Alone Street, sarjasta An Eclipse of Moth, 2018–2019. Kuvat: Gregory Crewdson
VALOKUVATAIDE | Gregory Crewdson on luonut hetkiä elokuvista, joita ei ole, ja heittänyt ilman täyteen kysymyksiä, joihin ei voi löytää vastauksia kuin omasta päästä.
”Tarpeeni tehdä kuvaani täydellinen maailma on ristiriidassa sen tekemisen mahdottomuuden kanssa.”
Gregory Crewdson: Eveningside. Kuopion VB-valokuvakeskus (Kuninkaankatu 14–16) 15.9.2024 asti.
Sateen jäljiltä märkänä höyryävä katu, kadun päässä vesihöyryn takana Fordin sammunut mainosvalo, kauimpana metsäiset rinteet. Aution näköinen amerikkalainen pikkukaupunki, jo parhaat päivänsä nähnyt. Kaksikerroksisia puutaloja ja yksi matala tiilinen liikerakennus, jonka näyteikkunoista osa on peitetty vanerilevyillä. Jossain näkyy repsottava ulko-ovi, portaiden kaiteita on korjattu maalaamattomilla lankuilla. Karkeasti höylätyistä sähköpylväistä roikkuvia johtoja risteilee kadun yllä.
On ehkä varhainen aamu, risteyksen liikennevalo näyttää keltaista valoa, osa valoista lojuu hajonneena märällä asfaltilla. Suojatien eteen on pysähtynyt vihreä auto. Sen valot heijastuvat lämpiminä tielle kertyneistä lammikoista. Kuljettajan, nuoren naisen katse on suuntautunut kadun toiselle puolelle. Seuraan naisen katsetta ja näen jalkakäytävälle jätetyt lastenvaunut, sitten kuistilla paidatta seisovan miehen ja sitten tuttipullon kuistin kaiteella lepäävän miehen tatuoidun käden edessä. Pullossa on maitoa, mutta se ei ole täynnä. Jotain näkyy vaunun reunojen yli, peiton kulma, lapsen jalka? Eivätkö vaunut olekaan tyhjät? Onko mies ruokkinut lapsen, vai vasta havahtunut sen huutoon? Kumpi, mies vai nainen on asettanut pullon kaiteelle? Se olisi tärkeää saada tietää! Katsooko mies naista vai heidän välissään jalkakäytävällä oleviin vaunuihin? Heidän välillään on selvästi jokin yhteys. Odotus? Lähtö ja viimeiset katseet, jäähyväiset vai paluu?
Kuvassa ei ole ääntä. Katson suurikokoista valokuvaa kuin elokuvaa ja odotan sen nytkähtävän liikkeelle, kuulevani äänet. Onko nainen kaartamassa kuvasta pois, vai sammuttaako hän kohta moottorin? Heiluvatko vaunut, itkeekö lapsi? Mitä mies tekee, tarttuuko hän tuttipulloon ja vie lapsen ja vaunut sisälle?
Haluaisin tietää, mutta en voi. Koko kaupunkia ei ole olemassa sellaisena kuin sen silmieni edessä näen. Mies ja nainen esittävät henkilöitä, joita ei kenties ole olemassa. Katu ei ole märkä sateen jäljiltä, eivätkä liikennevalot romahtaneet kadulle, valaistus on rakennettu, enkä voi tietää mitä kuvassa on ollut tai mitä siitä on otettu pois, enkä sitäkään kuinka monta valokuvaa tätä yhtä hetkeä varten on otettu.
Gregory Crewdson on luonut hetkiä elokuvista, joita ei ole, ja heittänyt ilman täyteen kysymyksiä, joihin en voi löytää vastauksia kuin omasta päästäni.
Gregory Crewdsonin näyttely on esillä Kuopion VB-balokuvakeskuksessa syyskuun puoliväliin asti. Kuva: Ulla-Maija Svärd
* *
Seison Kuopion pienessä kodikkaassa VB-valokuvakeskuksessa katsomassa valokuvia, jotka kertovat tarinoita amerikkalaisissa kuihtuvissa pikkukaupungeissa ja niitä ympäröivien metsien liepeillä elävistä ihmisistä, jotka kamera on jähmettänyt paikoilleen hetkiin jotka herättävät kysymyksiä toisensa perään. On selvää, että kaikki ei ole hyvin. Mitä heille, ajatuksiinsa uppoutuneille ihmisille on juuri tapahtunut ja tapahtumassa?
Matkani itselleni aiemmin tuntemattoman valokuvaajan näyttelyyn Tampereelta Kuopioon sai kimmokkeen parista lehtijutusta, joissa hämmästeltiin sitä, että Crewdson ei ole itse painanut kameran laukaisijaa, vaan sen on tehnyt joku muu! Paisuttelu kuvaajan ainutlaatuisuuden perusteluista ärsytti ja epäilytti, tämän Amerikan ihmeen näyttely on nähtävä!
The Pine Forest, sarjasta Cathedral of the Pines, 2014.
Omaa etusormea vuosikymmenet kuluttaneelle se, kuka kameran laukaisinta painaa ei ole ihmetyksen aihe, arvo eikä yllätys. Amerikkalaisen Annie Leibovitzin tunnettujen henkilökuvien takana on iso työryhmä, mutta kuvat ovat silti aitoja leibovitzeja ja tunnistettavissa hänen töikseen. Valokuvaajilla on assistentteja meilläkin, usein jo aikakauslehtienkin kuviin tarvitaan eri ammattien työpanosta.
Kuvataiteen historiassakaan asia ei ole uusi; jo Rembrandtilla ja Rubensilla oli ateljeissaan avustajia, eikä siinä pitäisi enää nykypäivänä olla mitään ihmeteltävää. Monilla taiteilijoilla on avustajia, tunnetuilla maailmannimillä niitä voi olla suurikin määrä. Vastikään elokuvateattereissa pyörinyt Anselm (lue kritiikki), Wim Wendersin hieno dokumentti kuvataiteilija Anselm Kieferistä on siitä hyvä esimerkki.
Gregory Crewdsonin luomat kuvat vääjäämättömästi kuihtuvista kaupungeista, kuviin pysähtyneiden ihmisten, tragediat ja se äänetön kärsimys ja yksinäisyys joka kuvista välittyy, mutta myös se hauras orastava toivo tai odotus, jonka mahdollisuutta Crewdson joskus väläyttää, ovat kuin still-kuvia elokuvista. Jokainen näyttelyn kuva avaa sen eteen pysähtyvälle oven eri tarinaan.
14–35 Untitled, sarjasta Fireflies, 1996.
Suurten, hallittujen ja tarkkaan kontrolloitujen kuvien rinnalla näyttelyn Fireflies-sarja, jonka Crewdson kuvasi itsekseen vanhempiensa kesäpaikassa vuonna 1996, on kuin eri maailmasta. Pienikokoiset mustavalkokuvat yön pimeydessä värisevien tulikärpästen soidintansseista hehkuvat kiehtovaa valoa. Kuvat ovat kuin jammailua, kepeitä improvisoituja sointuja suurten partituurien raskaampien tahtien lomassa.
Yhdistelmä toimii. Suurikokoiset vedokset keksityistä kaupungeista ja niiden ihmisistä salaisuuksineen ovat lopulta yhtä yksityisiä ja salaperäisiä kuin pienen hetken elävien tulikärpästen kuvat.
The Mattress, sarjasta Cathedral of the Pines, 2014. Kuva: Ulla-Maija Svärd
* *
Seksuaalisuudella on väistämättä merkittävä osa Crewdsonin kuvissa. Cathedral of the Pines -sarjan töissä se on usein ahdistavaa, väkivaltaan ja yksinäisyyteen viittaavaa. Miltei kauhua aiheuttavaa, kuten kuvassa The Mattress, jossa mies seisoo mietteliäänä havumetsään hylätyn nuhruisen patjan vieressä, jonka päälle on siroteltu kukkia.
Taustalla näkyy kaksi autoa. Onko toinen niistä poliisiauto? Kuka mies on? Rakastettu, poliisi, isä, raiskaaja? Onko paikka ollut nuorten rakastavaisten tai homomiesten salainen kohtaamispaikka? Kysymyksiä satelee.
Autiot kadut, 1970-luvun autot ja maahan ripotellut kukat ovat voimakkaita symboleja, Crewdsonin valokuvien toistuvia teemoja.
Lattialla lojuvilla vaatteilla ja pöytien päällä olevilla esineillä on myös tärkeä merkitys kerronnassa, niitä ei kannata ohittaa tyhjänä rekvisiittana.
Valokuvaajan työ ei ole koskaan sattumanvaraista, mekaanista näkemisen toistamista. Taiteilijan henki jättää aina persoonallisen jäljen töihin, se on kiinnittynyt häneen, eikä siitä pääse irrottautumaan. Sellaiseen ei tekoäly pysty. Tekoäly laskee mekaanisesti, toistaa tehtyä ja yhdistelee, mutta se ei poikkea tutkimattomille poluille, joita taiteilijat etsivät.
Madeline’s Beauty Salon, sarjasta Eveningside, 2021–2022.
Crewdsonin kuvat ovat tarkkaan ajateltuja, pikkutarkan suunnittelun tulosta. Kuvauspaikkojen etsiminen, niiden lavastaminen, valaiseminen ja kuvaaminen sekä lopputuloksen työstäminen jopa paristakymmenestä eri otoksesta yhdeksi kuvaksi on voinut kestää työryhmältä kuukausia, mutta auteur on Crewdson. Hän luo tarinat, ikään kuin heittää kysymykset katsojan mieleen, jossa ne alkavat elää omaa elämäänsä. Se, miten kuvia tulkitsee, jää katsojan päätettäväksi.
Se on hyvin yksityistä: me emme koskaan saa tietää, mitä kaikkea Crewdsonin mielessä ja mielestä tapahtui. Se mitä näemme ja miten kuvat tulkitsemme, on oma tulkintamme, joka seuloutuu yhteen oman mielemme syövereissä pyörivien tuntemusten kanssa. Voimme ymmärtää näkemäämme, samaistua ja erottautua, tuntea pelkoa ja inhoa tai myötätuntoa, saatamme samaistua hätään ja suruun. Koska olemme ihmisiä, ne kaikki ovat meissä valmiina. Mutta: aina jää kysymyksiä, olemme arvoituksia myös itsellemme. Ehkä Crewdsonin kuvat pistävät osaltaan meitä ajattelemaan sitä. Ehkä.
Se, että Crewdson kokoaa kuvansa joskus kahdestakymmenestäkin eri otoksesta, antaa hänelle mahdollisuuden tehdä kuvista terävyysalueeltaan täysin syvätarkkoja. Siihen kameran linssi ei anna muilla tavoin mahdollisuutta. Crewdson kuvaa siis saman kuvan, yhä uudestaan. Kamera pysyy paikallaan, mutta kohteen yksityiskohtia voidaan lisätä tai poistaa eri otoksissa ja säätää valaistusta halutulla tavalla. Kukin otos tarkennetaan haluttuun kohtaan, niin että niistä saadaan tuotantovaiheessa koottua yksi syväterävä kuva.
Näin Crewdson voimistaa kuvistaan huokuvaa hyperrealistista jännitettä, unenomaista epätodellisuuden tuntua. Tekniikka vaatii taitoa ja vie aikaa; siksi siinäkään, että yhden kuvan työstäminen voi viedä vuodenkin, ei ole mitään kummallista. Kamera ja tietokone ovat Crewdsonille välineitä, joiden avulla hän saa mielenmaisemansa näkyviksi valokuvan ulkoiseen muotoon. Ne ovat pysäytettyjä hetkiä: juuri nyt ei tapahdu mitään.
Eveningside Tattoo, sarjasta Eveningside 2021–2022.
Eikö Crewdson itse kerro Savon Sanomien kiinnostavassa haastattelussa siitä, että juuri ne hetket, kun mitään ei tapahdu – tyhjyys ja kohtausten tai tapahtumien väliset hetket – ovat hänelle tärkeitä?
”Mutta minun tarpeeni tehdä kuvaani täydellinen maailma on ristiriidassa sen tekemisen mahdottomuuden kanssa. En ikinä pysty tekemään kuvasta juuri sellaista kuin olisin halunnut, kaikki jää hieman otteeni ulottumattomiin. Lopulta on hyväksyttävä, että lopputulos on muuta kuin mitä alun perin ajattelin ja koitan tehdä siitä vain parhaan mahdollisen kuvan.”
(Crewdson Savon Sanomissa 18.6.2024, toimittaja Ilkka Taavitsainen)
* *
Päivä, jolloin, Brooklynissä asuvapsykoanalyytikkoisä vei kymmenvuotiaan poikansa New Yorkin nykytaiteen museoon katsomaan Diane Arbusin (1923–1971) valokuvanäyttelyä, oli Gregory Crewdsonin (s. 1962) tulevaisuuden kannalta merkittävämpi kuin hän silloin vielä osasi aavistaa. Kokemus oli voimakas, Arbusin kuvat herättivät Crewdsonin ymmärtämään valokuvien voiman ja psykologisen vaikuttavuuden ja jätti näkyvän jäljen hänen tuotantoonsa.
Kuvien lukeminen oli lukihäiriöiselle pojalle selkeää, ja suunnitelmat psykologian opinnoista saivat jäädä, kun hän teki collegessa ensimmäiset kuvansa ja jatkoi sen jälkeen valokuvauksen opintoja Yalen yliopistossa (Yale School of Art), jossa nykyään toimii professorina.
Crewdsonin tausta, kokemukset ja kiinnostus psykologiaan ja elokuviin ovat avanneet hänelle tien mielenmaisemiin, tarinoihin ihmisistä. Kuvista välittyy surua, uhkaa, yksinäisyyttä, mutta myös valonpilkahduksia, lämpöä ja toivoa tulevasta.
Royal Cleaners, sarjasta An Eclipse of Moths, 2018–2019.
Se on paitsi yksityistä ja intiimiä, myös kaikille yhteistä, ja siksi ymmärrettävää. Varmoja vastauksia mielessä risteäviin kysymyksiin ei ehkä löydy, mutta niitä kannattaa itseltään kysyä. Ja vaikka Gregory Crewdson kuvaa keksittyjä paikkoja ja kuviteltuja henkilöitä, todellisuudesta irrallaan hänen kuvansa eivät ole. Ne ovat väkeviä kommentteja maailmasta, jossa elämme.
Kuopion-matka kannatti, Gregory Crewdsonin näyttely ei osoittautunut kuplaksi. Kuvat jatkavat elämäänsä, Kuopiossa niitä voi nähdä syyskuun puoleenväliin asti.
Näyttelyn on museota varten kuratoinut Jean-Charles Verge.
Ulla-Maija Svärd
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
Ilottoman ulkokuoren alla on väkeviä tunteita – arviossa Ateneumin Gothic Modern -näyttely
KUVATAIDE | Ateneumin suurnäyttely pyrkii osoittamaan miten osa eurooppalaisista 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoista vaikuttui keskiajasta.
Aino Kannisto sai tilaisuuden uppoutua Berliinin kulttuurihotellin tunnelmaan – näyttely Ruovedellä
KUVATAIDE | Aino Kanniston Hotel Bogota -näyttely vahvistaa Vinhan galleriaa kulttuuritilana. Kuvat kertovat toimintaansa lopetelleesta hotellivanhuksesta.
Galleriakatsaus: Taide käsittelee perheen surua, luontokatosurua ja sodan kollektiivista surua
KUVATAIDE | Tiina Nyrhinen kirjoittaa Jyri Pitkäsen, Pauliina Heinäsen, Dominik Fleischmannin, Henri Airon, Paula Puoskarin, Anni-Sofia Knuuttilan ja Henna Nuutisen näyttelyistä Tampereella.
