Värien hehkua, elämän riemua – Yrjö Saarisen maalauksia Jyväskylän Taidemuseossa

Yksityiskohta teoksesta Tanssiva Pariisi (1930). Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma. Kuva: Ella Tommila / Hyvinkään taidemuseo

Yrjö Saarinen: Värinäkyjä-näyttely Jyväskylän taidemuseossa 9.1.2022 asti.

Jyväskylän Taidemuseossa avautui menneenä syyskuuna näyttely, jota kannattaa lähteä pidemmänkin matkan päästä katsomaan: Värinäkyjä – Yrjö Saarinen esittelee räiskyvän ekspressionistin töitä kolmelta vuosikymmeneltä.

Itseoppineen ja omapäisen taiteilijan elämään pääsee tutustumaan näyttelytekstien ja alakerroksessa esillä olevan Hyvinkään taidemuseon tuottaman videoinstallaation kautta. Installaatio rakentuu näyttelijä Teuvo Ahokkaan käsikirjoittamasta roolista Yrjö Saarisena sekä vanhoista valokuvista ja teoskuvista. Installaation toteutuksesta vastaa ääni- ja valosuunnittelija Kimmo Karjunen.

Taiteilijaelämää

Yrjö Saarinen (1899–1958) oli itseoppinut taiteilija, joka hankki toimeentulonsa kilpimaalarin työssä. Saarinen ei elämänsä aikana käynyt kertaakaan ulkomailla, mutta taidemaalarina hän oli maailmanluokan tekijä. Onneksi Suomesta löytyi joitakin merkittäviä Saarisen ymmärtäjiä ja tukijoita, esimerkiksi kirjailija Mika Waltari, joka keräsi Saarisen maalauksia ja kirjoitti hänestä esseen Suomen taiteen vuosikirjaan, sekä professori Carl Eric Sonck, ihotautien professori, joka oli myös kasvitieteilijä, taidemaalari ja intohimoinen taiteen ystävä.

Saariselle tärkeitä paikkakuntia olivat Jyväskylä ja Hyvinkää. Jyväskylässä Saarinen vietti tärkeimmät vuotensa: lapsuuden, nuoruuden ja varhaisen aikuisuuden.

Myöhemmällä iällä taiteilija palasi usein Jyväskylään maalaamaan. Taulumäen maalarina tunnettu Saarinen ikuisti kankaalle etenkin Tourujoen maisemia, joita on Taidemuseon näyttelyssä esillä useita.

Tourujoki (1945). Jyväskylän kaupungin taidekokoelma. Kuva: Hannu Pekka Auraneva

Saarisen värinkäyttö vapautui ja suorastaan riehaantui 1930-luvulla, jolloin maalari löysi omimman ilmaisunsa. Sotavuodet merkitsivät nekin käännekohtaa, mutta ehkä hiukan toisin kuin saattaisi kuvitella: ne olivat maalarille villin luovuuden aikaa.

Saarinen sai aiheita sodan liepeiltä ja käsitteli niitä rönsyilevän vapaasti, kuten maalauksessa Hevosten juotto vuodelta 1944. Maalaus kuvaa lyhyttä heinäkuista lepohetkeä sodan tuoksinassa Karjalankannaksella. Teoksessa on runsas annos kesän riemua ja elämisen juhlaa. Taustalla värjyvät sodan kauheudet eivät ole teokseen päätyneet.

Hevosten juotto (1944). Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma. Kuva: Ella Tommila / Hyvinkään taidemuseo kopio

Paatenen akat eli Puunsahaajat vuodelta 1943 puolestaan sai aiheensa Pohjois-Aunuksen Paatenesta, jossa Saarinen oli jatkosodan aikana. Saarinen mieltyi alueen maisemiin, ja etenkin paikallisten naisten värikäs vaatetus teki taiteilijaan voimakkaan vaikutuksen.

Paikan päällä Saarinen teki muistiinpanoja ja luonnoksia, joiden pohjalta kotona syntyi suuri ja värikylläinen maalaus puita sahaavista naisista ja lapsista.

Paatenen akat (1943). Kuva: Juho Hakkarainen

Sotien jälkeen Saarisen väriloisto puhkesi täyteen kukkaansa ja 1940-luku oli taiteilijan tuotteliainta aikaa. Saarinen maalasi runsaasti perinteisiä aiheita – maisemia, asetelmia ja muotokuvia – mutta käsitteli niitä omaperäisesti ja impulsiivisesti ja antoi sisäisen maailmansa myrskyjen näkyä töissä.

Kukka-asetelmissa, joita on useita esillä myös taidemuseon näyttelyssä, hän käytti värejä lähes realistisesti, mutta niistäkin välittyy taiteilijan pirskahteleva levottomuus. Etenkin maisema- ja muotokuvissa värit hehkuvat epärealistisen voimakkaina.

Kukkia kuistilla (1946). Jyväskylän kaupungin taidekokoelma. Kuva: Jari Kuskelin

Vimmainen värimaalari

”Maalauksessa kiinnostaa eniten väri ja sen erilaiset ratkaisutavat. Väri merkitsee minulle elämää, oikeastaan kaikkea”, Saarinen totesi haastattelussa vuonna 1945.

Näyttelyn keskellä tämä on helppo uskoa: värit pelaavat kankailla omalakisesti ja muotoja on venytetty ja vanutettu villisti värien ehdoilla. Saarinen rakasti väriä, mutta vieroksui abstraktia taidetta. Maalaukset ovat esittäviä, mutta eivät realistisia.

”Sitten kun ottaa pensselit käteen ei enää muuta näe eikä kuule, helvetinmoisella kiireellä on vain maalattava, korkeintaan voi tupakin ottaa väliin”, Saarinen kuvasi vimmaista työskentelyään.

Sekin näkyy töissä: ne ovat vuosikymmenten jälkeenkin aivan tuoreita, ikään kuin värit eivät olisi ehtineet kuivua ja sivellin olisi vasta nostettu kankaalta.

Saarinen itse valitteli, etteivät tehtaat tee hänen tarpeikseen riittävän kirkkaita öljyvärejä. Hän maalasi runsaasti kirkkailla ja puhtailla perusväreillä: punaisella, keltaisella ja sinisellä sekä niiden vastaväreillä vihreällä, violetilla ja oranssilla. Suosikkisävyjä olivat kadmiuminkeltainen, ultramariininsininen, karmiininpunainen, emerald green eli tummanvihreä ja kadmiumoranssi. Myös lilan, violetin ja vaaleanpunaisen hempeitä hehkuja näkyy maalauksissa paljon. Kangas piti saada täyteen rytmiä ja liikettä, tapahtumista, joten valkoista väriä Saarinen vältteli niin paljon kuin mahdollista.

Ihmiset työssä ja vapaalla

Saarinen kuvasi maalauksissaan ihmisiä erilaisissa toimissaan ja toimettomuudessa – työssä ja vapaalla. Hahmot ovat usein karikatyyrimäisiä, nopeasti vetaistuja ja kaunistelemattomia. Saarisen aiheiksi päätyivät romanit kuppilan edustalla, akat tarvepuita justeeraamassa, humaltuneet iltamatanssijat ja punakat kivenhakkaajat työssään.

Saarinen osallistui maalauksellaan Jalkapalloharjoitus vuoden 1940 olympialaisten taidekilpailuun. Työ on hyvä esimerkki Saarisen oivaltavasta liikkeen- ja tapahtumisen vangitsemisesta, jota räikeät värivalinnat tukevat. Vauhdikas maalaus ei kuitenkaan yltänyt kilpailusijoille. Itse olympialaisetkin jäivät tosin siltä erää pitämättä.

Jalkapalloharjoitus (1940). Kuva: Juho Hakkarainen

Maalauksellaan Kesäilta hiekkarannassa (1938) Saarinen osallistui Helsingin Kivelän sairaalan seinämaalauskilpailuun. Maalauksessa näkyy runsaasti paljasta, hehkuvaa ihoa, imettäviä naisia ja rannalla lojuvia auringonpalvojia. Taivas ja vesi kimaltelevat eksoottisen sinisinä. Pöytien ja tuolien vihreä väri kontrastina ihmishahmojen kasvoilla ja vaatteissa loimuavalle punaiselle virittää elinvoimaiseen maalaukseen voimakkaan jännitteen.

Kesäilta hiekkarannassa (1938). Kuva: Juho Hakkarainen

Ehkä jännitettä syntyi liikaakin sairaalan tarpeisiin, sillä poliklinikan seinälle maalausta ei valittu. Kesäilta hiekkarannassa oli kuitenkin mukana Oslossa vuoden 1940 suomalaisen taiteen näyttelyssä, jota voi pitää Yrjö Saarisen läpimurtonäyttelynä.

Ilmeiden kuvaajana Saarinen oli mestari. Mielenmaisemat ja tunnelmat on luotu vähillä vedoilla taitavasti, esimerkkeinä vaikkapa Kivenhakkaajia-teoksen (1937) istuva ja tupakoiva mies tai Anna Riukka vuodelta 1939.

Riemastuttavasta maalauksesta Tanssit Hyvinkäällä eli Iltama vuodelta 1938 puolestaan välittyy mainiosti tanssisalin ahdas, hikisenhurmiollinen tunnelma, jonka kontrastina aloillaan kyräilee koppalakkinsa alta mutristeleva viiksekäs poliisimies ja partneritta jäänyt punabaskeripäinen nainen.

Kivenhakkaajia (1937). Kuva: Juho Hakkarainen

Muodokkaat naiset

Oma lukunsa Saarisen tuotannossa on runsaat alastonaiheet, joita on koottu näyttelyyn useita. Maalausten eroottisuus herätti aikoinaan pahennusta, kuten arvata saattaa. Saarinen itse kertoi maalaavansa alastonaiheita ylläpitääkseen ammattitaitoaan. Hän käytti malleina puolituttuja, sukulaisia ja naapureita – vain harvoin ammattimalleja – mutta maksoi heille aina asiallisen palkkion.

Alastonkuvia voisi luonnehtia ennen kaikkea rujon lihallisiksi ja niistä löytyy monenlaisia kontrasteja. Nainen aamutakissa vuodelta 1942 on tästä hyvä esimerkki. Naisen kasvoissa ja ylävartalossa on siroutta, mutta jalat ovat paksut ja muhkuraiset. Värinä on käytetty rohkeasti muun muassa myrkyllistä vihreää.

Rujot muodot ja rajut värit korostavat Saarisen maalauksissa toisiaan. Saarisen naiset on maalattu miehisen katseen kautta, mutta kuten kriitikko Elina Puranen kirjoitti Keskisuomalaiseen yli kaksikymmentä vuotta sitten silloisesta Yrjö Saarisen näyttelystä, naiset eivät kuitenkaan ole samalla tavalla alistettuja kuin vaikkapa mainoskuvaston kaunottaret. Saarisen naiset ovat itsetietoisia ja itsevarmoja, tai vielä enemmän:

”Saarisen alastomat ovat yhä edelleen julkeita. Hyvällä tavalla julkeita. Värin ja lihan liitto ei kolonalisoi naisen ruumista, vaan jättää sille oman elämän oikeutuksen.”

Hieman myöhempi esimerkki rujonpuoleisesta naishahmosta on Saunottaja vuodelta 1950, joka on maalattu öljyväreillä sokeripussikankaalle.

Saunottaja (1950). Kuva: Juho Hakkarainen

Ei Saarinen pelkästään naisia maalannut. Joskus malli löytyi sattumalta, erikoisestikin: Veikko, päihtynyt poika vuodelta 1943 syntyi, kun naapurin pojalle tarjottiin Saaristen kotona alkoholia, ja päihdyttäviin juomiin tottumaton nuorukainen sammahti nojatuoliin. Maalauksessa pojan silmät ovat muljahtaneet tajuttomiksi ja pään takana roihuaa infernaalinen rikinkeltainen loimu.

Saarinen maalasi myös komean sarjan omakuvia, joissa on samaa rujoutta kuin taiteilijan muissakin muotokuvissa. Omakuvissa katseen vangitsee boheemien kaitakasvojen keskellä komeileva huomattavan kookas nenä.

Omakuva inspiraatiopaidassa (1947). Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma. Kuva: Ella Tommila / Hyvinkään taidemuseo

Yrjö Saarinen nykyajassa

Eräs Värinäkyjä-näyttelyn keskeisiä ajatuksia on ollut tuoda Yrjö Saarisen maalaukset tähän aikaan. Miltä siis Yrjö Saarisen miltei sadan vuoden takaiset maalaukset näyttävät nykyajassa? Onko maalauksilla jotakin annettavaa 2020-luvulla?

Ainakin niiden väriloisto on säilynyt kiitettävästi. Yhä maalaukset tuntuvat reippailta, riemukkailta ja rytmikkäiltä. Moni asia maailmassa on muuttunut, mutta toisaalta tietyt aiheet ja teemat ovat aina ajankohtaisia. Miehisen katseen kautta maalatut naismuotokuvat saattavat närkästyttää tässäkin ajassa, vaikka kenties hieman eri näkökulmasta kuin aiemmin. Tourujoen maisemat ovat vuosien saatossa muuttuneet, mutta maisemamaalauksien värien varassa toimiva dynamiikka on yhä tehokasta.

Värinäkyjä-näyttelyssä Saarisen työtä ja taidetta on tuotu meidän aikaamme mielenkiintoisen taidedialogin keinoin. Keskustelukumppaneiksi Saarisen väriloistolle on näyttelyyn ripustettu tunnettujen nykytaiteilijoiden, kuten Emmi Kallion, Teemu Mäen, Jukka Korkeilan ja Ulla Virran töitä. Hedelmällisintä keskustelua syntyy Ulla Virran värikkään Syksyn (1979) kanssa.

Yrjö Saarisen Syysnäkymä ikkunasta III (1953) ja Ulla Virran Syksy vuodelta 1979. Kuva: Juho Hakkarainen

Värinäkyjä-näyttely on laaja, monipuolinen ja taitavasti rakennettu kurkistus mielenkiintoisen koloristin voimakkaisiin mielenmaisemiin. Näyttely on avoinna Jyväskylän taidemuseossa tammikuun 9. päivään 2022 saakka.

Juho Hakkarainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua