Vapriikin Seitsemän sisarta kuljettaa meidät yhteisille juurillemme näyttäen, kuinka taide on jo aikojen alusta ollut erottamaton osa ihmisyyttä

Anawati Inpiti Mitchell ja siskot: osa maalauksesta Seitsemän sisarusta. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Songlines – Australian seitsemän sisarta Tampereen Vapriikissa 30.3.2025 asti.

Alkuperäiskansa Anangujen Pyhä Uluru-vuori, joka tunnetaan myös nimillä Mount Conner, Artilla ja Atila ja englanniksi nimellä Ayers Rock, on Australian Pohjoisterritoriossa sijaitseva jäänne neoproterotsooiselta maailmankaudelta, joka loppui jo 542 miljoonaa vuotta sitten.

Aboriginaalien, maailman vanhimman elossa olevan kulttuurin historia ulottuu 60 000 vuoden taakse, nykyään uutisoidaan jopa 120 000 vuodesta, mitä tietysti on vaikea todeksi näyttää.

Heidän uskomattoman pitkään jatkunut elämänsä karulla Australian mantereella, maallinen ja henkinen tieto, arvot ja selviämisen taidot ovat siirtyneet suullisena perinteenä sukupolvesta toiseen taiteen keinoin; kuvina, tarinoina, lauluina ja tansseina. Inma-rituaalien kautta he ovat voineet, ja voivat, saada yhteyden myös esivanhempiinsa; aavikko esiäiteineen ja -isineen herää eloon pelkästä heidän läsnäolostaan.

Aikakäsitys ei ole lineaarinen, vaan menneisyys, nykyaika ja tuleva voivat olla maagisesti läsnä tässä ja nyt. Laululinjat ovat elävää, luovaa toimintaa, jossa vanhaan tietoon lisätään uusi, mutta laulujen lait eivät ole ihmisten laatimia.

Tjanpi Desert Weavers antavat siskojensa lentää, Länsi-Australia, 2015. Kuva: Annieka Skinner

Myyttinen uniaika, josta luennoitsijan mukaan nykyään käytetään mieluummin ilmaisua luomisaika, ja siitä kertovat laululinjat eivät ole helposti länsimaisen ihmisen ymmärrettävissä. Niissä yhdistyvät ällistyttävällä tavalla korkeampi tieto, realistiset elämänehdot ja opetukset. Samalla tarinalla voi olla monta tasoa. Esimerkiksi seitsemää sisarta vainoava noita voidaan nähdä varoituksena insestistä. Suhde lähisukulaisen kanssa on ehdoton tabu. Aboriginaalit osaavat luetella perheensä jäsenet 4–5 sukupolvea taaksepäin.

Kaikki tieto ei ole sallittua kaikille, vain osa siitä on julkista. Yhteisöissä on tarinanhaltijoiksi kutsuttuja ihmisiä, jotka säilyttävät tietoa ja siirtävät sitä eteenpäin. Laululinjat periytyvät molemmilta vanhemmilta, joten yksi henkilö voi omistaa tietoa useammalta linjalta. Ei ole olemassa yhtä oikeaa versiota tarinoista, vaan niitä on yhtä monta kuin on kertojia.

Seitsemän sisarusta (2013): Tjampawa Katie Kawiny, Tjala Arts, akryyli ja muste kankaalla, 220 x 221 cm. Kuva: Australian kansallismuseo

Linjoja on useita. Näistä naisten laulama Seitsemän sisarta on tärkein ja tunnetuin, siksi se on valittu kerrottavaksi meillekin. Miehillä on omat laulunsa. Myös Seitsemässä sisaressa noidan osuuden esittää mies. Linjat risteävät tiuhana verkostona ristiin rastiin läpi koko valtavan mantereen, jolla puhutaan 200 kieltä.

Aboriginaalit eivät puhu kansoista, vaan kieliryhmistä. Jokainen puhuu 3–4 kieltä, joista englanti on viimeisin. Linjat ovat tiedon valtateitä, joille on rakennettu myös konkreettisia nykyaikaisia moottoriteitä. Laulajat omistavat ne maat, joista he kertovat ja jotka he tuntevat ja tietävät omastaan kaiken – laululinjojen mukaan on siten ratkottu alkuperäiskansan maanomistusoikeuksia. Ne kolme kieliryhmää, joiden teoksia Vapriikissa on esillä, asuvat nyt Australian valtionkin lakien mukaan omalla maallaan.

Sanaa ”songlines” käytti ensimmäisenä Alice Moyle vuonna 1966. Kirjoitettua historiaa on olemassa vain parinsadan vuoden ajalta.

Kungkarrangkalpa Tjukurrpa 2015: Anawari Inpiti Mitchell, Angilyiya Tjapiti, Mitchell, Lalla West, Jennifer Nginyaka Mitchell, Eileen Tjayanka Woods, Lesley Laidlaw and Robert Muntantji Woods, Papulankutja Artists. Kuva: Australian kansallismuseo

Katkenneet ja korjatut laululinjat

Tämän tekstin alussa mainitun Anangu Pitjantjatjara Yankunytjara -maiden (APY) vanhin otti yhteyttä Australian kansallismuseoon, koska heidän laululinjansa olivat katkenneet. Kun tiedetään, miten valtio on kohdellut alkuperäiskansoja, se oli suuri luottamuksenosoitus. Nykyään jo tunnistetaan ja tunnustetaan, kuinka tarinat ovat osa koko Australian mantereen historiaa ja tärkeitä muillekin kuin alkuperäiskansoille.

Avunpyyntö synnytti tutkimushankkeen, joka  käynnistettiin vuonna 2010 kolmen kansan kesken.

Kansat olivat APY-, Martu- ja Ngaanyatjarra-mailta (NPY). Yhdessä työskentelivät yliopisto, kansallismuseo ja aboriginaalit vanhimpineen ja neuvonantajineen. Ajatuksissa ei ollut näyttelyn rakentaminen, mutta kuljettaessa tallennus- ja tutkimusprojektin aikana pitkin laululinjojen reittejä se alkoi tuntua hyvältä idealta. Projektin myötä syntyi myös aboriginaalien oma digitaalinen arkisto.

Yhteisö jakoi ja elvytti tiedon jakamisen ja siirtämisen tapoja. Mukaan tuli aivan uusia ihmisiä, nuoretkin innostuivat omasta kulttuuristaan ja alkoivat tuntea siitä ylpeyttä. Kaikki huipentui näyttelyyn Australian kansallismuseossa Canberrassa, missä pidettiin ensimmäinen Songlines-näyttely vuonna 2017. Teoksista osa siirtyi Kansallismuseon kokoelmiin. Vapriikin näyttelyn teokset ovat sieltä.

Kungkarangkalpa / Seitsemän sisarusta (2015): Tjungkara Ken, Yaritji Young, Maringka Tunkin, Freda Brady, Sandra Ken, Tjala Arts. akryyli kankaalla, halkaisija 220 cm. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Näyttelypäällikkö Maj Meriluoto kertoo:

– Australiassa on 23 taidekeskusta, joista näyttelyyn osallistuvien kansojen alueella 16. Aboriginaalien oikeustaistelut omasta asemastaan alkoivat 1960- ja 1970-luvuilla. Nimenomaan taiteen avulla he pääsivät kansainväliseen tietoisuuteen. Osa töistä, jotka ovat täälläkin esillä, on maailmankuulujen taiteilijoiden teoksia, jotka ovat kiertäneet maailmalla monissa gallerioissa.

Taide oli, ja on, yksi keino tuoda tiettäväksi aboriginaalien olemassaoloa, vaikeuksia ja historiaa ja taistelua omien oikeuksien puolesta. Taide on tietysti itseilmaisua, mutta myös terapiaa ja selviytymiskeino.

Taidekeskuksissa on myös pienimuotoista pankkitoimintaa, ne ovat siltoja taidevälittäjien ja aboriginaalien välillä. Ne ovat myös paikkoja kertoa näitä tarinoita, puhua politiikkaa ja keskustella omista asioista.

Näyttelyssä on esillä museoesineitä, akryylimaalauksia, tekstiilejä, rituaaliesineitä, videoita, keramiikkaa, heinäveistoksia, punostöitä ja puuveistoksia, joiden pintakuviointi on toteutettu polttamalla eli pyrografialla – ja pieni planetaario. Myös Cave Hill ja sen kalliopiirrokset Walinyungassa tuodaan esiin. Ausraliasta ei löydy vain muutamia, vaan miljoonia kalliopiirroksia, enemmän kuin mistään muualta maapallolta.

Yarrkalpa (metsästysalue) 2013: Kumpaya Girgirba, Yikartu Bumba, Kanu Nancy Taylor, Ngamaru Bidu, Yowali Janice Nixon, Reena Rogers, Thelma Judson, Ngakangka Nola Taylor; Martumili Artists. Akryyli pellavalla 300 x 500 cm. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Seitsemän sisarta – Miniypuru – Kungkarangkalpa

”Maalaukset ovat karttoja siitä maasta, jonka tekijä omistaa, ja ne ovat portaaleja siihen maahan ja seitsemän sisaren tarinaan. ”
– (Maj Meriluoto)

On ihmeellistä, kuinka ryhmä maalareita voi synnyttää yhdessä ja yhtä aikaa mitään toisilleen puhumatta kokonaisen teoksen. Jokainen toteuttaa juuri sen omistamansa osan kankaalle ja tulos on kuin yhden ihmisen tekemä. Parhaat maalauksista ovat yksinkertaisesti uskomattoman upeita taideteoksia. Niiden ikonografia pitää opiskella erikseen ja näyttelyssä siihen annetaan mahdollisuus. Aboriginaali-taiteilijoilla on henkisesti ja materiaalisesti kokonaisvaltaisen, myös ihmisen perustarpeisiin liittyvän tiedon välittäjinä tarpeellinen, keskeinen ja kunnioitettu osa yhteisössä.

Tämän päivän länsimaisessa yhteiskunnassa taiteilijoiden ei enää tarvitse huolehtia yhtä totaalisesti jokapäiväisessä elämässä tarvittavan tiedon siirtämisestä, sillä se työ on jaettu monille eri alojen osaajille. Näin nykytaiteilijoiden työn merkitys on vaikeammin havaittavaa, niin vaikeasti, etteivät monet vaaleilla valitut päättäjät pysty näkemään sitä, vaan väittävät taidetta tarpeettomaksi luksustuotteeksi esineellistäen sen.

Edelleenkin eri alojen taiteilijat piirtävät ihmisen sisäisen elämän karttaa kanssaeläjilleen ja yhdessä yleisöjensä kanssa niin, että tulevienkin aikojen sukupolvet voivat siitä hyötyä. Näyttelyvideolla nainen aavikkotyöpajalta kertoo, kuinka he koko sydämestään ovat nämä teokset meille tehneet. Se on tärkeintä aikakaudesta ja kulttuurista riippumatta.

Seitsemän sisarta ovat jumalolentoja, jotka laskeutuivat taivaasta planeetalle luomisaikana. He loivat, uneksivat maan muotoineen, kasveineen ja eläimineen ja puhalsivat siihen hengen, josta lauluissa lauletaan. Ettei henki kuolisi, se pitää laulaa maalle uudestaan.

Valkoinen mies on ymmärtänyt tehtävänsä väärin: luonto pitää henkistää, ei tappaa. Me olemme maa, sanovat aboriginaalit. Niinhän me olemme: rautaa, kuparia, fosforia, happea, vetyä ja hiiltä.

Aboriginaalien tärkeä viesti ei ole vain ekologinen vaan myös spirituaalinen, ja kun kristinusko on jättänyt jumaluuden miehille, on seitsemän sisaren tarinassa myös emansipatorista voimaa – vaikka tiedämmekin kaikkien meistä naisista syntyvän. Puhe, ja puhumattomuus, luovat todellisuutta kumpikin.

Sisarten alkuperä paljastuu tarinan monessa kohdassa, kuten silloin, kun he väsyneinä käyvät juomapaikan kiville nukkumaan ja luovat niistä uusia sisaria. Tai nousevat ilmaan kiusoittelemaan heitä vaimonkaipuussaan takaa-ajavaa noitamiestä.

Miesten huoneen keihäitä ja polttokoristeltuja käärmeveistoksia. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Noita, jonka nimi on Wati Niuru taikka Yurla, kielestä riippuen, on ihastunut sisarista vanhimpaan, joka on kaunis ja viisas ja joka kaikin tavoin opettaa sisariaan. Yurla tekeytyy puuksi, joka houkuttaa naisia alleen varjoon, kukkakedoksi, syötäväksi käärmeeksi ja ihan miksi vain. Myös sisaret pakenevat välilläpuiden muotoisiksi.

Vaiheikkaan matkan lopulla päädytään paikkaan nimeltä Kuru Ala, missä paha noita tekee seksuaalista väkivaltaa vanhimmalle sisaruksista. Siskot vievät hänet luolaan ja hoitavat kuntoon. Nyt he ovat kuitenkin saaneet tarpeekseen ja lentävät taivaalle Seulasten tähtikuvioksi. Noita seuraa heitä edelleen ja muuttuu puolestaan Orioniksi. Joka yö sama pakomatka toistuu taivaalla.

Ehkä tarinan tärkein anti on kuitenkin tieto siitä, että luomisaika jatkuu yhä. Uneksukaamme siis!

Lähteet: Näyttelyopastus ja itse näyttely, näyttelypäällikkö Maj Meriluodon luento sekä Australian kansallismuseon julkaisema kirja Songlines – Tracking the Seven Sisters. Kirjaa saatavana Vapriikin kaupasta.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua