Vapauden ja luottamuksen hedelmät – Mäntän kuvataideviikoilla on tilaa kokea, tuntea ja ajatella

Artemisia Vulgaris: Rise and Shine. Osa teoksesta. Kuvat: Katri Kovasiipi

XXVI Mäntän kuvataideviikot 31.8.2022 saakka Pekilossa, Tehtaankatu 21, Mänttä. Avoinna joka päivä 10–18.

Pekilon ihanin teos on se, jonka useimmat ehkä kohtaavat siellä viimeisenä. Kati Raitisen ja Christian Lindbladin ideoima ääniteos Surun jukeboksi näet sijaitsee ylimmän kerroksen perimmäisenä. Kun koin sen ensimmäisen kerran, ajattelin, että tämän äärestä en halua lähteä.

Pienen puisen laatikon hiukan karkeatekoiset koskettimet eivät ensin meinanneet edes hahmottua koskettimiksi. Hetken äimistelin, miten tässä nyt pitäisi toimia, ennen kuin rohkenin painaa yhdestä koskettimesta ja pääsin sisään teoksen lumoavaan maailmaan.

Kati Raitisen ja Christian Lindbladin ideoima ääniteos Surun jukeboksi on koukuttava ja lumoava.

Jokaisen koskettimen päällä on piirros ja sen alapuolella teksti, johon on kirjoitettu säveltäjän ja hänen sävelteoksensa nimi. Hildegard Bingeniläistä, Bachia, Wagneria, Šostakovitšia, Antti Auvista ja Tara Valkosta… Surun jukeboksista kuuluvien sävelmien syntyajat ulottuvat 1100-luvulta nykypäiviin asti. Kaikkia sävelmiä yhdistää soittimista kaihoisin ja kenties sielukkain, sello.

Jokainen kävijä muokkaa tästä ajassakin liikuttavasta teoksesta omanlaisensa kokonaisuuden. Kuulokkeet päässä kokemus on intiimi, kun Surun jukeboksia painellen tulee koostaneeksi kojeeseen tallennetut musiikkipätkät henkilökohtaiseen järjestykseen.

Jos tietyn kappaleen valitsee toistamiseen, jatkuu se juuri siitä kohtaa, mihin se edellisellä kerralla keskeytyi. Näin teoksen kokija voi tuottaa itse omanlaisensa sellosävellysten koosteen ja vaikuttaa siten mahdollisimman paljon teoskokemukseensa.

Olen tänä kesänä ollut jo kolme kertaa tuon teoksen äärellä. Se ei ole menettänyt tehoaan. Saisipa tällaisen kotiinsa.

Kaikki tapahtuu ajassa ja tilassa

Surun jukeboksi on koko Pekilon tämänvuotisen näyttelyn pienoiskuva tai metafora. Kuvataideviikot sisältää tällä kertaa eri taiteenlajien rikkaan kirjon, jonka keskellä jokainen kävijä voi suunnistaa omaa polkuaan, omaan kokemusmaailmaansa teokset kytkien. Näyttelyn runsaslukuiset sävel- ja ääniteokset elävät harmoniassa visuaalisten elementtien kanssa.

Kuraattori Markus Kåhre on korostanut kaikissa tätä näyttelyä koskevissa haastatteluissa, että kiinnostavimmat asiat tapahtuvat eri taiteenlajien väleissä. Noille välitiloille Kåhre halusi antaa Kuvataideviikoilla tilaisuuksia kehittyä eri taiteenlajien, taiteilijoiden, erilaisten teosten ja taiteen vastaanottajien kohtaamispaikoiksi ajassa ja tilassa.

Kalle Nion ohjaama ja Harry Salmenniemen käsikirjoittama elokuva Yön sai ensiesityksensä Mäntän Kuvataideviikoilla 2022. Tekijöidensä mukaan se on ”sortunut elokuva luhistuneesta maailmasta”.

Kåhre antoi taiteilijoille vapaat kädet ja mahdollisuuden kehitellä näyttelyn teoksia yhteisten ja yksityisten pohdintojen kautta. Näyttelyn teemaa kuraattori ei nimennyt eikä lukinnut etukäteen. Hän antoi luvan tapahtua, mutta edellytti taiteilijoilta kohtaamisia toistensa ja kesän näyttelytilan kanssa. Luottamus taiteilijoihin – myös ensi kertaa kuvataidenäyttelyyn osallistuviin tekijöihin – ja taideteoksille annettu tulostavoitteista vapaa kasvurauha on tuottanut todella hyvää satoa.

Tuo ajatus välitiloista on vaikea konkretisoida sanalliseen muotoon. Se vaatii kokemuksia, tapahtumisen sekaan astumista ja eri aistien avaamista. Tämän kesän Kuvataideviikkojen kokonaisuus on sopivan ilmava, ja teosten kokemisrauhan kannalta onkin tärkeää, ettei niitä ole määrällisesti liikaa.

Tässä näyttelyssä ei ole ohjekirjoja eikä enimmäkseen edes selityksiä, miten teokset tulisi ymmärtää ja kokea. Myös näyttelyjulkaisun tekstit ovat avoimia ja suhtautuvat avarakatseisesti jokaisen näyttelyvieraan kykyyn kohdata taideteokset omalla tavallaan. Jossain määrin julkaisussa toki avataan teosten taustaideoita katsojille.

Pidän tavattomasti Markus Kåhren asenteesta, jossa hän korostaa, että tämä on nimenomaan taiteilijoiden luoma näyttely eikä mikään kuraattorivallan näyte.

Aistiravistuksia

Kysymys, voimmeko luottaa edes eläviin kuviin ja tallennettuihin ääniin, nousee yhdeksi mahdolliseksi, jopa keskeiseksi näkökulmaksi säveltäjä Antti Auvisen videoinstallaatiossa Uusi, vielä nimeämätön teos (2022). Äänen ja kuvan manipulaatiot ravistelevat videolle taltioituja norjalaisen Linnéa Sundfær Casserlyn ja egyptiläisen Ramy Essamin kauniita ja koskettavia kansanlauluosuuksia. Paikoin ne tärähtelevät ja hypähtelevät, nopeutuvat jyrsijän vikinäksi tai hidastuvat leijonan murinaksi.

Kahdelle videoprojisoinnille toteutetun teoksen toisella kanavalla selloa käsitellään epätavalliseen tapaan. Sitä rahisutellaan jousella kaikista muista paikoista paitsi itse kielistä. Sellosta tuotetaan narinoita, hidastettuja ääniä, outoja kahinoita jousen hankautuessa vasten hartsia ja klassisen musiikin soittamisen konventioiden hitaasti murentuessa silmiemme edessä.

Antti Auvisen Uusi, vielä nimeämätön teos perustuu hidastettujen sellolähikuvien, murretun äänimaiseman sekä norjalaisen ja egyptiläisen kansanlaulun vuoropuhelulle.

Teos on maaginen. Sille antautuva saa sukeltaa meditatiiviseen tilaan, johon toisaalta kuuluu säröjä ja tunnelman tahallisia rikkoutumisia. Jäljelle jää etenkin kysymyksiä siitä, mikä näkemästämme ja kuulemastamme voi enää nykyään olla totta ja autenttista, ja kuinka voimme sellaisen tunnistaa.

Soinniltaan lumoava on myös saksofonistin ja säveltäjän Mikko Innasen teos Pour Louise-Adèle Maor – kaanon 12 saksofonille. Pienen huoneen täyttävät nuottitelineenomaiset kaiuttimet, joille on visualisoitu kustakin kaiuttimesta kumpuava saksofoniosuus. ”Teos on omistettu kuuluisan soitinrakentajan ja saksofonin keksijän Adolphe Saxin (1814–1894) puolisolle Louise-Adèle Maorille (1830–1860)”, näyttelyjulkaisussa kerrotaan. Kiehtovan kokemuksen lisäksi teos on kumarrus mitä hienoimman ja rakastettavimman soittimen historian suuntaan.

Tämänkin ääniteoksen maailmassa tekee mieli pyöriä loputtomasti. Miten erilaiselta kuulostavatkaan kaksitoista eri tavoin soivaa saksofonia sopraniinosta bassoon, miten jännittävää niiden vuoropuhelun ja erojen kuulostelu voikaan olla. Soitinten pehmeä yhteissointi on puolestaan mieltähyväilevä kokemus.

Saksofonistin ja säveltäjän Mikko Innasen teos Pour Louise-Adèle Maor – kaanon 12 saksofonille.

Eivät toki kuvataiteen keinot jää säveltaiteelle alisteisiksi, vaikka ääniteokset ovatkin tämänvuotisen näyttelyn herkkupaloja ja niitä kohtaan kokee väistämätöntä uutuudenviehätystä tässä Kuvataideviikkojen kontekstissa.

Visuaalisena kokemuksena esimerkiksi toisen kerroksen Tapionsali on mehevä ja kirkassointinen. Elina Brotheruksen tähänastiseen tuotantoon verrattuna poikkeuksellisen suurikokoinen, yli viisimetrinen kuvasuurennos sarjasta Le Spectateur (Mise en abyme) ja Man Yaun tapetiksi luonnehtima, eksotisointia ja stereotypisointia hienovireisesti käsittelevä Rosie Wallpaper 01 sulavat värimaailmoiltaan toistensa syleilyyn.

Vasemmalla Man Yaun Rosie Wallpaper 01, oikealla osa Elina Brotheruksen neljän installaation sarjasta Le Spectateur (Mise en abyme), joka keskittyy maiseman katsomiseen ja kuva kuvassa -idean kehittymiseen.

Brotheruksen teokseen kuvatussa vedenlikeisessä maisemassa tärkeät puut saavat vastinparikseen Päivi Takalan pilkotut puut teoksessa Puusto. Jälleen värimaailmat soivat kauniisti yhteen, vaikka puun alistamista tavaraksi käsittelevä Takalan installaatio onnistuu tuottamaan myös taiteessa tarpeellisen häiriön mielenrauhaan.

Puun hyötykäyttöön ottaa omalla tavallaan kantaa myös monialaisen Post Theatre Collectiven teos Brutally Soft (brutaalisen pehmeä) – esitys ilman esiintyjää. Vessapaperin suurkulutusta humoristisesti käsittelevässä, suljetussa, joskin läpinäkyvässä tilassa koettavassa installaatiossa ei ole säästelty pinnallisesti ylevöittävää kultaväriä.

Teos jatkuu tuon hienostuneisuutta ja banaaliutta hilpeästi sekoittavan vessakopin lähiympäristössä liikkuvilla paperitehtaiden linjastoihin viittaavilla osilla, joiden estetiikka tukeutuu (vessa)paperirullien rakenteeseen ja metsäteollisuuden aikaansaannoksia käsitteleviin valokuviin.

Monialaisen Post Theatre Collective -taiteilijaryhmän teos Brutally Soft (Brutaalin pehmeä) käsittelee vessapaperin suurkulutusta ironisesti ja performatiivisesti. Taiteilijaryhmän jäsenet ovat David Kozma, Saku Kämäräinen, Pietu Pietiläinen ja Bita Razavi.

Lisäkierrettä teoksen monimielisyydelle luo se, ettei Mänttä olisi taidekaupunki ilman Serlachiuksen paperitehtailijoiden keräämää mittavaa varallisuutta ja sen avulla toteutettua taiteen mesenointia. Tämä historiallinen fakta suhteutuu nykypäivän tiedostavaan taiteilijuuteen, jossa ei oikein voi olla ottamatta huomioon puu- ja sahateollisuuden ympäristövaikutuksia.

Kätten työt

Tekstiiliä materiaalinaan käyttäviä Kuvataideviikkojen taiteilijoita ovat Henna Aho ja Pauliina Turakka Purhonen. Ahon laidalla -teoskokonaisuus on näyttelyhuoneen täyttävä väri- ja energiaruiske. Voimakas mustikkamaidon violetti sävy hehkuu huoneen lattiassa ja seinissä resonoiden hauskoja materiaalisia oivalluksia sisältävien kudontateosten kanssa.

Ahon suunnittelemien jyhkeiden seinävaatteiden kuteiden seasta pilkistää mukaan kudottuja arjen käyttöesineitä, kuten puukauhoja ja kenkiä. Readymade-maailma kohtaa perinteisen kudontatekniikan leikkisällä tavalla. Kauempaa katsottuna Ahon teokset ovat luonteeltaan myös mehevän maalauksellisia. Huonetta vartioi koira, tekstiiliveistos sekin. Kokonaisuus on hehkeä, iloluontoinen ja sympaattinen.

Henna Ahon teoskokonaisuus Ahon laidalla sisältää käsinkudottuja maalauskankaita ja veistoksen.

Pauliina Turakka Purhoselta mukana on sekä uusia että aiemmin jo muualla nähtyjä teoksia. Hän tavoittaa kunnioitusta herättävän suuritöisiin tekstiiliveistoksiinsa ja -installaatioihinsa laajan sävyn elämän perustunteita, kuten rakkautta, pelkoa, surua, sitkeää selviytymistä. Turakka Purhosen käsissä suuret kertomukset kohtaavat kulttuuriperintömme populaareja aineistoja, kuten triptyykissä Porsas karkaa (2022).

Kuvataideviikkojen näyttelyjulkaisussa Pauliina Turakka Purhonen kuvaa työskentelyään poikkeuksellisen kiinnostavasti: ”Ompeleminen on aikaan uppoamista ja sen auki kerimistä. Se on tutkimusmatka materiaaleihin ja mielen laskoksiin.” Kuvassa teos Porsas karkaa (2022).

Ääniä äänien takaa

Siiri Hännisen ja Tara Valkosen pajuista punoma Pesä tuoksui avajaisten aikaan ihan erilaiselta kuin heinäkuun loppupuolella, viimeksi Pekilossa käydessäni. Teoksen olemus on ehtinyt näin jo muuttua näyttelyajan kuluessa. Tuo pajuista ja muista kasvijätteistä koottu maja kutsuu näyttelyvieraita sisäänsä tarjoten hetken levon kohtumaisessa tilassa, johon kuuluu myös ääniteos. Kovin monta ihmistä ei sen uumeniin voi yhtä aikaa mennä, joten vilkkaana päivänä omaa kohtuisaa kokemustaan voi joutua vähän jonottamaankin.

Pesään pääsyä odotellessa voi antautua nurinpäin kääntyneen virran katselulle. Pasi Rauhalan ja Lauri Wuolion neliosaiseen Os Moses -teossarjaan kuuluvassa videoinstallaatiossa joki virtaa kohti kattoa koko pimennetyn näyttelyhuoneen rauhassa. Veden ylösalaisen liikkeen tuijottaminen on meditatiivinen hetki, joka tuudittaa ja virittää oivallisesti kohti Hännisen ja Valkosen Pesän tunnelmaa.

Videoinstallaatio Pasi Rauhalan ja Lauri Wuolion neljään osaan jakautuvasta video- ja tilaääniteoksesta Os Moses.

Pihan siiloissa Os Moses -teoskokonaisuuteen kuuluvat ääniteokset eivät sen sijaan ole esillä kovin kävijäystävällisessä muodossa. Nimittäin jokaisessa siilossa on vain yhdet kuulokkeet, joista Office-ohjelmiston olemusta käsittelevien tekstien ylipirteän sävyistä englanninkielistä ääneenluentaa voi kuunnella. Nämä kolme Os Moses -kokonaisuuden osaa koin vähän ärsyttävän näsäviisaina.

Kun olen itse työkseni tekstintekijä, en yleensä oikein jaksa innostua runsaista tekstimääristä taidenäyttelyissä. Tästä syystä myös näytelmäkirjailija-teatteriohjaaja Laura Ruohosen käsitetaiteeksi hahmottuvat kyltit (Alaviitteet/Alaviite/Alaviitteitä), joissa kuvaillaan Pekiloon mahdollisia tai mahdottomia, mahdollisimman suureellisia tiloja ja maailmoja, menevät moniaistisessa näyttelykontekstissa paljolti ohi vastaanottokykyni.

Toki nuo tekstitaulut luovat näyttelykokonaisuuteen yhden imaginäärisen kerrostuman, ajatusleikin tilajaosta. Kiivaimmin silmäni kuitenkin takertuvat tekstitaulun ”Kupoli” loppuun:

”Miksi

                 kaikki tämä

Kun on puut

ja puiden latvoissa humina.”

Ympäri näyttelytilaa keskusradiosta ajoittain kaikuvat Eriikka Maalismaan laatimat, tavaratalojen ja asemien kuulutuksiin vertautuvat vinksahtaneet kuulutukset osoittautuivat hauskoiksi, oivaltaviksi, lyhykäisyydessään herätteleviksi.

Yhdessä noista Maalismaan kuulutuksista tiivistyy myös taiteelle välttämätön jatkuva liike – siis taiteen ja sen vastaanottajien kohtaamisten muuntuvuus ajassa ja tilassa (sitaatti muistinvarainen):

”Hyvät matkustajat, tämä juna ei pysähdy.”

Mukana Mäntän kirkko ja Taavetinsaari

Omaa näyttelymatkaa kannatti jatkaa vielä Pekilosta Mäntän suloisenkauniin kirkon kautta Taavetinsaareen.

Mäntän kirkossa on toinen osa Radoslaw Grytan kidutusta ja kärsimystä käsittelevään diptyykkiin Aneks (Pekilossa) / Arma Christi (kirkossa) sekä Vesa-Pekka Rannikon Palokärki uneksii -teospariin. Mäntän kirkko on poikkeuksellisen kaunis pieni kirkko, jossa Grytan ja Rannikon teokset löytävät paikkansa koskettavasti, luoden dialogia Hannes Autereen (1888–1967) puuveistosten ja koko kirkon sisätilan kanssa.

Grytan teoksessa voi nähdä keskustelunavauksen myös kristillisen kulttuuriperinnön kärsimyshistorian suuntaan.

Vesa-Pekka Rannikon Palokärki on kaksiosainen teos, jonka palokärkeä esittävä puuveistos kurkistaa Mäntän kirkon urkuparvelta.

Taavetinsaaressa Emma Helteen keramiikkaveistokset maastoutuvat jännittävästi. Niiden havaitsemisessa on samaa metsästäjäkeräilijän onnea kuin vaikkapa sienestämisessä. Helteen veistokset ovat hyvin orgaanisia, muhkuraisina muotoina eläviä. Niiden rauhallinen sopusointu ympäröivän luonnon kanssa on hurmaavaa.

Taavetinsaaressa voi löytöretkeillä etsien luonnon helmasta Emma Helteen keramiikkaveistoksia. Kuvassa Venus Vegetalis.

Taavetinsaaren kalliolla voi pysähtyä myös katsomaan ja kuulemaan Artemisia Vulgaris -työryhmän luonnonvoimista ammentavaa installaatiota Rise and Shine, jonka pääosassa on kirkkovene vettä lävitseen suihkuttavana seulana. Airot ovat lennähdelleet levottomuutta herättävästi saaren puihin.

Veneen voi nähdä nytkin naiseuden symbolina. Perinteisesti naisten nimiä kantavien veneiden eteerisyys ja ihanteellisuus on korvautunut nyt pirskahtelevalla, jopa pärskähtelevällä vallattomuudella. Ympäröivän luonnon ehdoilla ja sen edellytyksille rakentuneena teos on myös viehättävä, kuten suihkulähteet tapaavat olla.

Katri Kovasiipi
Taiteen edistämiskeskus (Taike) on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua