Satavuotias versoo – Tampereen Taiteilijaseuran juhlanäyttely Helsingin Taidehallissa 5.1.2020 asti.

Tämä on vasta alkua. Tampereen Taiteilijaseura juhlii satavuotista olemassaoloaan pitkin vuotta 2020, mutta juhlinnan näyttävä aloitus tapahtui Helsingin Taidehallissa. Siellä Satavuotias versoo vielä 5.1.2020 saakka.

Näyttelyn kuraattorit, kuvanveistäjä Matti Kalkamo ja kriitikko Pessi Rautio ovat valinneet mukaan 24 taiteilijaa, jotka ovat toki vain pieni otos koko Tampereen Taiteilijaseuran lähes 300-henkisestä jäsenistöstä.

Näyttelyn vastaanottamisen kannalta taiteilijamäärä tuntuu yhtä kaikki hyvin sopivalta. Taidehallin kokonaisuus on elävästi ja tyylitajulla rakennettu. Heti näyttelyn kynnyksellä syntyy valoisa ja innostava vaikutelma. Teoksilla on riittävästi ilmaa ympärillään, ja niiden sijoittelu osoittaa oivallista rytmitajua.

Ankaria konstruktioita ja lempeitä virkkuuveistoksia

Ensimmäisessä näyttelysalissa Lars Holmströmin konstruktivistiset teokset soivat ympäristössään komeasti. Vuosina 1991–2005 Tampereen Taiteilijaseuran puheenjohtajanakin toiminut Holmström on saanut teoksilleen paljon tilaa, jota hänen ankarat konstruktionsa vaativatkin. Niitä vastapäätä Terhi Asumaniemen valokuvateoksista rakentama, ilmava ja suorastaan zeniläinen Perhosvaikutus (2018–19) keventää tunnelmaa. Edellisten välissä venkoilevat Hannu Riikosen ironiset ja monimieliset veistokset.

Terhi Asumaniemen installaation Perhosvaikutus materiaalina ovat valokuvat. Vasemmalla Kirsti Tuokon Red Rain (öljymaalaus pleksille, 2019).

Seuraavaksi on jäätävä pitkäksi aikaa kiertelemään koiranulkoiluttajaa, Liisa Hietasen verratonta virkkuuveistosta, jolla on päällään jopa Sirkka Könösen alkuperäisen neulemallin Pihapuu sininen mukaan toteutettu villapusero! Virkatun Raijan (2018) olemus on ällistyttävän todenmukaisesti tallennettu. Koiran karvat ja talutushihnan yksityiskohdatkin ovat valloittavia.

Heta Laitakarin pronssiveistokset kasvavat lattiatasosta päätyseinää pitkin ylös installoituina kuin luonnonvoima. Viggo Wallensköldin maalaukset puolestaan jäävät aika ahtaasti perätilaan ja nurkkaan, ja niiden vaatimaton osuus kokonaisuudessa vähän askarruttaa. Niiden sijaan J-P Köykkä on saanut kokonaisen sisääntulopäätyseinän käyttöönsä.

Tässä olisin tehnyt toisenlaisen painotuksen. Köykän maalauksissa on ansiokasta, tuoretta, jopa humoristista esittävän ja abstraktin rajamailla härnäystä, mutta värimaailman hiukan sameaksi tai yksioikoiseksi jäävä yhteensoinnuttelu ei herätä ainakaan itsessäni erityisempiä visuaalisia väristyksiä.

Energisiä maalauksia ja käsitetaidetta

Toiseen näyttelyhuoneeseen pujahdetaan halki vuodenkierron, Marko Lampisuon videoteoksen Suomen kesä… ja muita vuodenaikoja (2016) kautta. Kirsti Tuokko näyttää olevan entistä paremmassa vedossa, ja hänen osuutensa vetää vahvasti huomiota puoleensa. Muoteja ja tyylejä öljyllä akryylille kaappaavissa tuoreissa maalauksissa on voimaa, rentoutta ja häpeilemätöntä energiaa.

Toisessakaan näyttelyhuoneessa ei unohdeta konstruktivisteja ja konkretisteja, esillä on toinenkin Tampereen merkittävä, joskin Holmströmiä vähemmän huomiota saanut äärimmäisen abstraktin, konkreettisen taiteen tekijä Pasi Niininen. Niinisen maalausten niukkaa ilmaisua täydentävät niiden eräänlaisena vastinparina SA Salmelan mustavalkoisen pelkistetyt, käsitteelliset sekatekniikkateokset, jotka saavat pohtimaan tiedon tallentamisen historiaa ja siinä aivan viime aikoina tapahtunutta radikaalia mullistusta.

Käsitetaidetta näyttelyssä edustaa Salmelan ohella Tiina Leinonen, jonka sanainstallaation ainekset on kerätty taidepuheesta ja taiteen määritelmistä viimeisen sadan vuoden aikana. Näyttelyn teemaan napakasti osuvana tämä teos olisi voinut ansaita näkyvämmänkin sijainnin, nyt se saattaa jäädä marginaalisen paikkansa vuoksi vähäiselle huomiolle.

Taitavat tekijät tasapainoisesti esillä

Tuukka Peltosen ja Tomas Reganin sykähdyttävän tuttuja kädenjälkiä seuraavat Tuija Suutarin piristävän värikkäät, kookkaat ja rohkeassa kolorismissaan herkullisen valoisat akvarelliteokset. Niiden luonnonvoimaisuuden äärellä innostuin ja unohdin niin itseni kuin myös kriitikon roolin. Ja itsensä unohtaminenhan on parasta, mitä taiteen äärellä voi kokea!

Satavuotias versoo on näyttely, jossa korostuu tekemisen taito ja pitkäjänteisyys. Maalauksia on ilahduttavan paljon ihastuttavan erilaisilta tekijöiltä. Viimeistään Taidehallin kolmanteen huoneeseen ehdittyäni koin oloni täyteläiseksi ja jollain tavoin lähes valaistuneeksi. Tasapainoisuudessaan ja laadukkuudessaan onnistunut näyttely antaa tilaa aistia ja ajatella, visuaaliset virikkeet ovat vaihtelevia ja ajatuksia herättäviä.

Kristiina Sarion maalausten yksityiskohtainen havainnointi ja satiirinen tarkkuus saa rinnalleen Paula Ollikaisen urbaanin valon sävyttämät fragmentit elämästä. Virve Liljan maalaukset tavoittavat koko elämänkaaren läsnäolon jokaisessa meissä – niissä on kiehtovaa elämän eri vaiheiden yhtäaikaisuuden kokemista kuin poikkileikatun puun vuosirenkaissa.

Riikka Lenkkerin valloittava maalaus Työhuone (2019) on puolestaan ehdottomasti ansainnut sen koko seinän, jota näyttelyssä asuttaa! Se on upealla tavalla toteutettu maalaus, joka ottaa myös humoristisesti kantaa kahteen taidehistoriassa toistuvaan aiheeseen, taiteilijan työhuonekuvauksiin sekä alastonmallitematiikkaan.

Etualalla Hannu Riikosen veistos Temppusirkus (2013), oikealla Riikka Lenkkerin maalaus Työhuone (2019). Kuva: Patrik Rastenberg

Sivusilmällä olen jo muutaman kerran vilkuillut isää ja lasta näyttelytilan penkillä, ovatpa he istuneet kauan paikoillaan. Pari kertaa pitää katsetta vielä tarkentaa varmistuakseen, etteivät siinä todellakaan ole elävät isä ja tytär, vaan Liisa Hietasen virkkuuveistos Juha-Matti ja Jenny (2019), jonka luoja on jälleen tavoittanut kuvattaviensa asennon, olemisen ja läsnäolon luontevuuden kertakaikkisen ihanasti. Langoilla veistäjän käsissä syntyy korvaamatonta lämpöenergiaa.

Etualalla Liisa Hietasen virkkuuveistos Juha-Matti ja Jenny (2019), taustalla Elina Ruohosen ja Virve Liljan maalauksia. Kuva: Patrik Rastenberg

Anssi Jääskeläisen sekatekniikkateoksia voisi ehkä kuvailla kaunokirjallisuudesta tutumman maagisen realismin visuaalisiksi ilmentymiksi. Nämä teokset pakenevat selityksiä, mutta tuntuvat olevan täynnä tarinoita. Kuten taide parhaimmillaan, ne sisältävät myös jotain kätkettyä, salaperäistä, joka ei koskaan paljasta itsestään kaikkea. Lähellä vaanii kuitenkin jo se raja, jonka ylitettyään taiteilija voi käpertyä liian itseensäsulkeutuvaan ilmaisuun.

Jääskeläisen teosten lähelle sijoitetut Elina Ruohosen pleksille toteuttamat maalaukset ovat niille temaattisesti sukua monikerroksisine ja unenomaisine maailmoineen, joskin tyylilaji ja tekniikka ovat täysin erilaiset.

Anssi Jääskeläinen: Kaikki miehet vihaavat naisia (piirros, värikynä, lyijykynä, öljyväri ja muste, 2019).

Hämärän huoneen taiasta viimeiseen välitilaan

Yksi näyttelyn upeimmista ratkaisuista on, että Jarno Vesalan taianomainen videoinstallaatio Uudet kengät (2017) on saanut vallata kokonaisen näyttelyhuoneen. Tämä teos vaatii oman hämäränsä. Pikkutytön luonteenomainen asento huipentuu kengänkärkien asentoon ja pieneen yllättävään liikkeeseen, jota ei voi kertoa pilaamatta teoksen ensikohtaamisen tenhoa.

Myös pienen käytävämäisen tilan seinillä olevat Karkki Mäkelän maalaukset onnistuvat yllättämään. Ne ovat luonnosmaisia, palapelimäisesti koostettuja, absurdeja, ekspressiivisiä ja fragmentaarisia. Töissä on francisbaconmaista ruumiillisuuden tuottamaa tuskaa, mutta myös keveyttä ja jopa hutiloivaa sattumanvaraisen väliaikaisuuden tuntua – ne on myös konkreettisesti sijoitettu välitilaan.

Karkki Mäkelä: Twisting by the Pool (Jokamiehen jooga, akryyli kankaalle, 2019).

Karkki Mäkelä on tamperelaisia gallerioita runsaahkosti kiertäneelle yksi harvoja uusia ja yllättäviä nimiä tässä näyttelykokonaisuudessa. Taiteen keskeinen tehtävä on pistää vastaanottajassaan jotain liikkeelle, ja siinä Mäkelän viimeistelemätön, joskin myös raakilemainen ilmaisu onnistuu. Kypsymisen varaakin vielä on.

Kohti tulevaa

Markku Salon veistos Lelu (2014) tuo mieleen, että Taidehallin näyttelystä puuttuvat kokonaan lasitaide ja keramiikka. Salohan on muotoilija, mutta myös lasitaiteilija. Tampereen Taiteilijaseurassa on vahvoja lasi- ja keramiikkataiteen edustajia, kuten keramiikkataiteilijat Merja Haapala ja Satu Syrjänen sekä lasitaiteilijat Taru Syrjänen ja Vesa Varrela, mutta heitä ei Taidehallissa nyt nähty. Vaan onhan Taiteilijaseuran juhlavuoden näyttelyitäkin vielä kosolti luvassa.

Toivottavasti myös yksi tämän hetken parhaista ja kovassa luomisvauhdissa olevista Tampereen maalareista, Viljami Heinonen, nähdään tulevissa näyttelyissä.

Katri Kovasiipi

Helsingin Taidehalli, Nervanderinkatu 3. Näyttely aukio 5.1.2020 asti joka päivä (to–su) klo 11–20.

Jarno Vesala: Uudet kengät.