Tiia Viiltolan moniulotteiset hahmot ovat syntyneet kierrätetystä puusta.

Taiteen edistämiskeskus Taike on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Tampereen taiteilijaseuran 100-vuotisjuhlanäyttelyiden sarja alkoi Helsingin Taidehallista noin puolitoista vuotta sitten ja päättyy nyt Tampereen taidemuseolle, juhlanäyttelyyn SKOOL! Se tekee jyrkän aikahypyn noin 1920–30-luvuilta nykyhetkeen.

Kontrasti on herkullinen, mutta saa pidemmän päälle mietteliääksi. Minne katosivat väliin jäävät vuosikymmenet? Onko 1920-luvun tamperelainen taideanti nykykatsojan silmin niin kiinnostavaa, että se riittää kannattelemaan museon koko yläkertaa?

Museon ylimmän kerroksen saleja kiertäessään voi toki myös testata itseään: kuinka moni näistä taiteilijanimistä on entuudestaan tuttu? Samalla voi verrata 1920-luvun suomalaisen ja eurooppalaisen taidehistorian kirjoituksia siihen, mitä silmien eteen nyt avautuu.

Luonto, agraarit aiheet ja arkisuus ovat tyypillisiä Tampereen Taiteilijaseuran 1920–30-lukujen taiteilijoille.

Taide-elämä Tampereen ulkopuolella

1900-luvun alkupuolesta kertova taidehistoria marssittaa eteemme venäläisen avantgarden, etenkin Kazimir Malevitšin (1879–1935) graafisilla muodoilla pelaavan suprematismin (esim. maalaus Musta risti vuodelta 1920) ja Vassily Kandinskyn (1866–1944) abstraktit sävelmaalaukset. Lähes kaikilta salaa ruotsalainen Hilma af Klint (1862–1944) oli maalannut teosofisen maailmankäsityksen läpäisemiä abstraktioitaan jo ennen Kandinskya ja Malevitšia.

Muualla maailmassa modernismi ja abstrakti taide oli siis ottanut ensi askeliaan, mutta Tampereella tästä ei ollut vielä mitään merkkejä näkyvissä. Täällä toivuttiin vuoden 1918 taisteluista, valkoiset olivat voittaneet sisällissodan ja kaikki työväenliikkeen toiminta oli hyvin ahtaalla. Vankileireiltä hengissä selvinneet punaiset joutuivat pitämään matalaa profiilia. Viktor Janssonin (1866–1958) Vapaudenpatsas pystytettiin vuonna 1921 Hämeenpuistoon. Sitkeästi tuo valkoisen vallan voimannäyttö pitää jyrkän pintansa edelleen. Lyseolaiset kävelivät vielä vuosikymmeniä toisella puolen Hämeenkatua, työläisnuoret toisella.

1920-luvulle tultaessa bolshevikit olivat jo jyränneet venäläisen avantgarden maan alle ja marssittaneet sosialistisen realismin ainoaksi sallituksi taiteen tekemisen muodoksi. Ranskassa sen sijaan avantgardistiset liikkeet olivat voimistumassa. Kubismi oli jo päässyt lopahtamaankin ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Eurooppalaisten taiteilijoiden värimaailmaan valuttivat vaikutteitaan vuosisadan alun ranskalaiset fauvistit, jotka käyttivät värejä yltäkylläisen voimakkaasti ja kontrasteja liioitellen.

Vuonna 1919 Max Ernst ja André Breton loivat uniin ja alitajunnan vapauttamiseen tähtäävään automatismiin perustuvan surrealismin, ja vuonna 1924 Breton julkaisi Surrealismin manifestin.

Meillä Suomessa taide-elämän pintaa kohti olivat pyrkineet vuoden 1917 marraskuusta alkaen fauvistien runsasta ja rohkeaa värienkäyttöä hylkivän Marraskuun ryhmän perustaneet taiteilijat, keulakuvanaan Tyko Sallinen (1879–1955). Maanläheiset, jopa ankeat ruskean ja harmaan sävyt hallitsivat marraskuulaisten siveltimiä.

Emil Danielsson kuvaa köyhyyttä maltillisesti maalauksessaan Köyhiä lapsia (1929). Lasten siistit olemukset ja pyöreät posket saavat miettimään, onko Danielsson kuvannut köyhyyttä kaunistelevasti, ja jos on, niin miksi.

