Taidekeskus Purnun näyttelyteema Havainto ohjaa katsetta myös Purnun ainutlaatuiseen miljööseen

Marja Pirilä & Petri Nuutinen: Wunderkamera camera obscura, yksityiskohta.

Havainto. Taidekeskus Purnun kesänäyttely 11.8.2024 päivittäin klo 11–18. Ryhmille ennakkovarauksella 18.8. asti. Mustasaari 63, Orivesi as.

Kuvanveistäjä, professori Aimo Tukiaisen kesäateljeekseen 1960-luvulla rakentama Purnu aloitti kesänäyttelytoimintansa vuonna 1967. Tuolloin Tukiainen ja hänen taiteilijatoverinsa Taisto Ahtola, Erik Enroth, Unto Koistinen, Pentti Melanen, Ernst Mether-Borgström ja Tuulikki Pietilä käynnistivät Suomessa kesänäyttelyiden perinteen.

Käynti Purnussa on aina kesäretkien parhaimmistoa. Mutta miten kauan tämä on mahdollista? Vaikka tietoisuus Purnun vaikeasta tilanteesta hiipii mieleen, tällä vierailulla keskitymme edelleen pääasiaan, sen huolella kuratoituun, vuotuiseen kesänäyttelyyn.

Purnun eri paviljongit mahdollistavat kävijälle hyvin jäsennettyjä kokemuksia, joissa taiteilijoiden ja teosten välille syntyy dialogia niin yksittäisten paviljonkien sisällä kuin niiden välilläkin. Tämän vuoden näyttelyteemaa Havainto käsittelevä, tutkiva ja sillä leikittelevä taide myös sananmukaisesti peilaa ympäröivää luontoa.

* *

Paviljonki 2

SerraGlia: #00158 sarjasta Wrapped Wonders, 2023.

UMS: Tällaisten paketoitujen objektien äärellä tulee tietysti ensimmäiseksi mieleen Christo. Katselin joskus eräässä näyttelyssä yhtä pientä pakettia ja tuli kauhea hinku saada tietää, mitä paketissa oikeasti oli. Suurissa museoissa voidaan järjestää töiden läpivalaisu, mutta entä jos työ olisi omistuksessani? Onnistuisinko välttämään kiusauksen, vai olisiko kiusaus avata mysteeri liian suuri? Samalla kun mysteeri selviäisi, tuhoaisin työn ja sen lumon.

Nämä paketit eivät herättäneet samaa hinkua, ne olivat ensinäkemältä jotenkin steriilin muovisia ja jäykkiä. Eivät ne minusta ole käärittyjä ihmeitä. Tyhjää täynnä! Se selvisi lopullisesti, kun luin, että työt ovat tekoälyn avulla tuotettuja kuvia ja manipuloituja valokuvia.

Minulla on ongelmallinen suhde tekoälyllä tehtyihin kuviin. Mielestäni kaikki näkemäni ovat olleet elottomia ja hengettömiä. Uskon ihmisen älyyn ja kädenjälkeen! Ne ovat vajavaisia, ja juuri siksi ihmisen tekemisessä on aina henki läsnä.

Ymmärrän, että taiteilija tutkii tekoälyä. Se on filosofisesti monitahoinen ja kiinnostava juttu, jonka käyttöön liittyy hyödyn lisäksi myös eettisiä ongelmia, joita on syytä pohtia.

Onko sillä jotain merkitystä, että taiteilija Lorenzo Servi käyttää keksittyä nimeä SerraGlia? (Kasvihuonetytär, kääntäjästä katsoin.) Entä teosten nimet, kuten esimerkiksi #00740? Onko se silkkaa hölynpölyä? Tunnustan vajavaisuuteni ja luovutan. Joku toinen voi ehkä löytää näistä merkityksellisyyttä?

SerraGlia: #00740, #00481 ja #00158 sarjasta Wrapped Wonders, 2023–2024.

KK: Näiden pakettien muodosta häämöttää koiran muoto. Ottaako taiteilija kantaa lemmikkieläimiin ihmisten statussymboleina? Omat tulkintani lähtevät automaattisesti siihen suuntaan. Pohdintaan pyrkii ihmisen tarve muokata eläviä olentoja omiin tarpeisiinsa ja omien ihanteidensa mukaisesti – jalostettuja yksilöitä tehdään trimmaamalla ja jalostamalla. Ainakin yhdessä sarjan teoksessa havainto koiramuodon toistumisesta kuitenkin rikkoutuu, peitelty ja paketoitu hahmo kohoaa tuolista varsin ihmismäisenä. Ajatus trimmaamisesta ja todellisen elämän peittämisestä muovisen kiiltävällä imagokuorrutteella laajenee koko inhimillisen elämän ja toiminnan alueelle.

UMS: No, ni! Sinä näet näissä paljonkin! Pitäisikö minun vähän peruuttaa ja myöntää, että tekoäly voi olla taiteilijan väline? Kuten kamera valokuvaajan. Eihän se kamera niitä kuvia tee, vaikka moni luulee niinkin!

KK: Vasta teosten ja niistä sinun ottamiesi kuvien katsomisen jälkeen luen, mitä SerraGlia itse on kertonut teoksistaan näyttelyjulkaisussa. Kuvat on siis tuotettu tekoälyavusteisesti, joten ne esittävät objekteja, joita ei ole oikeasti olemassa. Alan uskoa yhä syvemmin siihen, että koko aikamme on suurta huijausta. Merkitysten, merkityksellisyyden ja aitouden katoaminen on todella turhauttavaa ja surullista. Ahdistavaakin.

UMS: Niinpä. Voivatko taiteilijat saada meidät miettimään Suurta huijausta, vai ovatko he osa sitä? Kumpaakin on liikkeellä. Jokaisella aikakaudella on omat Hamelnin pillipiiparit ja niiden seuraajat – ja täytyy pitää mielessä, että aina on mahdollista, että itsekin kuuluu siihen joukkoon…

Juha van Ingenin Stripes-sarjan teoksia: (vas.) Michel W., Georgia O., Edvard M., Claude M. ja Mark R., 2023. Pigmenttivedoksia (Silisec.)

KK: Juha van Ingenin teokset näyttävät ensisilmäyksellä melkoisilta raita-addiktion toteutumilta. Teosnimet antavat riittävästi vihjeitä, joista katsojana voi tunnistaa van Ingenin taiteellista työskentelyä rajaavia tai suuntaavia periaatteita.

Kunkin teoksen värimaailma ja raitojen rytmi teospinnalla antavat viitteitä esimerkiksi Georgia O’Keeffen maalauksiin, vastaavasti toimivat teosnimet Edvard Munchin, Claude Monet’n ja Mark Rothkon suuntiin. Teos Stripes (Mark R., mukaan, 2023) on näistä omasta mielestäni ilmeisin. Se voi toimia avaimena teossarjan idean hoksaamiseen, vaikkei teosnimiä edes lukisi näyttelyluettelosta.

On erittäin kiinnostavaa, miten pienistä, pelkistetyistä vihjeistä saatamme tunnistaa taidehistoriasta tuttujen taiteilijoiden tyylejä sekä tyylillisiä eroja.

Teosten värejä ja rytmejä sekä niiden välisiä voimakkaitakin eroja voi tutkia ja niistä voi vapaasti nauttia myös ilman taidehistoriallisten viittausten tunnistamista. Tuo tunnistaminen luo teosten kokemiseen kuitenkin oman syventävän kerroksensa. Ainakin tämän näyttelyn teoksissaan van Ingen viittaa siinä määrin tunnettuihin taiteilijoihin ja teoksiin, että vähintään joku niistä voi herkästi tarttua kuvataidetta edes jonkin verran tuntevan katsojan haaviin.

UMS: Pääsen ajatukseen mukaan. Ja tunnistan tuttuja töitä joukosta!

Hyvin tehdystä ja selkeästä Purnun näyttelyluettelosta luen Leena Kuumolan hienoja sanoja van Ingenin töistä; että ne ovat visuaalista kontemplaatiota. Se on taidejargonia ja tarkoittaa visuaalista mietiskelyä. Kuvallista mietiskelyä nämä työt ovat, ja töiden nimivihjeet taiteilijoista avaavat katsojalle tien töiden kertoman mietiskelyyn.

Kannatan kaiken turhan jargonin välttämistä sanoman ymmärtämiseksi, ajatteleminen sinänsä on riittävän vaikeaa.

* *

Paviljonki 3

Marja Pirilä & Petri Nuutinen: Wunderkamera camera obscura, hommagé á August Strimberg, 2017. Tammipuinen kaappi, lasilinssit, 2 pigmenttivedosta, kuultokalvot & puukehykset.

KK: Tuo tammipuinen kaappi linsseineen on todella kiehtova. Sen eri puolet luovat toisistaan vahvasti poikkeavan katsomiskokemuksen. Paviljongin ikkunasta ulos näkyvät ja ulos katsovat kaapin takapuolen linssit ovat todella kauniita, muotoineen ja kiiltoineen jotenkin kutsuvia. Ne ovat kuitenkin sulkeutuneita, niiden kautta ei pääse näkemään toisiin ulottuvuuksiin, vaikka ensin niin voisi luullakin.

Paviljongin sisäpuolen suuntaan avautuneet kaapinovet kutsuvat puolestaan tutkimaan tunnelmaltaan odotusta uhkuvan kaapin salaisuuksia. Tuollainen iso vanha tammikaappi tuo pian mieleen C. S. Lewisin kirjoittamat Narnian tarinat – mikä on se maailma, johon tämän kaapin kautta pääsemme astumaan?

Pirilä ja Nuutinen eivät kuitenkaan vie meitä camera obscura -taikakameroita tulvivalla taikakaapillaan kauas; teos kiinnittyy vahvasti nykyhetkeen ja paviljongin ikkunasta avautuvaan pihanäkymään. Teos on jännä yhdistelmä täysin arkista dokumentoivuutta ja selittämätöntä salaperäisyyttä.

Teosnimi Strindbergin huoneissa liittyy Marja Pirilän residenssiaikaan Ranskassa, Grez-sur-Loingin kylässä, jossa hän huomasi työskennelleensä samassa huoneistossa, jossa August Strindberg oli tehnyt ehkä omia linssikokeilujaan jo 1880-luvulla. Tämä näyttelyjulkaisussa selitetty Stindberg-juttu on omalla tavallaan jännittävä taustakertomus Pirilän camera obscura -tekniikan kehittelyn oheen, mutta se ei vaikuta omaan kokemukseeni tästä teoksesta muuten kuin vähän turhan mutkikkaana selityksenä.

UMS: Toden totta, Narnian kaappi! Sinne, kuten salaiseen puutarhaan, olen kuvitellut itseni. Tämä kaappi olisi yliveto kirjastossa julkisena taideteoksena.

Pirilä on kulkenut johdonmukaisesti omaa tietään valokuvataiteilijana, mikä ei ole mikään itsestäänselvyys, ja kunnia siitä!

Marja Pirilä & Petri Nuutinen: Wunderkamera camera obscura, hommagé á August Strindberg, 2017, yksityiskohta teoksesta.

UMS: Kaapin lisäksi paviljonki on täynnä Pirilän teoksia sarjasta Strindbergin huoneissa vuodelta 2017. Paljon katsottavaa, minuun taisivat osua eniten tummat kylä-sarjan teokset, jotka osuivat ensimmäiseksi silmään kubistisen jyhkeinä heti paviljonkiin astuessa. Niiden synkeä tunnelma herätti mietteitä. Kauniit pilvimaisemakerrostumat pyjamassa ja huoneessa olivat ehkä vain kauniita, eivät niin mieleen tarttuvia.

Tällainen yhteistyö kumppanin, toisen valokuvataiteilijan, Petri Nuutisen kanssa on myös hedelmällistä.

* *

Paviljonki 4

Viljami Heinonen: Cantatos, 2024, ja Northern Comfort, 2024. Öljy kankaalle.

KK: Viljami Heinosen maalausten monikerroksinen dystooppisuus näyttää nyt vähän rauhoittuneen. Viime vuosina hänen maalauksissaan alkoi olla jo elementtien ruuhkaa, nyt maalaukselliset eleet ovat saaneet runsaastikin tilaa ja ilmaa ympärilleen.

Lintuteema hallitsee näitä Heinosen tuoreita teoksia. Dystooppisuus ei ole täysin kadonnut, lintuhahmoissa on myös liiskautumisen ja tuhoutumisen merkkejä. Maalari hakee rajaa, milloin abstrakti maaliroiske tai kerrostuma riittää katsojan havaintoon linnun muodosta, vaikka konkreettisesti teospohjalla lepäisikin vain vauhdikas maalipursotus.

Heinosen työskentelytapa, ekspressiivinen, kuumeisen nopealiikkeinen maalaustapahtuma, on aistittavissa teoksista. Se luo intensiteettiä, mikä on hyvä.

UMS: Jostain syystä olen aiemmin välttynyt näkemästä Heinosen töitä, mutta nyt näin ja ilahduin. Maalauksia, suurikokoisia maalauksia, nopeaa ja niin varmaa! Minulle tällaiset maalaukset ovat fyysisiä kokemuksia. Voin nauttia varmasta sommittelusta, johon saa aina kuulua sattumanvaraisuuden tuntua ja aiheen jatkumista maalauksen reunojen yli. Voin eläytyä maalaustapahtumaan: taiteilijan käden liikkeeseen, siveltimien jälkiin ja värin leviämiseen kankaalle. Voin mielessäni purkaa maalaustapahtuman mielessäni kerros kerrokselta ja kuvitella sen rakentumista. Parasta on, kun työ ei kulu katsomisesta puhki ja jotain jää arvoitukseksi.

Viljami Heinonen: Masterplan, 2024. Öljy kankaalle.

UMS: Mustapohjaisesta Masterplan-maalauksesta tulivat mieleeni Heikki Marilan suuret barokkiset kukkamaalaukset. Heinosen linnut voisivat olla samasta puutarhasta, mutta kun katse siirtyy paviljongin muihin Heinosen töihin, linnut laulavat jo muissa maailmoissa kylmässä pohjoisessa ja Espanjan auringon alla – ja sitten Flying Circus -teoksen ääressä löydän itseni miettimässä kaatopaikalla tai raadon ympärillä parveilevia lintuja. Aikamoista sirkutusta!

Viljami Heinonen: The Flying Circus, 2024. Öljy kankaalle.

* *

Paviljonki 5

Jaea Chang: Still Moments. Keramiikka ja metallivaijerit. Taustalla Eveliina Hämäläisen maalauksia.

KK: Tämän viidennen paviljongin taiteilijoita, Jaea Changia ja Eveliina Hämäläistä, yhdistää teosten jännä tekstiilimäisyys, vaikka kyse ei ole tekstiiliteoksista lainkaan. Changin keramiikkateosten pinnassa näkyy ikään kuin kankainen pinta, ehkä kyse on keramiikkamuottien jättämistä jäljistä. Teosten litteä, aaltoileva, suorakaiteenmuotoisista kappaleista kupruillen rakentuva muotokieli tuo omana assosiaationa myös muiston lapsuuden purukumilevyistä. Pastellinen värimaailma tukee tätä suorastaan suussasulavaa mielleyhtymää.

Tekstiilimäisyys on jännästi läsnä myös Eveliina Hämäläisen maalauksissa. Hämäläinen jättää niihin läpikuultavuutta, teospohjana toimivan valkoisen kankaan olemus tulee liukuvasti mutta vahvasti osaksi maalausta. Myös Hämäläisen teosten toistuvat kuva-aiheet tuottavat kankaanpainantaan tai seinätekstiileihin, seinävaatteisiin rinnastuvia mielleyhtymiä.

Kaksi teosta Jaea Changin sarjasta Cut, 2023. Keramiikka.

UMS: Juu, kivaa karkkikeramiikkaa! Littanoiden purkkalevyjen maku-, tuoksu- ja värimuistot muistuivat mieleen, ja se pulsaattoripesukone, jonka telojen välistä märästä pyykistä puristettiin vedet pois. Onkohan Changilla joku sellainen, jonka välistä hän puristaa saven?

Katosta riippuvan Still Moments -mobilen sijoittaisin mielelläni myös johonkin valoisaan ja avaraan julkiseen tilaan, jossa se voisi helisyttää kävijöiden mieliä.

Näyttelyissä näkee paljon töitä, joiden toivoisi pääsevän ihmisten arjen keskelle. Se on tarpeellista ja terveellistä. Se tuli taas mieleen, kun katsoin Pariisin olympialaisten avajaisia, joissa oli taiteen ja kulttuurin arvostusta, kansoille taidetta, niin että häikäisi! Meillä tätä ei vain ymmärretä, taiteet ja taiteilijat koetaan uhaksi eikä voimavaraksi, mitä ne ovat.

Eveliina Hämäläinen: Talvi, 2023. Öljy kankaalle.

UMS: Eveliina Hämäläisen töistä viehätti minua ensin eniten Talvi, jonka sijoitin mielessäni talonpoikaishuonekaluilla sisustettuun avaraan tupaan, vaikka kyllä Hämäläisen työt voisi sijoittaa moderniinkin ympäristöön. Maalausten moderni ryijymäisyys ja dekoratiivisuus viehättää, kaunista mutta ei imelää. Työ toi myös mieleen muistumia Hugo Simbergin Kuoleman puutarhasta. Minulle käy taidenäyttelyissä usein niin, että jokin työ vie myös toisiin näyttelyihin ja aikoihin, vähän niin kuin kirjat, jotka alkavat keskustella mielessä keskenään. Se on aina kivaa.

Vähän niin kävi Hämäläisen Vierellä-teoksenkin kanssa, jonka siveltimenjäljet vievät loputtomaan talviseen metsään. Lapsena tutkin unta odotellessa tapetin kuvioita, ja kun katsoin läheltä Hämäläisen maalausta Vierellä, pääsin samantapaisiin tunnelmiin, maalauksen loputtomiin koukeroihin. Kaunis tämäkin on.

Eveliina Hämäläinen: Vierellä, 2024. Öljy kankaalle.

* *

Paviljonki 6

KK: Tiina Pyykkisen alumiinilevyille maalaamista teoksista ensimmäisen, vahvan muistijäljen on itselleni jättänyt Jyrki Siukosen kuratoimilla Mäntän kuvataideviikoilla vuonna 2013 näkemäni kookas teos. Se oli sileä, kiiltävä, ja jo siinä oli tämä sama taika kuin näissä teoksissa: eri suunnilta katsottuna maalauksen väri muuttui lumoavasti, intensiivinen liuku vihreän ja violetin välillä syntyi katsojan liikkeestä.

Kun itseään ja katseensa suuntaa siirtämällä voi vaikuttaa näkemäänsä, alkaa huomaamattaan leikkiä teoksen antamilla näkemisen ja havaitsemisen mahdollisuuksilla. Suhde teoksen kohtaamiseen muuttuu pelkkää katsomista intensiivisemmäksi tapahtumiseksi.

Tiina Pyykkinen: Over Time, It May Fade ja A Room of Absence 3, 2023. Öljy kankaalle.

Nyt Pyykkisen teoksiin sisältyy myös suuria siveltimenjälkien tapaisia abstrakteja kuviointeja, muutamaan teokseen on upotettuna myös interiöörejä esittäviä kuvia. Pyykkinen muistuttaa teostensa katsojaa siitä tosiasiasta, että kaikki näkemämme on valon heijastumaa. Ilman omaa aktiivisuuttamme katsojina näemme nämäkin teokset vain osittain. Jos taas haemme teoksen tarjoamiin mahdollisuuksiin kontaktia ja etsimme uusia näkökulmia, saamme palkitsevia visuaalisia kokemuksia.

Purnun tämänvuotisen teeman (Havainto) kannalta Pyykkisen teokset ovat täysosuma.

UMS: Havainnollista havainnoista! Tutkivaa, kivan älyllistä.

Inka Bell: Shift 13, 2023. Paperi, metallirakenne.

UMS: Pidän kovasti näistä Inka Bellin paperiveistoksista, mutta Shift 13 -työhön yhdistetty kiiltävä metalli ja etenkin sen ruuvit tuovat mieleen sisustuskapineen. Mielestäni se syö paperin materiatuntua ja minimalistisen työn tehoa.

Pieni teos Origo on kiva, katselisin sitä mielelläni kotini seinälläkin. Harmitti, että jouduin kuvaamaan työn sivusta, lasin heijastusten vuoksi. Vika ei ole teoksessa. Joskus tuntuu siltä, että tuhoan töitä kamerallani tällaisten käytännön syiden vuoksi.

Inka Bell: Origo 4, 2024. Serigrafia ja laserkaiverrus paperille.

* *

Paviljonki 7

KK: Muistan Jouni Tonin varhaisemmasta maalaustyylistä mehevän pehmeyden ja jyrkkyyttä hakevan rouheuden välistä jännitettä, yksityiskohtien pelkistävää suurentamista. Nyt Purnussa näkemäni on jotain aivan muuta.

Toni maalaa pintoja, jotka näyttävät värikkäistä papereista leikatuilta kollaaseilta. Teosluettelossa Toni kertookin teostensa syntyvän digitaalisen luonnostelun pohjalta. Teipistä muotoon leikatut sabluunat toimivat maalaustapahtuman reunaehtoina.

Jouni Toni: Untitled (Diverging paths), 2024. Akryyli kankaalle.

Jouni Toni: Untitled (Encounter), 2024. Akryyli kankaalle.

Tonin maalausten voimakkaat värimaailmat tuottavat intensiivisiä tunnelmia. Niiden värikentät voi kokea abstrakteina, mutta kyllähän niistä ihmismieli herkästi tuottaa suuria puiden runkoja ja metsiä. Teoksesta toiseen voi seurata, missä lymyilevät pienet, viitteelliset hahmot, ehkä jopa tarinallisuutta mukanaan kantavat pariskunnat tai muut oliot.

Tonin teosten jännitteissä on jotain omaperäistä, selittämätöntä. Ehkäpä se syntyy monivaiheisen prosessin kypsyttämänä, kun digitaalisuus, käsityömäisyys ja akryylimaalaus kohtaavat työskentelyn eri vaiheissa, lopulta toisiinsa sulautuen.

UMS: Innostuin näistäkin kovasti! Salaperäiset puistot veivät minut mukanaan eurooppalaisiin suuriin puistoihin ja niistä maalattuihin taiteen klassikoihin. Toisaalta kuin saksilla leikattuja kaksiulotteisia väripapereista muodostuneita pintoja ja samalla maalauksellista syvyyttä ja ajatuksia kiihdyttäviä yllättäviä yksityiskohtia. Rajut värit: punainen ja vihreä työ vierekkäin ja pieni tilkku kirkkaan sinistä kummassakin, ja tuo oranssi viilto teoksen Encounter alalaidassa; oikein mojovaa!

Tero Juuti: Tainan 1, Osaka 1, Helsinki 1 ja Tainan 2, 2024. Ciclée-tuloste komposiittilevylle.

KK: Tonin kanssa samassa paviljongissa nähtävät Tero Juutin teokset ovat digitaalisia maalauksia, joissa kaupunkikuvat ovat abstrahoituneet pikseleiksi. Pikselein maalaa myös kesän 2023 Finlayson Art Arean taiteilijoihin lukeutunut Sami Lukkarinen, mutta hänen käsialansa ja tyylinsä edustavat aivan toisenlaista ilmaisua.

Juutin maalauksissa jännite syntyy hyvin erikokoisten pikselien käytöstä yhden teoksen sisällä. Taiteilija ikään kuin tahallaan häiritsee katsojan katseen tarkentamista. Mikä etäisyys olisi paras näiden teosten katsomiselle? On liikuttava lähelle ja kauas, jolloin niistä voi havaita eri tasoja. Jopa yksittäisten teosten eri osat vaativat katsojalta eri etäisyyksiä.

Siinä, missä koen Tonin teoksissa voimakkaan luonnonläheisyyden ja orgaanisuuden vaikutuksen, Juutin käsiala on vahvasti urbaani.

UMS: Mitä Juutin kuvat meille kertovat? Minusta paljonkin! Neljän työn sarjaa Tainan, Osaka, Helsinki, Tainan on hyvä katsoa yhdessä ja verrata kaupunkeja toisiinsa. Vaikka en ole Helsinkiä lukuun ottamatta niissä käynytkään, Juutin työt avaavat kiinnostavan tien kaupunkien pikseleiksi hajotettuihin maisemiin. Nykypäivän kaupunkimaisemia, pikselimaailmassa kun eletään!

Marja Pirilä & Petri Nuutinen: Tin-can-camera obscura, hommagé á Andy Warhol, 2015/2024. 17 säilykepurkkia, hiekkapuhalletut lasit, linssit, naru ja paju, yksityiskohta.

UMS: Warholin tomaattikeittopurkit on avattu ja kierrätetty taikaluukuiksi! Tällaisen läpi on kiva tiirata maailmaa!

* *

Aimo Tukiaisen taideriihi

Mari Hokkanen: Vaativan kyyhkyn paluu, 2024. Pigmenttivedos.

KK: Mari Hokkasen teosten syntyhistoria on valloittava: Hokkanen on tehnyt oma Grand Tourinsa Eurooppaan ja valokuvannut matkansa aikana näkemiään taidehistorian merkkiteoksia. Grand Tour oli 1600–1800-luvuilla aristokraattimiesten aikuistumisriitti, jonka aikana he kävivät sivistymässä, hakemassa kokemuksia ja elämyksiä Keski-Euroopan kulttuurikaupungeista ja Italiasta.

Hokkanen on ottanut matkoiltaan yhdeksästä maasta sekä 26 museosta ja taidehallista teoskuvia, joiden yksityiskohtapalasista hän on rakentanut kollaasimaisesti uusia kokonaisuuksia. On syntynyt runsaita, villejä, värikkäitä, kuvastoltaan rajujakin teoksia. Taiteilija rinnastaa Grand Tour -matkaajien mukanaan tuomat todisteet korkeatasoisesta maustaan ja aineellisesta vauraudestaan omaan taiteelliseen prosessiinsa varsin hauskasti:

”Kokonaisuus on uskollinen myös perinteelle, jossa matkaltaan palannut Grand Tour -aristokraatti pröystäilee hankkimallaan taiteella ja asettaa sen esille. Minua kiinnostaa historiallisten teosten suhde sukupuoleen, uskontoon, väkivaltaan ja luokkayhteiskuntaan. Haluan tarkastella näiden teemojen läsnäoloa maailmassa, politiikassa ja valtarakenteissa”, kertoo Hokkanen näyttelyjulkaisussa.

Minusta on muuten valtavan hienoa, että Ellen Thesleffin (1869–1954) isä auttoi Ellenin Grand Tourille. Oli hyvin poikkeuksellista, että nuori nainen sai kokea tällaisen eurooppalaiseen sivistykseen perehdyttävän matkan.

Mari Hokkanen: Vaativan kyyhkyn paluu, 2024. Pigmenttivedos.

UMS: Hokkasen töillä on mielikuvitusta virkistävät nimet!

Näissä on samantapaista surrealistista outoa tunnelmaa kuin 1960–1970-lukujen Puolan ja Tšekkoslovakian sosialistisen realismin vaatimusten keskellä eläneiden avantgardetaiteilijoiden töissä.

Minulla on hieman kimurantti suhtautuminen töiden vieressä oleviin a-nelosiin, joissa selvitetään töiden sisältöä. Nekin ovat usein sitä turhaa taidejargonia, mutta nyt kun jätin paperit väliin, menin heti pihalle teosta Vaativan kyyhkyn paluu katsoessani. Oman tulkintani mukaan siinä oli ilmiselvä Leni Riefenstahl ja natsien kirjaroviot. Vaan eipä ollutkaan! Työn nainen on René Magritten vuonna 1940 maalaamasta Adrienne Crowet’n muotokuvasta, liekit Hokkanen on kuvannut Filippino Lippin 1493 maalaamasta teoksesta Kristuksen ilmestyminen Neitsyt Marialle, ja sitä rataa.

Ehkä on hyvä ajatella niin, että Hokkanen on tehnyt taidematkallaan näkemistään töistä niiden yksityiskohtia yhdistelemällä uusia omia tulkintoja, joita katsoja useimmiten tulkitsee omien kuvamuistojensa perusteella.

Tässä tapauksessa paperien lukeminen kuitenkin avaa polun Hokkasen tulkintojen monimutkaisiin sokkeloihin. Mielenkiintoista!

Petri Kiviniemi: Nainen sarjasta Dialogi, 2001–2023. Peilihiottu ruostumaton teräs.

KK: Petri Kiviniemen teräksisiä, luontoa ja mahdollisesti katsojiaan peilaavia figuuriveistoksia nähtiin viime kesänä Tampereella Nottbeckin puistossa. Edellisenä kesänä (2022) puolestaan tervehdin yhtä näistä valloittavista hahmoista Kuhmalahden taidepappilan pihalla. Heijastuksissa voi nähdä itsensäkin osana niin teosta kuin ympäröivää luontoa. Olisiko sittenkin kiinnostavampaa nähdä luonnon heijastukset teosten pinnoilla kuin hakea niistä vain omaa peilikuvaansa?

Nämä Kiviniemen peilifiguurit ovat valloittavia, ja tapa, jolla niitä on sijoiteltu Purnun pihapiiriin myös haastaa katsojien havaintokykyä. Joku näistä teoksista saattaa jäädä kokonaan näkemättäkin, jos ei vierailijana muista olla valpas…

UMS: Varoin visusti katsomasta ja kuvaamasta itseäni figuurien pinnoilta, mutta kauniin Purnun pihapiirin heijastumia niistä oli kiva katsoa.

Purnu on Suomen kesänäyttelyistä ensimmäinen. Kävin siellä ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä 1960-luvun puolivälin jälkeen, kun olin mukana Lahdesta tehdyllä tilausajolinja-autolla tehdyllä taidematkalla. Vuosikymmeniä myöhemmin vietin kolme kesää lähimaisemissa ja joskus aina silloin tällöin muinakin kesinä olen käynyt siellä taidetta katsomassa.

Purnun tulevista vuosista ensi kesän jälkeen ei ole annettu tietoa. Oriveden kaupungin päättäjillä taitaa olla kuitenkin sen tulevaisuudesta ideoita. Toivon, että he ymmärtäisivät hyvän päälle, ja Purnu saisi jatkaa kesäisenä taidenäyttelyiden pitopaikkana. Siihen tarkoitukseen kuvanveistäjä Aimo Tukiainen Purnun rakensi ja aloitti kesänäyttelyjen pitämisen yhdessä taiteilijatovereidensa kanssa.

Purnun viihtyisä miljöö ja näyttelytarkoitukseen rakennetut paviljongit ovat varmasti taiteen kannalta parempi paikka kuin sekavat purkutalot , joissa on liikaa töitä häiritseviä rakenteita ja muuta rompetta.

Purnu on suomalaista elävää taideperinnettä, pidetään sitä sellaisena jatkossakin!

Petri Kiviniemi: Mies sarjasta Dialogi, 2001–2023. Peilihiottu ruostumaton teräs.

KK: Taidekeskus Purnun näyttelyt ovat olleet vuodesta 2018 alkaen Eerika Malkin ja Jari Granholmin kuratoimia. Sitä ennen Orimattilassa Villa Roosa -taidekeskusta pyörittänyt pariskunta on toteuttanut Purnuun hyvin mietittyjä kokonaisuuksia, ja Purnussa onkin ollut heidän kuraattorikaudellaan joka vuosi todella mukavaa ja antoisaa käydä.

Nyt on tiedossa, että Malkki ja Granholm saavat vuokrata taidekeskus Purnua ja kuratoida enää kesän 2025 näyttelyn. Siitä eteenpäin Purnun kesänäyttelyiden kohtalosta ei ole tietoa.

Katri Kovasiipi ja Ulla-Maija Svärd, teksti
Ulla-Maija Svärd, kuvat

Lue lisää Purnun tilanteesta Aimo Tukiaisen Purnun säätiön hallituksen puheenjohtajan Johanna Pihlajamaan haastattelusta.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua