Levyarvostelu: Ringa Mannerin elektronisen sooloyhtyeen The Hearingin kolmas albumi Demian jättää sekavan maun. Tuotannolliset ratkaisut usein etäännyttävät kuulijaa.
The Hearing: Demian (Solina Records, 25.10.2019)
Parhaiten Ruusut-yhtyeestä tunnetun Ringa Mannerin sooloprojekti The Hearing alkoi loopeilla tehdyistä kokeiluista, joista se on kehittynyt tekijänsä alkuperäistä emobändiä Pintandwefallia ehkäpä tunnetummaksi nimeksi. The Hearingin musiikki on kypsynyt kolmen albumin aikana kokeilevuudesta kohti näkemyksellisyyttä, joskin jatkuva testailu tuntuu edelleen olevan osa kokonaisuutta.
On aika ovelaa laittaa albumin ensimmäiseksi kappaleeksi, humiseva intro, jonka nimi on Loppu. Demianin varsinainen avausraita ICU sykkii vauhdikkaasti, mutta myös humisee etäisesti, kutoo efekteillä riitasointuisia lonkeroita ja rakentaa laulua niin kirkkaalla kuulaudella kuin maanläheisemmällä melodisella maalailulla. Vaikka kappaleessa on mukavasti energiaa ja mukaansa nappaavia elementtejä, siitä jää sekava loppumaku.
Love=Prison purskahtelee ja räpsähtelee öisessä laukassaan moneen suuntaan. Se vakuuttaa etenkin kertosäkeessä, jossa Mannerin laulu ottaa isompaa roolia. Muuten musiikillinen matka on etäistä tajunnanvirtaa ja maisematapettia – tyylikästä mutta hiukan kylmää. ICU:hun verrattuna Love=Prison on rakenteeltaan selkeästi loogisempi ja askeleittain kasvava. Levyn kappaleista se on hittipotentiaaliltaan suurimpia.
Lyhyen välisoiton jälkeinen Overtaking hengailee kuulaan kaikuisessa luolassaan ennen kuin lähtee kasvamaan pehmeällä elektrosykkeellään vaivihkaa kohti päällekäyvempää hyökkäystä. Mannerin efektisestä laulukurottelusta tule ajoittain mieleen jopa Islannin runotyttö Björk. Lopulta päädytään laser-tykittelevään laukkaan, joka sitten vaimenee kuin seinään. Vauhdikkaissa käänteissä The Hearing onnistuu rauhallisempia maalailuja paremmin.
Weltschmerzin raukean poukkoileva ja purskahdellen rähmivä koneaskel on ennemmin hämmentävä kuin koukukas. Silti kappale on aika sympaattinen. Hiukan irrallisen rytkytys-välisoiton jälkeinen Jello on biisimäisimpiä kokonaisuuksia albumilla. Sen syke nappaa mukaansa ja laulu soi puhtaammin, eikä efektipuurossa. Kappale onnistuu samaan aikaan olemaan sekä rauhallinen että vauhdikkaasti juokseva.
Best I Can Do alkaa humisten ja monistaa Mannerin laulua mukavasti. Miksi käyttää muita laulajia stemmoissa, kun homman voi hoitaa itsekin? Kappaleen hiipivä askel ja pinnan alla sykkivä biitti antavat tilaa laululle, joka pääseekin kappaleessa kunnolla irti.
Hiljalleen käynnistyvä nimibiisi maalailee raukean uneliasta laulua aika pelkistetyllä otteella. Jää hiukan arvoitukseksi, missä haahuilun punainen lanka on. Jossain kaikuisessa jääluolassa ollaan ja ainekset on koottu musiikilliseen rentoutushetkeen. Silti se lopullinen tunne, joka nostattaisi ihokarvoja tai menisi selkäpiihin, jää toteutumatta.
Puhesamplella varustettu WYD jatkaa samassa hengessä, yhdistäen taustavaikeroinnin sykkivään, hienovaraiseen tarinaan viemiseen, jossa Mannerin kirpakasti hellivä laulu ottaa komeasti ohjat. Tahti on raukean toteava, ja jäänkin kaipaamaan albumikokonaisuuteen enemmän juuri tällaista, harkitun tuntuisesti ja hiljalleen aukeavaa tähtitaivasta, jossa Mannerin laulu pääsee oikeuksiinsa eikä huku magneettimyrskyyn.
Levy päättyy komeasti. Introbiisin humiseva Twin Peaks -fiilis toistuu päätösraidalla Just Like You, jossa laulu on edellisen kappaleen tapaan keskiössä. Tällä kertaa Manner ympyröi korkealta kujertavaa lauluaan omilla toteavammilla sanailuillaan ja huhuiluillaan ja rakentaa niistä loogisesti liikkuvan rakennelman.
Ringa Manner on ulottuva, taitava ja persoonallinen laulaja. The Hearingin uudella albumilla tämä ominaisuus hukkuu hetkittäin efektiviidakkoon, vaikka laulun pitäisi selkeästi olla musiikin johtotähtenä. Siinä on Demianin suurin ongelma; vaikka kokonaisuudessa onkin hetkensä, albumi sortuu liialliseen kikkailuun biisien ja melodian kustannuksella.
Ilkka Valpasvuo
