Installaatiokuva Louise Nevelson -näyttelystä Persistence. Kuva: Lorenzo Palmieri
KUVATAIDE | Venetsian biennaalin nykytaiteen katselmusta hallitsevat vahvat naiset ja sitä linjaavat transhistorialliset aikakapselit, jotka tihkuvat unien maitoa ja magiaa, tekniikan lumoa ja kaiken olevan yhteyttä. Taiteen voima asuu kyvyssä transformaatioon.
”Symbioosi, surrealismi, siirtolaisuus ja solidaarisuus ovat La Biennalen avainsanoja.”
59. Venetsian biennaali: The Milk of Dreams. 23.4.–29.11.2022.
Voin ilokseni myös sanoa, että biennaali on inspiroiva, uskoa tulevaan työhön antava ja voimauttava – olemassaolevan uudelleenarviointi on oleellista ja elintärkeää.
Näyttelyissä on esillä 1 433 työtä, 213 taiteilijaa ja 58 maata. Kaikki kansalliset näyttelyt eivät ole mahtuneet Giardiniin taikka Arsenaliin, joten niitä on ripoteltu eri puolille saarta. Yhteistyössä biennaalin kanssa on toteutettu 31 erillistä projektia. Yksi näistä on Louise Nevelsonin näyttely Persistence.
Surrealismin kuningattaret
Leonora Carrington: Portrait of the Late Mrs Partridge, 1947. Oil on board, 100,3 x 69,9 cm. Kuva: Marco Cappelletti / Courtesy: La Biennale di Venezia
Mieskeskeinen taidehistorian kirjoitus on jättänyt pitkäksi aikaa täysin pimentoon surrealismin naiset. Eikä ehkä syyttä, sillä heidän teoksensa peittoavat mennen tullen miesten työt hienovaraisella, syvällisellä mystiikallaan, esoteriikan ja okkultismin tuntemuksellaan ja mielikuvituksellaan.
Leonora Carringtonin (1917, Englanti – 2011, Meksiko) ja Remedios Varon (1908, Espanja –1963, Meksiko) kuvasto oli minulle täysin tuntematonta ennen vuoden 2004 Meksikon residenssiaikaani. Viime aikoina he ovat alkaneet päästä esiin Euroopassakin – kuoltuaan. Heidät luetaan yleensä meksikolaisiksi taiteilijoiksi.
Varon ja Carringtonin maalaukset löytyvät Giardinin Keskuspaviljongin aikakapselista Witch’s Cradle – Noidan kehto. Naissurrealisteille noita oli alter ego -hahmo, jonka avulla pystyttiin hallitsemaan omaa kohtaloa.
Lisää viime vuosisadan surrealisteja ja tässä esiteltyjen taiteilijoiden töitä löytyy Peggy Guggenheimin museon näyttelystä Surrealism and Magic: Enchanted Modernity (Surrealismi ja magia: Lumottu nykyaika).
Remedios Varo: Celestial Pablum, 1958. Oil on masonite, 92 x 62 cm (kehystettynä 106 x 76,2) FEMSA Collection / Peggy Guggenheim Museum / Surrealism and Magic: Enchanted Modernity
Biennaali pidentää listaa vähemmän tunnetuilla nimillä, kuten Leonor Fini (1907, Argentiina – 1996, Ranska) ja Bridget Tichenor (1917, Ranska – 1990, Meksiko).
Ranskalaissyntyinen Alice Rahon (1904–1987) oli hänkin osa tätä meksikolaistunutta eurooppalaislähtöistä taiteilijapiiriä, kuten myös Unkarista kotoisin oleva valokuvaaja, surrealisti ja opettaja Kati Horna (1912–2000). Jälkimmäinen ei kuitenkaan kuulu tämän biennaalin taiteilijoihin. Hänet tunnetaan erityisesti Espanjan sisällissotaa dokumentoineena valokuvaajana.
Tichenor erosi miehestään ja työstään Ranskan Voguessa ja muutti pysyvästi Meksikoon vuonna 1953 käytyään maassa sitä ennen vierailulla serkkunsa Edward Jamesin luona. James oli toimittaja, taiteilija ja taiteenkeräilijä, joka loi meksikolaiseen viidakkoon upean, surrealistisen veistospuutarhan nimeltä Las Pozas.
Biennaalissa Tichenorin ihastuttavat näkynsä ovat Arsenalin aikakapselissa IV. Samasta paikasta löytyvät hollantilaisen Aletta Jacobsin (1854–1929) tieteellis-taiteelliset teokset, joiden alkuperäinen tarkoitus oli pedagoginen.
Leonora Carrington: Cat Woman (La Grande Dame), 1951. Carved and polychrome wood. Ca. 202 cm high. Yksityisomistuksessa. Kuva: Matteo de Fina / Peggy Guggenheim Museum / Surrealism and Magic: Enchanted Modernity
Biennaalin nimen The Milk of Dreams kuraattori Cecilia Alemani löysi Leonora Carringtonin lastenkirjasta. Ainuttakaan teosta kirjailijanakin tunnustetulta Carringtonilta ei ole suomennettu. Hänen elämäntarinaansa voi perehtyä tarkemmin katsomalla BBC:n dokumentin The Lost Surrealist. Se oli pitkään Yle Areenassa suomenkielisin tekstityksin.
”Sinun on tultava hahmoiksi, joita piirrät”
Palattuani matkalta kävin mielessäni läpi kaikkea sitä, mitä biennaalissa näin. Kenties voimakkaimpana esiin nousi Paula Regon (1935–2022) kokonaisuus Keskuspaviljongissa.
Rego kuoli kotonaan Lontoossa tämän vuoden kesäkuun 8. päivänä. Suru-uutinen hänen kuolemastaan tuli julkisuuteen samana päivänä. Biennaalin lisäksi hänen töitään näkee nyt Espanjassa Malagan Museo Picassossa 21.8.2022 saakka. Taiteilija kävi koulua Cascaissa aivan Lissabonin lähellä, missä heti rautatieaseman vieressä on arkkitehtonisestikin mielenkiintoinen museo Casa das Histórias Paula Rego.
Rego kasvoi isoäitinsä hoivissa Portugalissa António de Oliveira Salazarin diktatuurin aikana. Vanhemmat olivat töissä ulkomailla. Portugalilainen kansanperinne siirtyi tarinoina isoäidiltä hänelle. Nämä tarinat ja satukirjat ovat inspiroineet taiteilijaa työssään.
Anglofiilit vanhemmat halusivat tyttärelleen koulutuksen Englannissa. Regon isä oli sähköinsinööri ja äiti oli opiskellut kuvataiteilijaksi, mutta ajan tapaan oli jäänyt kotiäidiksi. Hänen tyttärensäkin hakeutui taidekouluun ja aloitti opinnot Lontoon Slade School of Artissa 16-vuotiaana. Hänestä tuli taidemaalari, taitava graafikko ja kuvittaja, joka työskenteli myös kolmiulotteisten hahmojen ja installaatioiden parissa.
Giardini / Keskuspaviljonki: Paula Rego, installaationäkymä. Kuva: Ela Bialkowska
Paula Rego saavutti urallaan lukemattomia kunnianosoituksia ja palkintoja ja sai Englannin kuningattarelta arvonimen Dame. Hän sanoi olevansa taiteilijana poliittinen, ei poleeminen, ja tarttui omassa elämässään ja yhteiskunnassa kohtaamiinsa vaikeisiin aiheisiin suoraan. Se on vahvistava ja elämässä eteenpäin vievä metodi, mikä hänen töistään välittyy testamentillisesti.
Paula Rego tuli tunnetuksi ennen kaikkea naisten asemaa ja oikeuksia käsittelevästä tematiikastaan. Biennaalissa on pastellimaalauksia paperille alumiinilla sarjasta Dog Woman Series ja juuri nyt, kun amerikkalaisten naisten oikeuksia omaan kehoonsa on uskomattoman takapajuisesti lainsäädännöllä rajoitettu, ovat Regon aborttioikeutta puolustavat työt ajankohtaisia. Ne syntyivät 1990-luvun lopulla, jolloin abortti yritettiin Portugalissa laillistaa. Se ei onnistunut, mutta seuraavalla kerralla vuonna 2007 laki toteutui. Sen katsotaan olleen suuressa määrin Regon realististen töiden ansiota.
Andra Ursuƫa ja Rosemarie Trockel
Andra Ursuƫa (s. 1979) oli mukana jo edellisessä biennaalissa, mutta nyt hänen veistoksena ovat puhjenneet koloristiseen kukkeuteensa. Romanialaissyntyinen taiteilija yhdistää työssään perinteisiä tekniikoita ja uusinta 3D-mallinnusta ja ammentaa maansa ansiokkaasta kuvanveistoperinteestä.
Läpikuultavien töiden värit ja muodot vetävät lähelleen kuin magneetti, houkuttelevat luokseen kuin seireenit Odysseusta. Lähempää katsottuna luu menee kurkkuun, ikään kuin, sillä ihmisen näköiset hahmot ovat sulattaneet itseensä vaikka minkälaisia kierrätyspulloja ja joutotavaraa kuin valaat meressä vatsaansa. Usein taiteilija käyttää omaa kehoaan ja arjen esineistöä valumalleina.
Olen täysin myyty näiden monenmoisten eri tavoin torsoutuneiden hybridien edessä.
Mikromuovin määrän kehossamme koko ajan lisääntyessä muotoilu jatkaa ajatusta tehokkaasti hätkähdyttäen ja pelkoa synnyttäen. Mihin tämä kaikki vie ja pystymmekö torjumaan dystooppiset tulevaisuuden skenaariot?
Andra Ursuƫan ja Rosemarie Trockelin töitä Keskuspaviljongissa. Kuva: Marja-Liisa Torniainen
Rosemarie Trockel (s. 1952) on Saksan ehkä tunnetuin, monitaitoinen käsitetaiteilija, joka on hyödyntänyt töissään tekstiilejä 1980-luvulta saakka. Esillä olevat työt näyttävät kauempaa katsottuina tavallisilta abstrakteilta maalauksilta; monokromaattisia suuria pintoja ja perinteistä väriraitaa.
Lähempänä töitä mieli nyrjäytetään kuitenkin ihan eri asentoon: väripinnat eivät olekaan maalia kankaalla sen enempää kuin raidatkaan: suuret ja pienemmät keltaiset, violetit, siniset ja punaruskeat tasot ovatkin koneella, ei käsin, kudottuja tai neulottuja, mitä sanaa missä päin Suomea nyt käytetäänkään, ihan sitä samaa silmukkaa millä kintaitakin kudotaan. Ele on tavallaan niin pieni, että ihmettelee, miksi se silti tuntuu – niin merkittävän hyvältä.
Viivastot taas ovat pelkkää lankaa ympäri pohjan, uudelleen ja uudelleen, ei ommeltu kiinni, ei kudottu eikä kirjottu. Sama teho kuin edellä.
Väri vaikuttaa. Myös teosten nimet ovat uskomattoman runollisia ja täsmällisiä.
Mrinalini Mukherjee
Mrinalini Mukherjee (1949–2015, New Delhi) syntyi Bombayssa, nykyisessä Mumbaissa. Hänen kummatkin vanhempansa olivat taiteilijoita. Isä kirjoittaja, opettaja ja yksi intialaisen modernin maalauksen pioneereista Benodi Behari Mukherjee ja äiti kuvanveistäjä Leela Mukherjee.
Kesiään hän vietti Länsi-Bengalissa Santiniketan utopistisessa yhteisössä, jonka oli perustanut Rabindranath Tagoren perhe. Äitinsä kanssa, joka opetti tyttökoulussa Dehradunissa (nyk. Uttarakhand) Himalajan juurella, hän aloitti taideopinnot jo varhaislapsuudessa.
Mukherjee opiskeli Barodan Maharaya Sayajirao -yliopistossa vuodesta 1965 alkaen pääaineenaan maalaus. Viimeisimmän tutkintonsa hän suoritti muraalimaalauksessa vuonna 1972 isänsä entisen oppilaan, K. G. Subramanyanin johdolla, joka vaikutti huomattavasti hänen tuleviin ammatillisiin valintoihinsa.
British Council myönsi Mukherjeelle vuonna 1971 stipendin Englantiin, missä hän kehitti omaperäistä tekniikkaansa eteenpäin. Teoksissa yhdistyvät intialainen ja länsimainen traditio, kansantaide ja nykytaide omaperäiseksi, taiteellisesti ja ekologisesti kestäväksi, voimakkaan aistilliseksi moderniksi kuvakieleksi.
Mukherjeen monumentaaliset, voimakkaan väriset, makrameetekniikalla toteutetut biomorfiset hamppukuituveistokset kuvaavat usein hindu-mytologian naispuolisia jumaluuksia. Teosten nimiä ovat esimerkiksi Rudra, Devi, Apsara, Basanti ja Yogini. Hän ei tee etukäteen luonnoksia, vaan saattaa intuitiivisesti työnsä valmiiksi.
Toreilta hankittu juutti ja -hamppukuitu on värjätty indigon, violetin, okran ja tiilen maanläheisin sävyin – väri ja luontoaiheet ovat erottamaton osa taiteilijan ilmaisua. Hampun lisäksi hän on käyttänyt myöhemmin materiaalinaan pronssia ja savea. Tietenkin loistavasti.
Biennaalin veistokset ovat vaikuttavia, mutta hyviä pressikuvia niistä ei ole ja epäonnekseni kaikki omat 800 kuvaani ja järjestelmäkamera katosivat teille tietymättömille, joten asia on tarkistettava linkeistä. Kaikesta Castellon taidetarjonnasta itselleni aivan uutena nimenä Mrinalini Mukherjee nousee ranking-listani kärkeen.
Mukherjeen töitä on hankittu intialaisten kokoelmien lisäksi moniin maailman museoihin, kuten Tate Modern, New Yorkin Metropolitan Museum of Art ja Museum of Modern Art, Stedelijk Museum Amsterdam ja Yorkshire Sculpture Park sekä Modern Art Oxford.
Elinaikanaan hän piti harvakseltaan näyttelyitä. Laajat retrospektiiviset katselmukset pidettiin vuonna 2015 Delhin Modernin taiteen museossa ja New Yorkin The Met Breuer -museossa vuonna 2019.
Hänen nimensä oli Leia Berliawsky
Louise Nevelson: Homage to the Universe. Kuva: Marja-Liisa Torniainen
Leia Berliawsky syntyi 23. syyskuuta 1899 Ukrainassa Kiovan lähellä pienessä kylässä nimeltä Pereiaslav. Berliawskyt muuttivat pogromeja pakoon Yhdysvaltoihin tytön ollessa 5-vuotias. He asettuivat Maineen. Puunkäsittelytaito oli antanut perheelle elannon sukupolvien ajan. Siitä tuli myös hänen työnsä, sillä me tunnemme hänet nimellä Louise Nevelson (1889–1988).
Louise Nevelsonin näyttely Persistence on tällä hetkellä Venetsiassa Piazza San Marcon laidalla toisessa kerroksessa, mutta Nevelson on mukana myös itse Arsenalessa vuonna 1968 valmistuneella teoksellaan Homage to the Universe.
Tasan kuusikymmentä vuotta sitten hän oli Venetsian biennaalin Yhdysvaltojen paviljongissa yhtenä sen neljästä taiteilijasta. Se oli hänen uransa käännekohta, mutta kaikki palaute ei suinkaan ollut positiivista. Kultaisen leijonan sai silloin elämäntyöstään Alberto Giacometti, jonka mielestä se olisi kuulunut Nevelsonille.
Nyt ensimmäistä kertaa Procuratie Vecchion 500-vuotisen historian aikana suuri osa siitä on avoinna yleisölle. Monivuotisesta uudistustyöstä vastannut milanolainen arkkitehtitoimisto vastaa myös Persistence-näyttelyn viimeistä piirtoa myöten hiotusta estetiikasta.
Esillä on 60 teosta kolmelta vuosikymmeneltä, erilaisilta kausilta, sekä video 1970-luvulta, jossa näemme karismaattisen taiteilijan paksuissa tekoripsissään puutyöverstaalla. Taiteilijan vaikuttava habitus innoitti nimekkäitä valokuvaajia työhön Mappelthorpesta lähtien. Tänään Grand Canalen varrella ei voi olla näkemättä Lynn Gilbertin hänestä vuonna 1976 ottamaa mustavalkoista valokuvaa valtaisassa koossa.
Nevelson käytti teoksiinsa kaikkea mahdollista löytämäänsä esineistöä, mutta niiden mahdollinen arvottomuus katoaa kuin tuhka tuuleen hänen asetellessaan ne haluamallaan tavalla suuriin kaapistoihin, joista hänet parhaiten tunnetaan. Kookkain niistä on kolmen kerroksen korkuinen.
Tasa-arvoisen elämän esineet saavat, kun ne maalataan kaikki samalla värillä, useimmiten mustalla, mutta joskus myös valkealla taikka kultaisella maalilla. Monet niistä muistuttavat suuria kirjahyllyjä, joiden mustaan aineeseen on säilötty jokin aivan omalakinen maailmankaikkeutensa. Ne ikään kuin alkavat soida urkujen tapaan.
Nevelsonin maailmassa on selkärankaa ja se huokuu kohottavaa energiaa, joka töiden tarkan asemoinnin myötä maksimoituu.
Marja-Liisa Torniainen
Kirjoitus on syntynyt Suomen Taideyhdistyksen Signe Tandefelt -apurahan tuella.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista dialogia kaikkien lajien kanssa: ”Metsään tutustuu, kun sitä tunnustelee kaikilla aisteilla”
KUVATAIDE | Serlachius Kartanolla avautui yleisölle 8-kanavainen, vaihtelevien kuvakokojen myötä etenevä, 50-minuuttinen liikkuvan kuvan teos Heijastus metsästä.
Vireä kuvataide uhkaa kadota Etelä-Karjalasta – Lappeenrannan kulttuurin ”unelmavuosi” päättyy ikävissä tunnelmissa
KUVATAIDE | Pääkaupunkiseudun kohonneet näyttelykustannukset houkuttelevat taiteilijoita pitämään näyttelyitä muualla Suomessa, kuten esimerkiksi Lappeenrannassa, vaikka ostajia on vähemmän.
Puolassa on nähtävillä uskomattoman hieno suomalaisen taidegrafiikan katselmus – Aurora Borealis Gdanskissa
KUVATAIDE | Yli neljänkymmenen suomalaistaitelijan työt ihastuttavat Gdanskin vanhassa kaupungissa joulumarkkinoiden lomassa jouluaatonaattoon asti.
Tuula Lehtinen haaveili omasta hajuvedestä ja sai sen – ”Vain tuoksu puuttuu Tuulan taiteesta”
TUOKSU | Kaikki sai alkunsa leikittelystä, kun taiteilija Tuula Lehtinen uneksi omasta hajuvedestä. Nyt sellainen on. Se on yksi aisti lisää taiteeseen.
