Sarjallisia muotomuunnelmia, valokuvia lehtivihreälle, kädenjälkien voimaa ja tähtien välistä avaruutta

Tomas Byströmin teoksia Galleria Saskiassa. Kuva: Katri Kovasiipi

Teemoja ja muunnelmia

Tomas Byströmin taiteessa erilaiset arkiset esineet ja muut objektit irtoavat käyttöyhteyksistään, leijailevat uusiin järjestyksiin ja luovat sykähdyttäviä rytmejä. Lampunvarjostimet, lampetit ja kaktukset pelkistyvät hahmoiksi, joista syntyy verkostoja, kuin toisiinsa takertuvia ja toisistaan irtautuvia, uusia järjestymisen tapoja hakevia molekyylejä.

Byströmin tapa tehdä taidetta assosioituu musiikin rakentumiseen tai aineen kiertokulkuun maailmassa. Hän tekee teoksissaan näkyväksi erilaisten objektien välisiä yhteyksiä tuottaen mielikuvia maailmasta, jossa kaikki sen elementit ovat yhteydessä toisiinsa ja hakeutuvat kohti harmoniaa. Syntyy verkkoja ja verkostoja, joita hallitsee kevyt ja vaivaton sointi.

Byströmin katseessa on myös vaivihkaista huumoria – näin koen vahvasti esimerkiksi huomatessani näyttelytilan vastakkaisille seinustoille ripustettujen teosten Systema Naturae (2023) ja Vit Kaktus (2023) väliset muoto- ja väriyhteydet.

Juuri systeemien luominen on Byströmin taiteelle ominaista. Teossarjoissa toistuvat samat tai samankaltaiset muotoelementit eri variaatioineen, etsien uusia järjestymisen tapoja. Teossarjojen osat pureutuvat erilaisiin värimaailmoihin ja pintakuviointeihin, jotka synnyttävät kunkin teeman muunnelmissa erilaisia tunnelmia.

Upeina esimerkkeinä tällaisesta teemojen muuntelusta Saskiassa nähdään sarjat Lampenkappen (2023) ja sarjallisena esille ripustetut teokset Bruin, Groen, Root, Blauw ja Zwart (2023). Viimeksi mainitut tuovat vahvasti mieleen Sara Hildénin taidemuseossa (2019–2020) aiemmin nähtyjä Byströmin teoksia, joissa tuo taikalamppumainen muoto jo eli kiinnostavasti.

Teossarjoissaan Nothing But a Hound Dog (2023) ja Rainy Day Woman (2023) taiteilija irrottelee, etääntyy abstraktista ja ilmaisee kykyään tarttua ohikiitävien hetkien herkkyyteen.

Tomas Byström: Maalauksia Nanson tehtaalta. Galleria Saskia, Pirkankatu 6, Tampere 13.12.2023 saakka, ma–pe 12–18, la–su 12–16.

* *

Vastakohtaisuuksien lohdullinen vuoropuhelu

Kirsi Porrassalmen veistoksia ja Ämer Bilaletdinin maalauksia Sastamalan Funkkistalossa.

Kahden lähtökohdiltaan erilaisen taiteilijan työt viettävät rauhanomaista rinnakkaiseloa Sastamalan Funkkistalon galleriatilassa. Yhdessä ne luovat lavean tunneskaalan, ja paikoitellen niiden välille syntyy myös lohduttavaa vuoropuhelua.

Kirsi Porrassalmi luo veistoksia metallista, puusta ja kierrätysmateriaaleista. Kollaasimaisuus, eri materiaalien yhdistäminen ja voimakkaita mielikuvia ja tunnelmia synnyttävät merkitystasot ovat hänen työskentelylleen ominaisia.

Porrassalmi ei tarjoa selityksiä teoksilleen, mutta ne puhuvat kyllä puolestaan. Ehkä ne puhuvat jokaiselle kokijalle omaa kieltään, niin kuin kuuluukin – ne tarjoavat katsojalleen mahdollisuuksia sisäiseen dialogiin aiheista, joille katsoja itse on herkistynyt.

Rohkenen väittää, että temaattisesti Porrassalmen teokset kertovat ainakin sisäisistä kivuista ja henkilökohtaisiin rajoihin kohdistuneista vakavista loukkauksista. Ne käsittelevät pienempiinsä kohdistuvaa aikuisen tai valtastatukseltaan suuremman toimijan valtaa, joka on häiriintynyttä tai josta puuttuu vastuuntunto.

