Kuva: Svart Records
LEVYT | Pohjois-Savon Varpaisjärven rytmikone auraa hienosti vanhaa tuttua hikistä bluesrocklatuaan. Nivelet on venytelty ja moottori herkistelty bändin kuudennelle albumille, Skeletor Elevatorille.
”Cosmo Jones Beat Machine laukkaa yhä kuin hirvi, vaikka ikää ja näkemystä tulee koko ajan lisää.”
Cosmo Jones Beat Machine hyppäsi psykedeelisesti laukkaavan rytmikoneen satulaan vuonna 1998. Pohjois-Savon Varpaisjärvellä perustettu bluesrockyhtye ei ole My Style Is Eurostyle -esikoisalbuminsa (Bad Vugum, 1999) jälkeen juuri jalkaa kaasulta nostanut.
Pekka ”Faarao” Pirttikankaan rupinen laulu, etukenossa kaahaava bluesrockvatkaus ja tundraboogien omaleimainen psykedelia ovat toimineet bändin johtotähtinä jo yli kaksi vuosikymmentä, eikä kuudes albumi Skeletor Elevator (Svart, 2021) juuri palettia lavenna. Eikä ole tarpeenkaan, sillä Cosmo Jones Beat Machinella on ollut oma juttu hallussa alusta lähtien.
Vaikka tekijäjoukko on miltei sama kuin yhtyeen edellisellä albumilla, soittosessioiden jälkeen on tapahtunut muutoksia. Rytmiosastolle on löytynyt kaksi Kometa- ja Cleaning Women -yhtyeistä tuttua kolistelijaa, Timo Kinnunen ja T.V.O. Vänttinen, jotka korvaavat JP Hautalammen ja Teemu Mäenpään. Samalla alkuperäisjäsen Paul Staufenbiel on korvannut basistina Pentti Dassumin. Skeletor Elevatorilla soittavat vielä sekä Dassum että Mäenpää ja kolmella biisillä myös Hautalampi.
Pirttikankaan laulun ja kitaroinnin ja Marko Lukkarisen kitaran värittämä soittoilme ei muutoksista huolimatta ole horjunut. Cosmo Jones Beat Machine laukkaa yhä kuin hirvi, vaikka ikää ja näkemystä tulee koko ajan lisää. Levyn pohjat on soitettu suurimmalta osin vuonna 2018 pidetyissä intensiivisissä sessioissa, kolme kappaletta taas on niitäkin varhaisemmalta ajalta, vuodelta 2016. Vänttisen miksaus ei ole syönyt yhtyeen alkuvoimaa, eivätkä vahvasti treenikämppäpohjalta hoidetut soitot enää näillä kilometreillä myöskään kärsi demotuhnuisuudesta. Paketti on rujo ja säröinen, mutta silti tasapainossa.
Avausraita St. Elvis in Disgraceland junnaa pyörteisesti ja koukuttavasti, karheassa raspissaan samaan aikaan suoraviivaisesti ja psykedeelisesti vaanien. Vaikka kitarakuvioissa on mukavasti väriä, soundipaletti soi livesessioksi yllättävänkin puhtaana ja hengittävänä.
Sama selkeys vakuuttaa myös mietiskelevämmin askeltavalla Transformedilla, jossa kujertavat stemmat vastaavat Pirttikankaan murinalle, rytmi lähtee vatkaamaan ja pohjaa väritetään jatkuvasti purskahtelevilla kitarakuljetuksilla. Olennaisin asia – eli onko biisikynässä imua – tuntuu olevan kunnossa, sillä Mad Trumpeter vie kokonaisuutta vielä edellisiäkin kiehtovampaan suuntaan svengaavalla horjunnallaan, vaanivalla psykedeliallaan ja mieleen jäävällä kerrollaan. Hittipotentiaalia.
Enemmän askel kerrallaan rakennettu Fukushima Papa kasvaa lauluun päästessään täyteen Cosmo-laukkaan. Täyteläisistä ja rujoista elementeistä huolimatta soundi malttaa hienosti hengittää ja riisutumpia kasvatuksen kohtia ymmärretään hyödyntää. Vaikka Cosmo Jones Beat Machine vaanii vuonna 2021 yhtä paljon kuin kaksikymmentä vuotta sitten, soitto ei ole pahaenteistä vaan yllättävänkin veikeää.
Magnetic Pole Reversal luottaa enemmän täyteen kudottuun mattoon, mutta rakoja on riittävästi, jotta ilma kulkee. Kitaran ja laulun varassa kasvava kertosäe toimii hienosti välilatauksena. Popeye Perry töksähtelee energisesti ja Dr. Butt’s Dispensary hypnotisoi riisutummin perkussioilla, kalkkarohelistyksillä ja naistaustalauluilla. Nyt on pahaenteisyyttäkin enemmän ilmassa.
Minimal Brain Dysfunction Generationin diskopoljentoinen tundralaukka on levyn onnistuneimpia ja tasapainoisimpia kaahauksia – iskee tanssijalkoihin. Ajatuksella hyödynnetyt taustalaulut ovat hyvä plussa.
Backend Boogie on suoraviivaisinta Cosmo-osastoa, jos sellaisesta pystyy varpaisjärveläisyhtyeen venkoilussa vakavalla naamalla puhumaan. Joka tapauksessa talla on alusta asti lähellä pohjaa, maisemat vaihtuvat vauhdikkaasti ja matkaa väritetään villisti laukkaavilla soittokuvioilla.
Hambone Louie on lähes hilpeä, monta astetta kepeämpi ja ilmavampi tunnelmointi, jossa tiukka rytmi saa vastapainokseen hengitystilaa ja junnaus jää hieman enemmän taustalle. Päätösraita Mandrake palauttaa askelmerkit jälleen peruscosmomaiseen, hypnoottisen etupainotteiseen tundrabluespaahtoon, mutta onneksi riittävällä määrällä voiteluöljyä. Osaset eivät kulmikkuudestaan huolimatta kolahtele toisiinsa, vaan kone liikkuu mutkiinsa nähden todella sulavasti.
Samaa voi oikeastaan sanoa koko Skeletor Elevator -albumista. Nivelet on venytelty, moottori vimpan päälle viritetty ja kappaleisiin on saatu hyvä imu. Vaihtelevuutta on sen verran, että matkanteko pysyy kiinnostavana.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
