Levyarvostelu: Konsta Eskelinen, Kusti Vuorinen ja Pekka ”Faarao ” Pirttikangas ovat esikoisalbumillaan maailmanmusiikin syvimmässä ytimessä. Kuhmalahden Nubialaisista irronnut pienkokoonpano esittelee musiikillisen keitoksen, johon on kaatunut mausteita osapuilleen kaapin jokaisesta purkista.

Konsta, Kusti & Faarao: s/t (Helmi Levyt, 25.10.2019)

Millainen klangi maailmanmusiikilla on nykyään kansan korvissa terminä tai genrenä? Käytetäänkö sitä musiikillisessa keskustelussa ylipäätään? Tampereella vietetään parhaillaan lajityypin massiivista ja maailmanlaajuista WOMEX-messutapahtumaa, mutta tämäkin juhla on suunnattu pääasiassa musiikin parissa työskenteleville alan ammattilaisille, ei tavallisille kuulokkeiden kuluttajille.

Jossain välissä tuntui, että maailmanmusiikiksi nimitettiin mitä tahansa pop- tai rockvetoista musiikkia, johon on ympätty polyrytmi tai muu etniseksi koettu elementti. Termi vaikutti saaneen samanlaisen vähättelevän sävyn kuin sanaparit new age tai soft rock, menettäneen merkityksensä ja muuttuneen jopa kirosanaksi. Toisaalta: eikö globalisaation ajassa kaikki musiikki ole enemmän tai vähemmän maailmanmusiikkia?

Konsta, Kusti ja Faarao -levy on maailmanmusiikkia sanan parhaassa merkityksessä: valtavasta ja kansainvälisestä vaikutteiden kirjosta ammentavaa säveltaidetta, joka yhdistelee elementtejä ennakkoluulottomasti nojaten kuitenkin samalla perinteisiin. 

Faarao Pirttikankaan Kuhmalahden Nubialaiset -yhtyeestä eriytynyt pienkokoonpano käsittää Konsta Eskelisen, Kusti Vuorisen ja Pekka ”Faarao” Pirttikankaan, jotka kaikki soittavat levyllä kolmesta viiteen soitinta per nuppi. Laulua ei levyllä kuulla, mutta albumin melodiat ovat tästä huolimatta luonteeltaan erittäin tarinallisia. Saksofonin varressa vierailee Otto Eskelinen. 

Albumilla lyövät muitta mutkitta kättä reggae, rumpukoneet, blues, tango ja sottiisit, eikä yksikään tehdyistä ratkaisuista tunnu tökeröltä. Yhtä lailla oivallisia ovat levyn soitin- ja äänivalinnat, jotka onnistuvat yhtä aikaa yllättämään ja toisaalta kuulostamaan täysin luonnollisilta – juuri näin, tältähän tämän pitääkin kuulostaa. Puoleen tuntiin mahtuu loputtomasti herkullisia yksityiskohtia, joiden mutusteleminen on merkittävä osa äänitteen viehätystä.

Toisaalta tällainen musiikki vaatii kuulijalta myös tietynlaista keskittymistä: iltamyöhällä kotisohvalla nautiskeltu levy kuulosti aamulla ruuhkabussissa lähinnä keskinkertaisten lastenohjelmien tunnuskappaleilta. 

Näin mutkattomalla tavalla uuden kuuloista musiikkia kuulee harvoin, ja jäänkin innolla odottamaan, millaisia seikkailuja tämä kolmikko tulevaisuudessa keksii.

Arttu Rantakärkkä