Ryhmä hajosi vuonna 1924, mutta sen jäseniin ennättivät kuulua myös nyt Tampereen taidemuseossa nähtävät, Tampereen Taiteilijaseuran ensimmäinen puheenjohtaja Gabriel Engberg ja Taiteilijaseuraan ensimmäisten jäsenten joukossa kuulunut Uuno Eskola.

Naistaiteilijat eivät seuroissa tuolloin paljon juhlineet, mutta 1920-luvulla aktiivista taitelijanuraa pääkaupunkiseudulla tekivät esimerkiksi Helene Schjerfbeck (1862–1946) ja Sylvi Kunnas (1903–1971). Keskeinen suomalainen avantgarde-taiteen edustaja, Greta Hallfors-Sipilä (1899–1974), työskenteli myös Helsingissä ja toi nimenomaan 1920-luvun teoksiinsa uusimpressionismin, ekspressionismin, funktionalismin ja kubismin tyylivaikutteita.

Tampereella kartettiin ismejä

Tampereella ajan taidevirtauksista ja ismeistä ei piitattu, ja se luonnollisesti myös näkyy SKOOL!-näyttelyssä. Yläkerran noin satavuotiaat teokset painottuvat realistiseen, agraariseen kansan- ja luonnonkuvaukseen sekä näkymiin kaupunkimiljöistä.

Fauvististen värimaalarien vaikutusta voi kuitenkin aistia Kalle Löytänän herkullisessa kolorismissa, etenkin hänen maalauksissaan Syksyn värejä (1922) ja Sisäkuva (1924). Väriensä, kuvakulmansa ja teoksen eloisan raikkauden puolesta edukseen kokonaisuudesta erottuu myös Artturi Aarre varhaisemmalla maalauksellaan Veneitä rannassa (1912).

Marraskuulaisten vaikutusta näen puolestaan maanläheisiä sävyjä maalaisköyhälistön kuvauksissaan käyttävän Lennu Juvelan maalauksissa, etenkin teoksissa Kehtolaulu (1923), Lampaan keritsijä (1923) ja Huutolaistyttö (1923). Marraskuulaiseksi luetellun Engbergin teoksissa puolestaan nähdään mehevää värienkäyttöä, aitoja tunnelmantavoituksia niin luonnon keskellä toteutetusta hengellisyyden harjoituksesta (Jumalanpalvelus, 1920-luvun puoliväli) kuin puunhakkaajan aherruksesta maalauksessa Sokea Matti (1926).

Gabriel Engbergin maalaus Sokea Matti on vuodelta 1926.

Taiteilijan ammattia täällä ei liene ollut kovin helppoa tuolloin käynnistellä. ”Ensimmäiseksi tamperelaiseksi kuvataiteilijaksi mainittu Kaarlo Vuorikin muutti välillä Turkuun, koska 1800-luvun viimeisinä vuosina taiteilijan ammattia ei pidetty vielä työnä Tampereella”, taidemuseon johtaja Taina Myllyharju kirjoittaa näyttelyjulkaisussa.

Taiteilijaseuran historiaa valottavassa artikkelissaan taidehistorioitsija, Tampereen Taiteilijaseuran näyttelykoordinaattori Anne Paldanius puolestaan huomauttaa, että Tampere oli pioneeri vapaassa sivistystyössä, ja Suomen ensimmäisen kansalaisopiston, vuonna 1899 perustetun työväenopiston kuvataiteen opetus alkoi vuonna 1918. Se avasi monelle nuorelle haaveen ja ainakin jonkinlaisen näkymän kuvataiteilijaksi opiskeluun.

Vakavasti taiteeseensa suhtautuvien tekijöiden täytyi kuitenkin suunnata oppiin Helsinkiin, lähinnä Taideyhdistyksen piirustuskouluun, ja jos mahdollista, jatko-opintoihin esimerkiksi Pariisiin tai Berliiniin. Moni tamperelaistaiteilija oli ehtinyt opiskella myös Pietarissa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja kansalaissotaa.

”Tosi ja totinen elämä”

Maanläheisyyden ja realistisen vakavahenkisyyden arvostus paikkakunnan taide-elämässä näkyi vielä Aamulehden arvostelussa vuodelta 1930, kuten Paldanius siteeraa: ”- – kiihko-ismeistä ja teennäisyyksistä tamperelainen taide-elämä on vapaa. Yleensä sanotunlaiset ylitsekäymiset tuntuvat kaikkialla pakahtuvan omaan tekosuuruuteensa ja kuolevan, mutta luulen, että Tampereella, missä tosi ja totinen elämä on niin liki jokaista, ismittelijöillä olisi vieläkin vähemmän elinaikaa, jos täällä sellaisia alkaisi näkyä.”

”Tosi ja totinen elämä” on tosiaankin hyvin voimakkaasti läsnä taidemuseon ylimmässä kerroksessa. Varsinaisia tehdastyön kuvauksia nähdään kuitenkin hämmästyttävän vähän, tehdaspaikkakunnaksi. Niistä vastaa Allan Salo lähinnä teoksillaan Työstäpaluu (1926–27) ja Sepät (1930).

Pumpuliplikkojen paikkakunnalla ei nähtävästi maalattu kuvauksia naisten tehdastöistä, tai ainakaan sellaisia ei päätynyt taidemuseon kokoelmiin. Työtä tekevä, raatajan oloinen nainen nähdään kuitenkin Reino Viirilän karikatyyrimäisessä maalauksessa Vettä kantava nainen (1925).

Vasemmalla Reino Viirilän maalaus Vettä kantava nainen (1925), oikealla Allan Salon Miehen muotokuva (1932).

Traditionaalista ja yllätyksetöntä

Esillä on kaksikymmentä vuosina 1920–30 Tampereen Taiteilijaseuraan liittynyttä taiteilijaa. Heistä kolme on naisia. Koko näyttelyn pääpaino on vahvasti maalauksissa, kuvanveistäjiä paikalla edustavat vain Richard Rautalin ja Jussi Hietanen.

Näin näyttelyn kaksi kertaa, ennen kuin koronasulku laittoi museoiden ovet toistamiseen kiinni. Tämä sulkuaika osoittautuikin hyväksi tilaisuudeksi testata, mitä näyttelykokemuksesta muistaa vielä kuukausien jälkeen. Yleisvaikutelmassa aihepiireinä korostuvat maalaismaisemat, kaupunkikuvat, ihmiskuvat eri tilanteissa, muotokuvat ja asetelmat.

Hilja Tolvasen (1879–1959) maalaukset Kesä (1913) ja Lukeva tyttö (1920-luku).

Erityisesti mieltäni lämmittivät ja muistiini painuivat Martta Helmisen L. Onervan muotokuva (1914) sekä Hilja Tolvasen Lukeva tyttö (1920-luku). Kas, molemmat maalaukset ovat samassa huoneessa suurin piirtein vastapäätä toisiaan, ja kummassakin on kirja tärkeässä osassa.

Taiteilijat ovat onnistuneet kuvattavien henkilöiden luonteen ja aidon hetken tunnelman tavoittamisessa, melkein kuin aistisi heidän läsnäolonsa maalauksia katsoessaan.

Martta Helminen (1890–1983) on nimensä mukaisesti yksi näyttelyn helmistä. Kuvassa L. Onervan muotokuva (1914). Maalarin ilmava kädenjälki tavoittaa hetken tunnelman.

On kuitenkin tunnustettava, ettei näyttelyn ylin kerros enimmäkseen pääse tunteisiin asti. Teokset ovat tunnekuohuja tai vahvoja pohdintoja aiheuttaakseen valtaosin liian traditionaalisia ja yllätyksettömiä. Niitä on kiinnostavaa tutkia historian näkökulmasta, mutta eipä niistä hirveän monta merkityksellistä muistijälkeä jäänyt. Paljon kysymyksiä jää myös avoimeksi, olisihan näissä kokoelmatutkimuksellekin töitä.

Tämä havainto saa miettimään, onko taitelijaseuran juhlanäyttelyyn tehty konseptointi vanhemman taiteen osalta ollut sittenkään paras mahdollinen ratkaisu. Mukaan on valittu vuosina 1920–30 Tampereen Taiteilijaseuraan liittyneestä 30 taiteilijasta 20, joiden teoksia myös on Tampereen Taidemuseon omissa kokoelmissa. Se on selkeä rajaus ja historian näkökulmasta peruteltu strateginen valinta: näyttelyideana ja konseptina se kuulostaa hyvältä – mutta ei ehkä kuitenkaan tuota kiinnostavinta mahdollista lopputulosta katsojan kannalta.

Näyttely jättää kokonaan hämärän peittoon, mitä Taiteilijaseurassa tapahtui 90 vuoden aikana. Tätä isoa aukkoa paikkaa Anne Paldanius näyttelyjulkaisuun kirjoittamassaan ansiokkaassa artikkelissa. Nykyisen museorakennuksen ahtaat tilat ovat tosin ymmärrettävä perustelu sille, miksi vanhemman taiteen osalta on päädytty näin tiukkaan rajaukseen.

Railakas hyppy nykyaikaan

Kun ensimmäisellä näyttelyvierailullani laskeuduin yläkerrasta keskikerrokseen, hiukan nuupahtamaan päässyt olotilani muuttui riemastuneeksi ja puhdistuneeksi hetkessä. Niina Kiiverin pinkki maailma oli kunnon täräytys vanhan taiteen realistisuuden ja ajan patinan jälkeen. Raju kontrasti ja paradigman muutos oli tuossa hetkessä aidosti yllättävä ja raikas ratkaisu.

Kiiverin käyntiin potkaisemaan pinkkiin virtaukseen kytkeytyvät luontevasti Ninni Luhtasaaren villit kirjontatyöt ja sympaattiset keramiikkaveistokset. Sekä Kiiverin että Luhtasaaren teosten maailmat tunnustavat ihmiselon epätäydellisyyden, osaten myös nauraa sille lempeästi. Varsinkin Luhtasaaren teosten äärellä tuntee oppivansa hiukan aiempaa armollisempaa suhtautumista jopa itseensä.

Ninni Luhtasaaren teos Kaikki mitä valo koskettaa on vuodelta 2020. ”Teosteni maailma perustuu pinnalle ryöppyävään primitiivisyyteen”, Luhtasaari kertoo näyttelyjulkaisussa.

Kun yläkerran vanhan taiteen osastossa oli naistaiteilijoita esillä vain kolme, nuorten taiteilijoiden osalta roolit ovat vaihtuneet. Heistä miesoletettuja taiteilijoita on vain kolme. Kuinkas nyt näin? Onko miestaiteilijoiden osuus nuorten taiteilijoiden joukossa aliedustettua yleisesti, vai ainoastaan tässä näyttelyssä?

Sama havainto toistuu, kun seuraa Tampereen gallerioihin levittäytyneen Kankaanpään taidekoulun lopputyönäyttelyiden sarjaa. Nimeen perustuvaa sukupuolen määrittelyä ei välttämättä voi pitää kovin relevanttina intersektionaalisuuden näkökulmasta, mutta kyllä tässä nuorempien taiteilijoiden sukupuolijakaumassa joku pohdintaa kaipaava signaali nyt on. Eivätkö pojat ja miehet pääse taidekouluun opiskelemaan, vai eivätkö he hae sinne?

Tamperelaisen nykytaiteen kirjo

Eniten tilaa omille teoksilleen näyttelykokonaisuudessa on saanut jonkinlaista tähtitaiteilijan roolia harteillaan jo kantava Viljami Heinonen. Edustava otos hänen tuoreita teoksiaan oli esillä viime kesänä Laukon kartanon kesänäyttelyssä, nyt esillä on vahvaa tuotantoa etenkin vuodelta 2019.

Heinosen voimakkaat ja elävästi virtaavat maalaukset aineellistavat sanatonta eksistentiaalista ahdistusta, johon kietoutuu dystooppisuus. Katsomisen nautinto syntyy rohkeista, estottomasti etenevistä, varmaotteisista maalauksellisista eleistä, jotka luovat teoksiin energiaa ja omalakisena esiin kumpuavaa maalauksen todellisuutta.

Viljami Heinosen maalaus Tomhet (2019) on myös näyttelyjulkaisun kansikuvana. Kuva: Jari Kuusenaho, Tampereen taidemuseo.

Nykytaiteilijoiden osalta SKOOL! marssittaa esiin hyvän kirjon taiteen tekemisen eri tekniikoita kuvanveistosta maalauksiin, piirroksiin, käsitetaiteeseen, käsityömenetelmin toteutettuihin teoksiin sekä mediataiteeseen. Valokuvataide tästä näyttelystä puuttuu.

Tiia Viiltolan kierrätetystä puusta rakentamat monivivahteiset hahmot ovat erityisen hykerryttäviä. Installoituna yhteen tilaan eräänlaiseksi pieneksi populaatiokseen nuo hahmot ovat valloittavia: niiden oliomainen muotokieli tunnustaa elämään vääjäämättä kuuluvat vinksahdukset ja ristiriitaisuudet. Teosnimet leikkivät aforismimaisella runollisuudella, kuten: ”Odotan muita, että voin taas jatkaa matkaani.” Tai: ”Hiljaa keinun, myrskyä odotellen. Kohta loiskahtaa.”

Sirkku Rosin akvarelleissa alastomat ihmiset ovat utooppisessa, ilmavassa luonnontilassa.

Sirkku Rosin kevyen ilmavasti toteutetut akvarellit hehkuvat luomuhenkistä, ympäröivän luonnon kanssa tasapainonsa löytänyttä alastomuutta. Ihmisen iho ja liha ovat niissä erityislaatuisesti yhtä ympäröivän ilman ja kukkaketojen kanssa.

Anni Hurmilan maalauksissa sen sijaan viehättää kaupunkitiloissa oleskelevin ihmishahmojen ja heidän muodostamiensa asetelmien haltuunotto, joka purkautuu maalauksiin hyvin hengittävinä impressioina.

Etualalla Anni Hurmilan palapeliteos Maailma sekaisin (akryyli MDF-levylle, 2019). Taustalla kiireettömien hetkien hallitsemia ihmis- ja katunäkymiä.

Käsitetaiteen leima leijuu etenkin Liisa Ahlforsin, Elina Aution ja Sanna-Maria Paanasen teosten yllä. Mediataidetta puolestaan edustavat Laura Laukkasen, Sanni Saaren ja Anne Lehtelän videoteokset. Laukkanen tavoittaa mediakriittisyyttä, Lehtelän teoksen Mikrodystoioita (2020) tematiikassa kytee ympäristövastuun vaatimus.

Se on vahvana motiivina myös Anna Pekkalan kierrätysmateriaaleista eläinhahmoisiksi syntyneissä veistoksissa, joiden rakenteellisissa nyrjähdyksissä piilee myös lämpökerrointa hyvällä tavalla lisäävää huumoria.

Mikä on Tampereen Taiteilijaseuran tulevaisuudenkuva?

Nykytaidetta esitellään pääosin 1980-luvulla syntyneiden Tampereen Taiteilijaseuraan kuuluvien, siis suhteellisen nuorten taiteilijoiden voimin. Heitä esillä on 17, ja peräti yhdeksän heistä on opiskellut kuvataiteilijaksi Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen koulutusohjelmassa. Viisi näyttelyn taiteilijoista, mukaan lukien Viiltola ja Heinonen, on opiskellut puolestaan Kankaanpään taidekoulussa.

TAMKin kuvataiteen koulutusohjelma lopetettiin vuoden 2013 päätteeksi todella yllättäen. Sen tilalle TAMKiin leivottiin media-alan koulutuksen sisään englanninkielinen, koulutuspaikoiltaan vähälukuisempi Fine Arts -opintopolku, jota on markkinoitu etenkin koulutuksestaan maksaville ulkomaisille opiskelijoille. Toki tuonne voivat hakea myös suomalaiset ja pirkanmaalaiset, mutta suomenkielisiin taiteilijan ammattiopintoihin ei Tampereella ole enää mahdollisuutta.

Tämän asian äärellä on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, mikä onkaan nuorten kuvataiteilijoiden osuus Tampereen Taiteilijaseurassa vaikkapa 20 tai 50 vuoden kuluttua.

Toivotaan, että seura on sitten nykyistä kansainvälisempi. Kansainvälistyminen edellyttäisi sitä, että TAMKiin ulkomailta tulevat opiskelijat kokisivat motivoivaksi jäädä tälle seudulle myös opintojen jälkeen – eli työtiloja ja toimeentulomahdollisuuksia pitäisi olla saavutettavissa.

Toivotaan, että myös tamperelaiset kuvataiteilijan ammatista haaveilevat nuoret löytävät paikkansa, vaikka se suurimmalle osalle heistä käytännössä tarkoittaakin lähtöä Tampereelta.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus Taike.

Reino Viirilä (1901–1999) toimi Tampereen Taiteilijaseuran puheenjohtajana 1945–48 ja 1960–63. Viirilän maalaus Marjamatka on vuodelta 1931.

* *

SKOOL! Tampereen Taiteilijaseura 100 vuotta

• Tampereen taidemuseo, Puutarhakatu 34.
• Näyttely on avoinna 23.5.2021 asti laajennetuin aukioloin: ti–pe 9–21 ja la–su 10–19.
• Varmista aika museovierailullesi ennakkoon puhelimitse numerosta 041 730 3104 ti–pe klo 9–16.
• Vierailuaika on 60 minuuttia sisältäen saapumisen ja poistumisen.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua