Progressiivisen metallin jättiläisyhtyeen Toolin hartaasti odotettu viides albumi Fear Inoculum on vanhan toistoa, toistoa, toistoa, toistoa… Arttu Rantakärkkä kirjoittaa.
Tool: Fear Inocolum (Tool Dissectional / Volcano Entertainment II, 30.8.2019).
Tätä päivää ei moni kaltaiseni progressiivisen metallin ystävä enää uskaltanut edes odottaa. Lajityypin jättiläinen Tool on saanut viimein valmiiksi hartaasti odotetun viidennen albuminsa Fear Inoculumin.
Ydinkysymys Toolin uutuuslevyä kuunnellessa kuuluu, onko 13 vuoden odotus todella ollut sen arvoista. Onko Tool onnistunut loihtimaan laboratoriossaan sellaista äänialkemiaa, joka mullistaisi jälleen musiikkikenttää kokeilevuudellaan ja konseptillaan?
Lyhyt vastaus näihin kysymyksiin on valitettavasti: ei.
Omaa myyttiään sinnikkäästi rakentanut, salamyhkäisyyttä ja misinformaatiota itsetyytyväisesti viljelevä yhtye tuntui jossain kohtaa jo ajautuneen niin kauas musiikista, että levyn valmistuminen oli ylipäätään epävarmaa. Fear Inoculum ilmestyi kuitenkin lopulta melko vaatimattoman hypen saattelemana, ja on nyt koko 86 minuutin komeudessaan kuunneltavissa jopa bändin aiemmin halveksumassa Spotifyssa.
Tämän mittaiseen levyyn keskittyminen vaatii sitoutumista, jonka toivoisi lopulta palkitsevan kuulijan oivalluksilla, draaman kaarella ja laadukkailla sävellyksillä. Tämä palkinto jää Fear Inoculumin kohdalla lunastamatta.
Mikä vuosi nyt on?
Rokkaavimmillaan Tool rokkaa edelleen todella lujaa, mutta spontaania kehon nytkyntää aiheuttavat hetket ovat levyllä harvassa ja pääpaino on harmittavan usein itsetarkoituksellisessa tunnelmien luomisessa ja toisteisessa kasvattelussa, joka ei lopulta purkaudu läheskään riittävän tyydyttävästi.
Ennen kaikkea levyä vaivaa pysähtyneisyyden tunne: kuulostaa siltä, kuin Tool olisi yrittänyt todella kovasti tehdä Toolilta kuulostavan albumin, eikä mikään sävellyksissä tai tuotannossa anna osviittaa siitä, että bändissä olisi vuoden 2001 jälkeen tapahtunut merkittävää kehitystä. Toolin tuntien jämähtäneisyys voi tietysti olla tarkoituksellista fanikannan odotuksia vastoin toimimista, mutta yhtye ei varmasti tällaista toki itse myöntäisi.
Mielenkiintoinen ratkaisu on myös albumin kansi ja sen typografia, jotka tuovat mieleen 2000-luvun vaihteen vahvasti aikansa tuotteiksi jääneet industrial- ja nu metal -yhtyeet.
Perustelematon mitta
Hyvääkin on. Parasta levyllä ovat hypnoottista heimotunnelmaa ja ritualistiikkaa rakentavat perkussiot ja Maynard James Keenanin laulusuoritukset. Keenan laulaa monin paikoin vielä totuttua puhtaammin ja kuulaammin, joskin paikoin auto-tunelta kalskahtaen.
Pahaa on valitettavasti paljon hyvää enemmän. Pitkät ja tasatempoiset kappaleet eivät kanna tai perustele mittaansa, jokaisesta riffistä ja tunnelmasta puristetaan irti viimeisetkin mehut. Tasainen ja tylsä miksaus tukee toki hypnoottista tunnelmaa, mutta 86 minuutin aikana korva ennättää puutua pahasti.
Aikaisemmat levyt kiinnostaviksi tehnyt tahtilajien ja polyrytmien taitava käyttö kääntyy Fear Inoculumilla lähinnä ärsyttäväksi runkkaamiseksi. Invinciblen, Pneuman ja 7empestin kaltaiset pitkät kappaleet sisältävät hyviä sävelaihioita, mutta hyötyisivät todella huomattavasta tiivistämisestä ja kiteyttämisestä. Varsinkin jälkimmäinen kappale sisältää kenties levyn itsetarkoituksellisimman huonoon kitarasooloon johtavan kikkailuriffin.
Ei mitään uutta auringon alla
Kaikki tämä yhdistettynä Toolin tavaramerkiksi muodostuneisiin lukiotason syvällisyyttä pulppuaviin sanoituksiin ei tällä kertaa saa aikaan taikaa, ja minä sentään pääsääntöisesti rakastan lukiotason syvällisyyttä pulppuavia sanoituksia.
Tunnelma on kautta linjan erittäin ryppyotsainen, ja esimerkiksi Ænima-levyllä kukkinut hurtti huumori on tiessään – ellei sitten huumoriksi voi laskea siellä täällä pilkahtelevia muovisen ja irrallisen kuuloisia syntetisaattoreita.
Kaiken kaikkiaan Fear Inoculumin kuunteleminen tuntuu samalta kuin Matrixin jommankumman jatko-osan katsominen 15 vuotta ensi-illan jälkeen – sinänsä kelvollinen jatke hyvälle taiteelliselle konseptille, mutta ei mitään uutta ja jo ilmestyessään tuntuu jokseenkin vanhentuneelta.
Arttu Rantakärkkä