Ehkä tärkeintä näiden teosten äärellä on huomata, että ne kertovat myös voimasta. Etenkin Porrassalmen materiaalivalinnat ja energia, jolla hän on teoksensa rakentanut, on väkevää ja katsojaakin voimaannuttavaa. Rauta, teräs ja puu materiaaleina sekä tiheinä energiakeskittyminä esiin kumpuavat kompositiot kuvastavat tekijän kykyä käsitellä vaikeitakin teemoja voimakkaasti.

Kirsi Porrassalmen teos Kone (2020) koostuu puusta, raudasta ja narusta.

Tapa, jolla Porrassalmi veistoksensa rakentaa, tuo mieleeni Kari Cavénin varhaisemman tuotannon. Nykyään Cavén luo huomattavasti pelkistetympää ilmaisua kuin Porrassalmi, mutta näen materiaalien käytössä ja yhdistelyssä jotain rinnasteista näiden kahden taiteilijan välillä. Temaattisesti he kuitenkin käsittelevät hyvin erilaisia ulottuvuuksia. Siinä missä Cavén tarkkailee maailmaa ja tutkii mahdollisuuksia sen lainalaisuuksien humoristisiin nyrjähdyksiin, Porrassalmi pureutuu mielen ja identiteetin rikkoutumisen juurille.

Näyttelytilassa Ämer Bilaletdinin maalaukset tavallaan kehystävät Porrassalmen veistoksia. Porrassalmen materiaalinen voima saa vastakaikua etenkin maalauksista Follow me (2023), Leipä ja vesi (2021) ja Passion play (2023). Näissä teoksissa Bilaletdinin käsiala on koko kehon voimista kumpuavaa, maalarin ote tuntuu alkavan kantapäistä ja ytimistä asti, muodot ovat äärimmilleen pelkistettyjä ja väriskaala antaa aistimuksia maan ja peruskallion jykevyydestä.

Ämer Bilaletdinin maalaus Passion play (2023).

Tänä vuonna Bilaletdin on maalannut myös suurikokoisia, värikkäitä kasvi- ja kukka-aiheisia teoksia. Taiteilijan käsialasta jo aiemminkin tuttu voima ja juurevuus kaikuu myös niiden käsialassa, mutta maan vetovoimaa mukanaan kantavien ruskeiden, harmaiden ja mustien värien sijaan näissä maalauksissa loistavat uudenlaiset, heleät värit. Ne tuntuvat lohdutukselta Porrassalmen teosten painavan sisällön rinnalla, mikseipä myös tämän maatamme ja maailmaa valtaavan turhauttavan, surullisen ja vaarallisen ilmapiirin keskellä.

Kirsi Porrassalmi ja Ämer Bilaletdin: Rajattuja asioita. Funkkistalon galleria, 30.12.2023 saakka ma–to 11–19, pe 11–20, la 11–17. (Huom: sunnuntaisin suljettu.)

* *

Valokuvia auringonvalosta ja lehtivihreästä

Annina Mannilan valokuvateokset Laikun galleriatilassa ovat tekniikaltaan hauraita, mutta juuri hauraudessaan ne onnistuvat tavoittamaan ylisukupolvisia kokemuksia. Ne ulottuvat suvun, luontoyhteyden, muistin ja historian eri kerrostumiin. Samalla ne käsittelevät valokuvan olemusta ja mahdollisuuksia, joita ei tule ajatelleeksi etenkään aikana, jolloin jokainen voi kännykkä taskussaan kuvitella olevansa ihan kelpo valokuvaaja.

Mannila on toteuttanut osan valokuvateoksistaan antotypiamenetelmällä, jossa valokuvat syntyvät kasveista uutetun värin ja auringonvalon yhteisvaikutuksesta. Kuvat sekä syntyvät että katoavat auringonvalossa. Näyttelyn teossarjaa Motherline Mannila on laittanut esille niin, että vastakkaisilla seinustoilla toisiinsa peilautuvat antotypiamenetelmällä toteutetut, näyttelyn aikana päivä päivältä haalistuvat kuvat ja niitä vastaavat, haalistumattomat pigmenttivedokset. Teossarja siis muuttuu päivä päivältä näyttelyn loppua kohti lähestyttäessä.

Annina Mannilan teossarjassa Sekoittumisen metafysiikka (2023) on valokuvia, jotka on vedostettu klorofyllitekniikalla suoraan köynnöskrassin lehdelle, lehtivihreän valoherkkyyttä hyödyntäen.

Teossarjassa Sekoittumisen metafysiikka on mukana myös kuvia, jotka Mannila on valottanut suoraan kasvien lehdille. Tämä valoherkkää lehtivihreää hyödyntävä menetelmä kantaa nimeä klorofyllitekniikka. Mannilan käyttämät luontoyhteyttä korostavat tekniikat ovat kiehtovia ja saavat pohtimaan kuvan syntymisen mahdollisuuksia ja ehtoja uudessa valossa.

Teoksiin hyödyntämiään kasveja Mannila on etsinyt mm. äitinsä puutarhassa, jossa hänen sukunsa naiset ovat useammassa sukupolvessa kasvattaneet samoja kasveja. Tuore valokuvasarja äidistä ja tämän puutarhasta dokumentoi näyttelyn muiden teossarjojen alkulähteitä ja sitoo teokset kauniisti osaksi yhteistä kertomusta sukupolvien ketjusta ja sen tuntemisen tärkeydestä.

Armoton on ajan riento

Samassa tilassa Mannilan teosten kanssa nähdään Panu Ollikaisen kineettisiä veistoksia, joissa kellokoneistot kuljettavat pieniä, ehkä tinasta valmistettuja ihmishahmoja itseään valtavasti suuremmissa tiloissa. Teosten pienet hahmot ovat alisteisia ajan armottomalle riennolle.

Panu Ollikaisen piirrossarja Naamiaiset (2023, lyijykynä).

Ollikaisen piirrossarja Naamiaiset korostaa kiinnostavasti rooleja, joiden alle todellinen ihmisyytemme ja aito luonteemme kätkeytyy. Muovailumassasta koostuvassa veistossarjassaan 365 Ollikainen on puolestaan toteuttanut 365 valkoista, ulkonäöltään kipsiä muistuttavaa pienoisrintakuvaa. Kellokoneistoihin pohjautuvien kineettisten teosten rinnalla näiden päiden lukumäärä kutsuu pysähtymään joukkojen voimaan tai voimattomuuteen sekä ajan kulumiseen ja vuodenkiertoon liittyvien kysymysten ääreen.

Mannilan ja Ollikaisen yhteisnäyttely kantaa nimeä Sykli. Nimi osoittautuu sopivan avaraksi onnistuessaan löyhästi sitomaan yhteen kaksi tekniikoiltaan ja ilmaisultaan hyvin erilaista taiteilijaa.

Annina Mannila ja Panu Ollikainen: Sykli. Kulttuuritalo Laikun Galleria, Keskustori 4, Tampere, 17.12.2023 saakka ti–pe 9–20, la–su 9–18.

* *

Tähtien välisessä avaruudessa kasvaa uusi elämänvaihe

Aino Louhen munatemperamaalauksia, jotka ovat alkuperäiskuvituksia Louhen kuvakirjaan Tähtienvälinen avaruus (Suuri Kurpitsa, 2022).

Kuvataiteilija, kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Aino Louhi on tuonut Laikun Studioon kuvakirjansa Tähtienvälinen avaruus alkuperäiskuvituksia (Suuri Kurpitsa, 2022).

Teos on aikuisille suunnattu kuvakirja, joka kertoo rakastumisen ja eron jälkeisestä yksinäisyydestä, itsenäisestä ja hiljaisesta matkasta uuteen ja vieraaseen ympäristöön, Japaniin – ja samalla uuteen elämänvaiheeseen.

Louhi on luonut kirjansa kuvitukset munatemperalla, joka tukee tekniikkana kuvakirjan hiljaista ja keskittynyttä tunnelmaa. Vaikka kirjan päähenkilö matkustaa toiselle puolelle maailmaa, hän on sisäisesti pysähtynyt omaan sisäiseen tilaansa, eronjälkeiseen tunnelmaan. Kaikki ulkoapäin tulevat uudet virikkeet ja tapahtumat peilautuvat hänen totiseen toteavuuteensa.

Näyttely koostuu pääosin kirjan kuvitusoriginaaleista, lisäksi mukana on muutamia muita maalauksia ja installointeja. Kirjan selailukappale on näyttelytilassa myös katseltavissa ja luettavissa, minkä koen kokonaisuuden kannalta olennaisen tärkeäksi. Kirjan intensiteettiin pääsee hyvin mukaan sitä näyttelytilassa selaten, ja Laikun infosta teoksen voi halutessaan hankkia myös omakseen.

Tähtienvälinen avaruus -kuvakirja oli vuoden 2022 Tulenkantaja-palkintoehdokas ja se valittiin Suomen kirjataiteen komitean Kauneimmat kirjat 2022 -kokoelmaan.

Aino Louhi: Tähtien välinen avaruus. Kulttuuritalo Laikun Studio, Keskustori 4, Tampere, 17.12.2023 saakka ti–pe 9–20, la–su 9–18.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Suomen Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua