Kuva: Svart Records
LEVYT | Aino & Hajonneet -yhtyeen punkisti ärhäkkä, suomirockisti syväluotaava ja melodisesti koukukas voimapop hyötyy kakkosalbumilla hyvässä terässä olevasta biisikynästä.
”Kun taitava sovitusnäkemys kohtaa kaihoisan melankolian ja punkrockin särisevän rokkihaaran, lopputulema on komeaa kuultavaa.”
Pandemian pysäyttäessä yhteiskunnan monen muusikon työt ja vapaa-ajan harrasteet katosivat kasvomaskiviidakkoon. Moninaisten kipuilujen vastapainoksi eristyksestä ja keikkailemattomuudesta syntyi onneksi myös uusia pelinavauksia. Yksi niistä on Aino Laakson ja Petri Sinkkosen vuonna 2020 Keravalla alkuun laittama Aino & Hajonneet, jonka vuoden 2021 debyyttialbumia ennakoinut ja sen nimiraidaksi nostettu Hullui unelmii valittiin muun muassa Soundissa vuoden biisiksi.
Juuri julkaistuun toiseen albumiin tultaessa kuusikon punkisti ärhäkkä, suomirockisti syväluotaava ja melodisesti koukukas voimapop alkaa olla jo melkoinen täsmäase. Kuluneita kaikuja -levy (Svart, 2023) soi tasavahvan tarttuvaa materiaalia. Keulahahmon, solisti Laakson ja kitaristi Sinkkosen ohella Hajonneissa kuullaan kitarassa Harri Petjakkoa ja koskettimissa Aki Rätyä, joka värittää hienosti yhtyeen äänimaisemaa. Kuusikon täydentävät basisti Henna Vaarala ja rumpali Markus Vainio, joiden luoman ja avarasta kipakkaan ulottuvan rytmipohjan päälle kelpaa rakentaa.
Tänään täällä avaa puhallinmaustetulla menojalalla, jossa haikean pohdiskeleva säe luo melankolismelodista maisemaa reippaan potkun päälle. ”Älä häpeä mitään”, todetaan menneiden muisteluista. Vaikka eilinen on parasta, elää suomirockin kaihon ja punkin potkun oivallisesti yhdistävä aloitusraita tiukasti hetkessä ja katsoo itsevarmana kohti tulevaa.
Jos sä kuoletkin nuorena jatkaa tummapintaisella kaavalla, menevällä sykkeellä kaahaten, eikä jää tuleen makaamaan, vaikka kyseleekin mitä tehdä sitten, jos toinen kuoleekin nuorena tai tämän jalat pettävät alta. Hajonneiden reipas paahto pitää synkemmätkin aiheet toiveikkaina, enemmän voimabiiseinä kuin valitusvirsinä.
Kolmosbiisi väittää, että Rakkaus on murhaa, mutta biisin soitannollinen maisema on paljon edellisiä positiivisempi. Urut ja taustalaulut lihavoittavat raipakkaasti etenevää meininkiä. Pinnan alle -kappale kaikuilee komean rautalankaisesti ja pohdiskelee hiukan raukeammin. ”Tein sen minkä voin, itkin, huusin ja kapinoin” -nosto jää iskulauseena päähän pyörimään. Laakson suoraviivaisen kipakka laulutyyli luo pakettiin rutosti punk-henkeä, vaikka se soitossakin monessa kohtaa vahvasti kaikaa.
Näppäilevä ja humiseva Kesä on oikea slovari, jonka komea kasvatus todistaa yhtyeen taitavan myös hiljaisempien hetkien magian. Kun yhtyeen taitava sovitusnäkemys kohtaa kaihoisan melankolian ja punkrockin särisevän rokkihaaran, lopputulema on komeaa kuultavaa.
Yhtye ei kadota melodian tajuaan myöskään vauhdikkaammissa käänteissä, joista huohottava Juoksuhiekkaa saa nauttia pianon tuomasta kirkkaasti kilkahtelevasta lisäarvosta. Hajonneilla on todellakin juoksuhiekkaa jaloissa, kuten kappaleessa lauletaan. Sen verran hyvä energia ja tekemisen meininki koko Kuluneita kaikuja -albumia leimaa.
Suomifilmin mustavalkoisesta aikakaudesta muistuttavan alavireen käynnistämä Aika haihtuu pois on levyn varmimpia hittejä. Voimakerto (”On tullut aika valssin viimeisen, laulun puhki kuluneen”) jää kerrasta päähän pyörimään. Alle kahden minuutin La-la-laa ei lyhyydestään ja nimiköyhyydestään huolimatta ole mikään välisoitto, vaan ohituskaistaa paahtava rennon ärhäkkä punkjulistus, samaan aikaan iloisesti virnuileva ja peräänantamattoman kiukkuinen vastalause. Hyvä!
Säröisesti näppäillen alkava Tuhat vuotta myöhemmin kaljapulloineen, tupakoineen ja niiden kanssa tapahtuvine nostalgisointeineen lyö melankolisesti kättä haikean suomirockin ja särisevän punkasenteen kesken; meikit ovat poskella ja sekaisin on oltu. Tymäkästi jurnuttava Mitä ne haluaa?! muistelee samoin karumpia kasvukertomuksia, joista huolimatta tekstistä löytyy sisua puhaltaa peli poikki ja panna vastaan. Kusipäiden vuoksi on kärsitty jo ihan tarpeeksi!
Rikkaan värikkäästi soiva ja tummasyisestä aggressiivisuudestaan huolimatta kivasti svengaava Sairaan kaunis maailma löytää rakkautta synkässäkin ympäristössä. ”Sä teet musta kauniin tässä sairaas maailmassa” on tarttuva iskulause punkahtavasta rakkauslaulusta. Valoisasti marssiva päätösraita Vilma Tuulia voimaannuttaa kohdettaan lämpimällä rautalankasvengillä. Suvivirsi soi, koulu päättyy ja ensirakkaus värisyttää maailmankuvaa.
Punkahtava päällekäyvyys, eteenpäin juokseva energisyys ja iskulauseet kohtaavat Kuluneita kaikuja -levyllä taitavan biisikynän, vaikeuksista voittoon taistelevat tarinat ja riittävän tilan hengittää. Hajonneiden kakkosalbumin taiten sovitettu mutta helpon energinen melodisuus tuntuu kasvavan sisuksiin kiinni yhä tiukemmin jokaisella soittokerralla.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
Raastepöytä on katettu ja kattilat täynnä puuroa – arviossa Jari Raasteen debyyttialbumi Fresh!
LEVYT | Petri Alangon johtama soulyhtye Jari Raaste heruttaa juurevasti juuri sopivan karvaisella otteella sekä torvilla ja taustalauluilla marinoiden.
Kari Ikosen trion musiikillinen matka vieraisiin kulttuureihin – arviossa Wishamaliin albumi Al-Barh
LEVYT | Wishamalii sekoittaa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan etnosoundiin ripaukselliseen länsimusiikkia.
