut, ja jos onkin, sama ydin on säilynyt yhtyeen kantavana voimana. Vuonna 2000 omakustanteisesti julkaistu kukkakantinen Support de Microphones esitteli nelikon, joka rakensi musiikkia hiphop-otsakkeen alla niin monipuolisesti, että uudet mausteet ovat sujahtaneet helposti jo tuolloin käytössä olleeseen reseptiin.

Tommy Lindgrenin vauhdikkaasti riimejä sylkevä räp ja muusikoiden rytmikäs soitto on luonut alusta asti omaleimaista ilmettä niin yhtyeen tummiin leijailuihin kuin kipakoihin tanssilattialantioihin, vaikka vaikutteita on sinkoillut keitokseen sieltä ja täältä. Johannes Laihon koskettimet, Kari Saarilahden rummut, Pekka Mikkosen puhaltimet ja myöhempien aikojen lisäyksenä Felix Zengerin beatboxaus ovat edelleen Don Johnson Big Bandin keskiössä, vaikka 24 vuotta debyytin jälkeen ilmestyvä kahdeksas albumi Midnight Movement (2024) esittelee jopa 17 vierailijaa.

Felix Zengerin beatboxaukselle rakentava avausraita 24 Bars iskee heti alkuun kivan energisesti. Huohottaen syöksyvä sanajuna ei ehkä saa ihan ansaitsemaansa kertoa, vaikka Zengerin pöräyttely, naksuttelu ja humistelu sinänsä hyvin asiaansa ajaa. Michael Bleun laulun tukemista kappaleista Neutral OK heleilee kivasti kerrossaan ja Horses pitää sisällään mukavan pehmeästi rullaavan säkeen. Spotifyn listaykkönen Mirella Roininen soi erinomaisesti Lightsilla, joka erottuu joukosta juuri laulun ansiosta.

Albumilla kuullaan englannin ja ensi kertaa Lindgrenin räppäämän suomen ohella myös arabiaa ja espanjaa. Dionelis Plana Buenan espanja sopii hyvin yhteen suomenkielisen räpäytyksen kanssa Tú La Ves -kappaleella, mutta muotihullutus upottaa laulut efektin läpi hiukan pilaa pakettia hukuttaessaan tunnelmasta kaiken intiimin.

Bentalityn ja Jay L:n vahvistama The Grid kasvattaa kivasti rintakarvoja vaaniskelullaan. Jo Breaking Daylight -kakkoslevyllä mukana ollut Emma Salokoski onnistuu edelleen lipumaan sulavasti sisään DJBB:n öisiin haaveiluihin. Unbrokenilla stemmailu on se korvia hivelevä extradippi, jota kappaleet usein vaativat loistaakseen. 

Levyltä löytyy vain kolme kappaletta, joita ulkopuoliset eivät täydennä. Peräkkäin levyn keskelle sijoitetut hilpeän jymäkkä acidjazz-tiputtelu Dun, koleasti pulppuileva ja menevästi tikittelevä Midnight Movement sekä jälleen överisti efektoidulla vinoaskeleella laahaava Malaga Fever ovatkin hiukan yllättäen levyn omaperäisimpien teosten joukossa. Niin perusteltuja ja ajatuksella valittuja kuin vierailijat ovatkin, perusryhmä osaa edelleen ihan keskenäänkin.

Stina Koistinen eli Stinako vahvistaa hiukan puskemiseksi menevää The Unknownia. Verneri Pohjolan trumpetti soi unisen kauniisti Empire State Body Buildingin öisissä valoissa, jonka rytmipurskaukset jäävät kuitenkin taustatapetin sävyiksi. Lilian Young laulaa pehmeästi askeltavan Silver Spoonin jatkoon duetollaan.

Tuomo Prättälän komeasti taittuva laulunpätkä ei puolestaan pelasta äkäisesti haahuilevaa The Internetiä kikkailuvaikutelmalta. Giant Robot -solisti Tuomas Toivosen pohdiskelu ja egyptiläisen vallankumouslaulaja Ramy Essamin aivan liikaa efektituubiin ahdettu laulu vahvistavat päätösraitaa Path Polku طريق, jota taustoittaa jälleen Pohjolan öinen trumpetti. Viimeinen vaeltelu tuntuu samoin keskittyvän hiukan liikaa leijailuun ja huuruiluun ytimen ja määränpään sijasta.

Mitä Midnight Movement sitten jättää jälkipolville? No, ei onneksi pelkkää keskiyön jumittelua, vaikka sen parissa DJBB mielellään leijaileekin. Kyllä se hiukan päällekäyvempi ja energisempi laita kannattaa pitää mukana, vaikkei tältä levyltä uutta Jah Jah Blow Jobia tai One MC, One Delaytä nousekaan.

Naismiesduetot nostavat peukut, myös rintakarvainen motherfucker-uhoilu on yllättävän tervetullutta. Ehkä välillä kannattaisi jättää liiat krumeluurit pois ja luottaa siihen ydinryhmään. Levyn keskiosa kun todistaa, että sekin riittää.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua