Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Näkymätön rotu Suomen valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla. Avoinna 8.3.2026 asti ti–pe klo 11–19, la–su klo 11–18.

”Rasismista puhuttaessa keskitytään harvoin Valkoisuuteen ja siihen, mitä se rakenteena tarkoittaa. Myös siitä, millainen rooli valokuvalla on ollut rasistisen yhteiskunnan ylläpidossa on keskusteltu kansainvälisestikin harvinaisen vähän. Rasismin ollessa nousussa sekä Suomessa että Euroopassa laajemmin, on meille valokuvan vastuumuseon edustajina tärkeää nostaa esiin näiden asioiden välisiä yhteyksiä.”

 

– Kuraattorit Päiviö Maurice Omwami ja Orlan Ohtonen

Minna L. Henrikssonin Sensitometrinen koe Polaroidilla paljastaa valokuvausteknologioiden rakenteellista rasismia.

Suomen valokuvataiteen museon Näkymätön rotu -näyttelyn teoksia luotaessa ovat museon kokoelmat olleet taiteilijoiden käytössä. Mukana on 20 kuvaa arkistosta ja 35 teosta 18 taiteilijalta. Mitä ja miten on kunakin aikakautena kuvattu ‒ tai jätetty kuvaamatta ja nimeämättä? Kuinka todellista kuvaa ajasta museot luovat, mitä jää pimentoon tänään?

”Suomalaisten museoiden luettelointitiedoissa kuvailtavien ihmisten Valkoisuus on ollut vaiettu olettamus, ominaisuus, jota ei erikseen tarvitse mainita. Näyttelyhankkeen johdosta olemme tarkastelleet kriittisesti omien luettelointikäytäntöjemme rakenteellista Valkoisuutta ja tehneet toimenpiteitä niiden yhdenvertaistamiseksi.”

 

– Valokuvataiteen museon kokoelmaintendentti Max Fritze

Kaapelitehtaan näyttelyssä Valkoisuuden teot ja toiminta piirtävät kuvaa heistä ‒ meistä: on kirjoittajan yhtenä heistä, sanottava. Ei, enhän minä ole rasisti, sanomme. Emme kuitenkaan pysty irrottamaan oman kansamme tekoja emmekä länsimaisen maailmanvallan tekoja itsestämme, vaikka koko aikuisikämme olisimme tietoisesti olleet henkilökohtaisesti oppositiossa.

Ja kuinka syvälle tietoisuutemme edes yltää? Värit näkymättömän rodun kuvaan tuovat ne tunteet, jtka valkoinen ylivalta on synnyttänyt toiseutetuissa ja rodullistetuissa ihmisissä kaikkialla maailmassa. Kuten Suomessa Saamenmaalla. Ne peilautuvat näyttelyssäkävijän sisimpään ja jäävät resonoimaan, kunnes ne saadaan käsiteltyä.

Kuvaa valkoisista käyttävät varsinaisesti vain taiteilijapari Jakob Ganslmeier (s. 1990) ja Ana Zibelnik (s. 1995) sekä Arthur Jafa (s. 1960) teoksessaan White Album (2018), joka sai Venetsian biennaalin Kultaisen leijonan vuonna 2019. Minuuttia vaille puoli tuntia kestävällä videollaan Jafa yhdistää kuvaamaansa materiaalia eri lähteistä saamiinsa klippeihin valkoisen miehen toksisesta todellisuudesta. Teoksella on sisältövaroitus.

Zibelnikin ja Ganslmeierin videoveistoksessa BEREITSCHAFT paneudutaan somekuvastossa esiintyvään ja ensisilmäykseltä ehkä harmittomiltakin vaikuttavaan aineistoon, joka todellisuudessa kuitenkin edustaa naisvihaa, valkoisen ylivallan ihannointia ja äärioikeistolaisuutta. Se tarkastelee myös äärimmilleen vietyä kehollisen ihanteen tavoittelua ja taantumuksellista miehisyyden määrittelyä. Toisessa esillä olevassa teoksessaan taiteilijapari on tutkinut ja kirjannut oikeistolaisen verkkoyhteisön salakieltä: meemejä, koodeja, termejä ja symboleita, joiden peiteltyjä viestejä eivät sivulliset välttämättä ymmärrä. Toivottavasti aiheesta tehty juliste on myytävänä.

Jakob Ganslmeier & Ana Zibelnik: Bereitschaft (2025).

”Näyttely kutsuu todistamaan Valkoisuuden tuottamaa eriarvoisuutta. Häpeän sijaan se kehottaa lähestymään syyllisyyttä rakentavana tunteena, joka paljastaa epäoikeudenmukaisuudet ja avaa tietä kohti korjaavia tekoja.”

Jokainen ihminen on kaunis

Vaikka näyttelyn kaikilla taiteilijoilla on tärkeää sanottavaa ja oma osansa puhuttelevassa kokonaisuudessa, näyttelyn tähti on Zanele Muholi, jonka mustavalkoiset kuvat ovat jo vuosien ajan saavuttanneet maailmalla palkintoja. Hänen tuotantoaan esittelevä näyttely oli vuonna 2022 Helsingissä K1 Kämp Galleriassa ja vuonna 2024–2025 jo toista kertaa Lontoon Tate Modernissa.

Ei-binääriksi itsensä määrittelevä Muholi identifioituu sukupuolen sijaan ihmiseksi. Hän käyttää itsestään englannin kielessä pronominia ”they”. Hän on syntynyt Etelä-Afrikassa vuonna 1972 KuwaZulu-Natalin maakunnassa kahdeksanlapsisen perheen nuorimpana ja opiskellut valokuvausta Johannesburgissa ja Torontossa. Hän haluaa valokuvillaan tuoda näkyväksi LGBTQIA+-yhteisöjä omassa maassaan ja muualla ‒ ihmisiä, jotka ansaitsevat tulla kuulluiksi ja nähdyiksi arvokkaina ja kauniina.

Kaapelitehtaalla häneltä on esillä kaksi kuvaa, kumpikin eri sarjoista. Yleisön vastaanottava Zazi II asettaa peilin tulijan eteen: se on hänen omakuvasarjastaan Somnyama Ngonyama – Hail the Dark Lioness. Kuvattuaan niin paljon muita ihmisiä Muholi koki tarpeelliseksi käsitellä myös omaa tuskaansa ja suruaan. Meidän pitää nähdä itsemmekin.

Zanele Muholi: Zazi-II, Somnyama-Ngonyama, 2019. Kuva: Zanele Muholi

Muholissa yhtyvät harvinaisella tavalla ja yhtä suurella voimalla aktivisti ja taiteilija. Hänen kuvansa täyttyvät tärkeästä humanitaarisesta sisällöstä, henkilökohtaisesta emootiosta ja lahjakkuudesta luoda kuva, joka iskee pommin tavoin katsojan sielun syvyyksiin. Mustavalkoisuus on elimellinen osa hänen ilmaisuaan valokuvaajana ja sen hän pystyy virittämään töissään, kuten näissä omakuvissa, visuaaliseen huippuunsa.

Toinen teos kuuluu dokumenttisarjaan Brave Beauties, jota hän on kuvannut useita vuosia ja kuvaa edelleen. Malleina ovat olleet pääosin transnaiset, aiemmin kauneuskuningattariksi kruunatut. Muholi tosin käyttää mieluummin sanaa osallistuja (participant) kuin malli. Candice Nkosin kuvan vierellä on Erkki Raskisen värivalokuva vuodelta 1996 sarjasta Kaunis onni. Siinä Lola Odusoga kruunataan Miss Skandinaviaksi.

Aasialainen diaspora

”Arkistojen lopullinen päämäärä sijaitsee aina sen oman materiaalisuuden ulkopuolella ‒ siinä kertomuksessa, jonka se mahdollistaa.”

 

– Filosofi Achille Mbembe

Yujie Zhoun (s. 1997) teoskokonaisuuden An Oriental Girl (2025) lähtökohta oli aikoinaan tunnetun muotokuvaaja Salme Simanaisen (1920–2012) valokuva, joka on ripustettu mustesuihkutulosteena hänen jacquard-seinävaatteidensa joukkoon. Luulin sitä ensin taiteilijan itsensä kuvaksi. Kyseessä on kuitenkin ”japanilainen pianisti Helsingissä”, kuten arkistokuvan taakse oli kirjoitettu. Museolle vuonna 1987 lahjoitetun studiokuvan tietokantaan oli liitetty vain teksti ”muotokuva itämaisesta tytöstä”. Olisiko ”länsimainen” pianisti henkilöity?

Tutkiessaan Valokuvataiteen museon arkistoja Zhou huomasi, että aasialaista diasporaa Suomessa edustavaa visuaalista aineistoa ei ollut käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Vastaliikkeenä tälle kulttuurihistorialliselle aukolle syntyi Asian Diaspora Archive. Yhteisölähtöinen hanke kokoaa ja luo visuaalista ja kirjallista materiaalia ≈n aloitteesta, heidän kanssaan ja heille.

Osa Yujie Zhoun teossarjasta An Oriental Girl. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Teos on syntynyt keskusteluista yhteisön kanssa. Mukana on ollut sekä ensimmäisen polven maahanmuuttajia että Suomessa syntyneitä ihmisiä, joiden omat kuvat sekoittuvat arkistomateriaaliin tekstiileissä tehden niistä kollektiivista vastarintaa sisältäviä ”intiimejä monumentteja”, kerrotaan seinällä olevassa esittelyssä.

Hyvin ohuilla langoilla käsin toteutetun jacquard-kudoksen pehmeää ja koskettamaan houkuttelevaa pintaa ei tahdo saada taltioitua hyvin valokuvaan. 1800-luvulla käyttöön otetut kutomakoneet toimivat reikäkorteille tallennettujen binääristen mallien avulla ja vaikuttivat myöhemmin tietokoneiden kehitykseen. Zhou haastaa teknologian kaksijakoisen ajattelun kutomalla käsin jacquard-tekniikalla pyrkimyksenään muuttaa binäärinen järjestelmä äärettömäksi materiaalisuudeksi.

Aalto-yliopistosta taiteen maisteriksi valmistunut Yujie Zhou on kiinalainen kuvataiteilija, joka työskentelee Helsingissä. Hänen pääaineenaan oli valokuvaus ja sivuaineenaan tekstiilit ‒ materiaalit ja rakenteet. Nationalistisen kasvatuksen saaneen Zhoun taide kumpuaa hänen entisen ja nykyisen Suomeen sijoittuvan elämänsä välisestä jännitteestä. Hän uudelleenrakentaa kollektiivista yhteisöllisyyttä tarkastellen samalla historiallisia valtarakenteita.

Sim Chi Yin tutkii teoksessaan The Suitcase Is A Little Bit Rotten / Matkalaukku on vähän mätä (2023), onko mahdollista muovata ja kuvitella kolonialistisia tarinoita kokonaan uudelleen. Tuntuu, että moni miettii samaa kuviota. Josko menneisyyden käsittely vaikuttaisi tulevaisuuteen ja tekisi sen paremmaksi? Sama ajatus löytyy ainakin Muholilta, ja tarkemmin ajatellen se on koko näyttelyn kantava teema. Se varmasti on myös teema, johon ihan kaikkien elämässään on jossain vaiheessa paneuduttava. Tulevaisuutta voi muovata käymällä menneisyyttä läpi. Taide monialaisuudessaan ja kokonaisvaltaisuudessaan on siihen hyvä tapa.

Sim Chi Yin (s. 1978) on syntynyt Singaporessa ja asuu Berliinissä. Näyttelyn teoksessa hän syventyy Malesiaan Britannian siirtomaana. Vanhat taikalyhtydiat kuljetuslaatikoineen, joilla britit mainostivat Malesiaa, saavat hänen käsissään uuden, maagisen ulottuvuuden.

Sim Chi Yin: The Suitcase Is A Little Bit Rotten / Matkalaukku on vähän mätä (2023). Kuva: Suomen valokuvataiteen museo

Simin isoisä Shen Huangsheng oli opettaja ja kuului Malesian antikolonialistiseen liikkeeseen. Britit karkoittivat hänet 30 000 – 40 000 muun vasemmistolaisen kanssa Kiinaan, missä hänet teloitettiin aivan ennen sisällisodan loppua. Teoksessaan taiteilija on asettanut isoisänsä ja hänen nimikaimansa, oman poikansa, kuvia vanhojen suurikokoisten diojen päälle. Tässä kuvitellussa tilassa aika ja paikka menettävät lineaarisuutensa.

Matkalaukut kaikkineen olivat esineinä, ja nyt myös taideteoksina, kauniita. Isoisä tapaa kuvissa lapsenlapsensa – tietyllä tapaa se on lohduttavaa, mutta siirtomaa-ajan tapahtumat tuovat kauneuteen sydäntäsärkevän lisän. Sim Chi Yinin kuvakieli on tutkivaa, hienostunutta ja runollista. Hänen työnsä pohjautuvat arkistoihin ja laajaan kenttätyöskentelyyn ja niissä lomittuvat historiallinen ja henkilökohtainen.

Tayo Adekunle (s. 1997) on brittiläis-nigerialainen valokuvaaja, joka asuu Lontoossa ja on valmistunut valokuvataiteen kandidaatiksi Edinburghin taidekorkeakoulusta vuonna 2020. Hänkin on paneutunut arkistojen saloihin ja tutkinut muun muassa 1800-luvun siirtomaavalokuvia. Hänen kiinnostuksensa keskiössä on mustaan naiskehoon liittyvien representaatioiden uudelleentulkinta. Myös historialliset maalaukset ja veistokset ovat hänen aineistoaan.

Tayo Adekunle: Reclamation of the Exposition #3. Kuva: Suomen valokuvataiteen museo

Violetilla seinäkkeellä olevissa pienissä valokuvakollaaseissa Adekunle yhdistää vanhoihin arkistokuviin omakuvansa ja ikäänkuin menee tueksi mustalle sisarelleen menneisyyteen. Kun siirtomaavaltiot valtasivat Afrikkaa, ne käyttivät valokuvaa rodullisten hierarkioiden pönkittämiseen: alkuperäisasukkaista tehtiin kameran avulla eksoottisia, esineellistettyjä, epäinhimillistettyjä ja alempiarvoisia. Valkoisten eurooppalaisten keskuudessa etnografisia kuvia käytettiin myös pornografiana.

Kysymyksiä tädeilleni

Iranista kotoisin oleva Elham Rahmati (s. 1989) on NO NIIN -lehden päätoimittaja ja toinen perustaja. Edelleen, hänkin pyrkii luomaan tiloja, joissa menneisyyttä voi tulkita ja rakentaa uudelleen. Hän tiedostaa, että kollektiivinen muisti on alati muuttuva.

Questions for My Aunts (Kysymyksiä tädeilleni) on 30 minuutin pituinen videoteos, jossa Rahmatin perheen kuusi naista, joiden tausta on maltillisesti uskonnollinen, keskiluokkainen ja kulttuuriltaan iranilainen, keskustelevat rehellisesti keskenään vain kuukautta ennen Israelin ja Yhdysvaltojen hyökkäystä Iraniin. Ja mikä onkaan tilanne juuri nyt!

Elham Rahmati: Questions for My Aunts – Still 1.

Keskustelun aiheena on, miten ihmiset ovat suhtautuneet hijabin pakkokäyttöön ennen ja jälkeen vuoden 1979 vallankumouksen. Rahmatin filmi käsittelee hijabiin liittyviä nyansseja ilman aiheen glorifiointia taikka demonisointia. Keskustelu paljastaa ristiriitaisuuden, poliittisen ja henkilökohtaisen merkityksen, mikä hijabin käyttöön perheen naisilla liittyy.

Yksittäisen perheen naisten kokemukset epäoikeudenmukaisuudesta ja vastarinnasta ovat yhtä moninaiset kuin he itse ja heijastavat laajempaa totuutta. Vaikka käsitykset ja kokemukset eivät ole identtisiä, vaan yksilöllisiä, synnyttää puhe strategista sisaruutta, solidaarisuutta ja jaettua merkityksellisyyttä, joita neuvottelu ja rakkaus kannattelevat erimielisyyksienkin keskellä.

Esikuvia elokuvista

Nayab Noor Ikramin (s. 1992) kahdessa mustesuihkutulosteessa Jess ja Anjali (2025) aiheena ovat esikuvat, joita Ahvenanmaalla syntyneellä ja kasvaneella taiteilijalla ei juuri nuorena Suomessa ollut. Nyt hän itse on roolimalli BIPOC- ja erityisesti pakistanilaisdiasporaan kuuluville nuorille, taiteilijan urasta haaveileville muslimitytöille. Taikka kenelle hyvänsä.

”Ensimmäisessä muotokuvassa hän esittää ’Jessiä’ vuoden 2002 urheilukomediadraamasta Bend It Like Beckham, jossa 18-vuotias britti-intialaisen, punjabilaisen sikhiläisperheen tytär tasapainoilee kahden kulttuurin välillä: perheensä perinteiden ja suuren rakkautensa, jalkapallon välillä. Ikramin omakuvassa hän seisoo ylpeästi Jessinä yllään sekä jalkapallopaita että sari, Intian niemimaalla käytetty feminiininen vaate.”

Nayab Noor Ikram: Jess ja Anjali. Mustesuihkutulosteet. Kuva: Suomen valokuvataiteen museo

Suomessa nimellä Parempi kuin Beckham -esitetyn elokuvan on moni suomalainen nähnyt, minäkin. Ikraminkin perhe on muuttanut tänne pohjoiseen Punjabista, mutta Pakistanin puolelta. Elokuvien nuorten naisten hahmot, joiden rooleihin hän eläytyy muotokuvissaan, ovat vaikuttaneet hänen minäkuvaansa.

Toisen kuvan tytön, Anjalin, löytää Bollywood-elokuvasta Kuch Kuch Hota Hai (Jotain tapahtuu, 1998) nousemasta junaan, joka vie hänet pois rakastettunsa luota, mutta ei lopullisesti. Elokuva kolmen nuoren ystävyydestä löytyy Netflixistä. Se oli kansainvälisesti suosituin hindinkielinen elokuva 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa.

Liikkuvan kuvan, valokuvan, esitystaiteen ja installaatioiden avulla Ikram käsittelee väliinputoamisen tunteita, kulttuurista identiteettiä sekä muistia rituaalien ja symboliikan kautta. Hänen teoksiaan on esitetty laajalti sekä Suomessa että kansainvälisesti. Teoksia löytyy muun muassa Helsingin kaupungin kokoelmista ja Ahvenanmaan taidemuseosta. Ikram on saanut Svenska kulturfondenin kulttuuripalkinnon sekä Anna-Lena Dreijerin taideapurahan.

Arktinen tietoisuus

Lada Suomenrinne (s. 1995) on saamelainen Aalto-yliopistosta valmistunut taiteen maisteri, valokuvataiteilija, joka tutkii saamelaisvalokuvan estetiikkaa ja arkistokuvien pysähtyneisyyttä. Hän kirjoittaa kuvitteellista aikajanaa niin sanotusta saamelaisen valokuvan historiasta ja häntä kiehtoo ajatus kameroilla luoduista seremonioista sekä uudet tavat kertoa arktisesta tietoisuudesta. Keskiössä hänen työssään ovat rajaseudut – oma takapiha sekä toislajisten ja esivanhempien läsnäolon havainnollistaminen visuaalisin keinoin.

Lada Suomenrinne: Gállábártniid jávri.

Suomenrinne kirjoittaa:

”On olemassa vaihtoehtoisia tekemisen muotoja – on olemassa tila, jossa voin väittää katsojalle, että minä olen kuvassa metsästyksen haltijan turvaamana. Minä väitän, että valokuvassani on elementtejä, jotka suojaavat kulttuurillista perintöä, tulevaisuuksia, taivaita, joita katsoja ei välttämättä ymmärrä. On olemassa tila, jossa valokuvauksen säännöt eivät päde tai jonka olomuodot eivät sovikaan siihen maailmaan, missä minä työskentelen. On tila, jossa muiden ei-saamelaisten kuvaamat maisemat Saamenmaasta eivät enää kerro totuutta.”

Vitriineistä löytyy Matkailijayhdistyksen kuvia 1900-luvun alusta, joita historioitsija Leena Lindell on tutkinut. Niistä ilmenee, kuinka valokuvausta käytettiin Saamenmaan kolonisaatiossa ja maamme valtiollisen identiteetin rakentamisessa.

Suomenrinne on luonut tähän näyttelyyn tilaustyönä viiden kuvan sarjan saamelaisuudesta omilla ehdoillaan tutustuttuaan museon kokoelmakuviin, joissa ihmiset ja paikat ovat vailla omistajuutta ja nimiä. Sarjassa kommentoidaan valokuvan, arkistoinnin ja historiakirjoituksen valtarakenteita ja kuvaajien katseita, jotka eivät näe saamelaisten, auringonlasten unia.

Ensimmäinen saamelaisten järvi eli Gállábártniid jávri (2025) on teos, jonka mukaan koko sarja on nimetty: se on unenomainen paikka, jossa palataan takaisin vesistöihin ja maahan. Alkuperäiskansojen futurismi, jota Suomenrinne teoksissaan käsittelee, on tapa ajatella, että historia tiedostetaan, mutta että sen voi myös poistaa.

Marja-Liisa Torniainen

* *

Näyttelyn taiteilijat

• Tayo Adekunle, Sim Chi Yin, Yujie Zhou, Minna Henriksson, Ima Iduozee, Uwa Iduozee, Nayab Ikram, Arthur Jafa, Kahlil Joseph, Raakel Kuukka, Rene Matić, Zanele Muholi, Karl Ohiri, Elham Rahmati, Lada Suomenrinne, Ana Zibelnik ja Jakob Ganslmeier.
• Taiteilijoista Sim Chi Yin, Rene Matić ja Kahlil Joseph ovat ensi kertaa Suomessa teoksineen: Joseph (s. 1981) inspiroivalla, käsitteellisellä uutisvideollaan BLKNWS ja nuori Rene Matić (s. 1997) koskettavalla perhetarinallaan sekä Sim Chi Yin taikalyhtydioillaan.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua