Beth Gibbons palaa vihdoinkin – arviossa Lives Outgrown

Kuva: Domino

Beth Gibbons tunnetaan triphopin kulmakiviin kuuluvan bristolilaisen Portisheadin laulajana. Gibbonsin, Geoff Barrow’n ja Adrian Utleyn luoma leijaileva ja psykedeelisesti viipyilevä soundi kulminoitui vuoden 1994 täysosumadebyytillä Dummy, jonka jälkeisillä kahdella albumilla yhtye siirtyi triphopin sample-rakenteisesta maailmasta soitetumman elektronisen musiikin maailmaan, milloin vaihtoehtorockin mausteilla, milloin taas kraut-elementeillä. Vuoden 2008 Third-levyn jälkeen yhtye ei ole kokonaista albumia julkaissut.

Jos soololevyksi ei lasketa Gibbonsin tulkitsemaa puolalaissäveltäjä Henryk Góreckin Symphony of Sorrowful Songs -tallennetta (2019), on laulajan edellinen edes osittain ”soolo” kaksikymmentäkaksi vuotta sitten Beth Gibbons & Rustin Man -nimen alla julkaistu upea Out of Season (Go Beat 2002). Rustin Man on Paul Webb, multi-instrumentalisti ja tuottaja, joka on vaikuttanut muun muassa Talk Talk -yhtyeen basistina. Talk Talk -yhteys löytyy myös tuoreelta Lives Outgrown -levyltä (Domino, 2024): apulaistuottajan pallilla istuu yhtyeen rumpali Lee Harris. Päävastuun Lives Outgrownin tuotannollisista asioista kantaa kuitenkin muun muassa Depeche Modea ja Arctic Monkeysia tuottanut James Ford.

Lives Outgrownin kymmenen vuoden aikana sävelletty biisimateriaali sisältää paljon hyvästejä, niin läheisille kuin menneelle elämällekin. Kauniisti soivilla instrumenteilla hehkuvat kamaripopkappaleet sukeltavat ikääntymiseen – aikaan, jolloin eletty elämä alkaa painaa mielessä enemmän kuin tulevaisuuden mahdollisuudet;  jolloin ruumiin ulottuvuudet tulevat vastaan eikä taivas enää olekaan rajana.

Luopumisen aika on kuitenkin kasvattanut rohkeutta, kertoo Gibbons levyn saatekirjeessä. Suru ja ahdistus eivät muuta musiikin teemaa, sillä tietty tummuus ja haikea hauraus on aina leimannut kaikkea Gibbonsin laulamaa musiikkia.

Näin Portisheadin vuoden 2014 Ilosaarirockissa ja hellin keikkaa edelleen yhtenä eniten odottamistani livemusiikkikokemuksista. Sen verran vahvasti sekä yhtyeen levyt että myös Gibbonsin Rustin Man -yhteistyö ovat aikoinaan päässeet ja jääneet ihon alle. Niinpä pelkästään tieto uuden levyn ilmestymisestä sai aikaan hyväksyvän olon ja innostuneen odotuksen tunteen. Vihdoinkin!

Millainen tämä Beth Gibbons -soololevy sitten oikein on? Tarjoaako se uusia, kylmiä väreitä nostattavia Tom The Modeleita? Onko siinä yhtä lailla ajattoman leikitteleviä kujeiluita kuin Romance?

Ennen muuta Lives Outgrown on tyylikäs kokonaisuus ja linjassa Gibbonsin aiempien levytysten kanssa. Kauniin leijaileva laulu on keskiössä, kiirettä ei ole ja äänimaisemat rullaavat haikean linjakkaasti. Tell Me Who You Are Today -kappaleella Gibbons taitaa kysyä ennen kaikkea itseltään, kuka hän 59-vuotiaan musiikintekijänä nykyään oikein on. Päällekkäin nivotulla laululla pohdiskeleva avausraita maalailee jousilla ja junnaillen poukkoilevilla hillityillä rytmeillä. Pienesti pahanenteinen savuisuus tukee triphop-taustaista historiaa, jota tulkitaan akustisilla soittimilla.

Sinkuksi valittu Floating on a Moment riisuu sovituksellisia vaatteita ytimekkään näppäilyn tieltä ja kasvattaa kiihkeyttään pelkistetyn intiimillä toteutuksella. Akustista triphopia? Nimensä mukaisesti hetkessä leijuva kappale on yksi vuoden hienoimpia täysosumia. Kappaleen loppuosan heleät stemmakuorot kasvattavat pakettia juuri sopivan leveäksi.

Burden Of Life kumisee vinosti rummuilla ja vinguttelee jousilla haettua äkkivääryyttä laulun ajattomaan kaihoon. Lost Changes istahtaa nuotiokitaran äärellä humisten ja nousee komeasti leveämpään kaareen ilman että menettää hetkeksikään otettaan raukean ajelehtivasta kohtalokkuudestaan. Morriconemaiset vihellykset avartavat maisemaa entisestään.

Viriilimmin ja arvaamattomammin sykkivä Rewind ei enää pysty kelaamaan alkuun. Vinosti taustalla vonkuvat jouset, lyömien luoma hallitun poukkoileva epärytmiikka, näppäilyn tummuus ja lasten aavemaiset äänet tekevät tummasti huohottavasta kappaleesta pahaenteisen. Hienovaraisen tumman psykedelian keskellä Gibbonsin laulun eteerinen ja tunteikas pohdiskelu loistaa hienosti. Samaa purkautumista lupailevaa painetta on myös Reaching Outin töksäyttelevässä syöksyssä.

Oceans kelluu melko rauhallisilla aalloilla, kunnes nostaa raukeudesta päätään hienoilla jousilla, epämääräisillä huokailuilla ja kiihtyvällä sykkeellä päätyen merenavaraan jykevyyteen asti. For Sale onnistuu harmonisella askeleellaan, vaivihkaisella pyörteellään ja pehmeällä tummuudellaan nousemaan keskiarvoltaan vahvasta materiaalista vielä muutaman pykälän.

Beyond The Sun etenee yhtä lailla energisesti ja tuo pyörteilevillä laulukuoroillaan, elävillä rumpufilleillään ja pienillä kirskutuksillaan palettiin samaa tummaa vinoutta, joka yleisestikin luo levyllä vastapainoa Gibbonsin laulun kuulaaseen pehmeyteen.

Whispering Loven sieluahirttävän huilun intro jatkaa raukean pohdiskelevan laulun ja haikean melankolisen näppäilyn humisevaan hiippailuun, johon taustaharson taakse jäävät lyömäpurskeet, pienet narinat ja hampaitakiristävät vongahdukset tuovat oman omalaatuisen maustesekoituksensa. Luonnon ääniin, linnunlauluun ja sirkutuksiin hiipuva rauhallisen harmoninen tunnelmointi on hieno päätös upealle albumille.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua