Ryoji Ikeda vie universumin arvoitusten äärelle Amos Rexissä – Kiasmassa Ars Fennica -ehdokkaat

Ryoji Ikeda: data-verse 2, 2019. Kuva: Ryoji Ikeda Studio

Ryoji Ikeda Amos Rexissä 25.2.2024 saakka. Ars Fennica -palkintoehdokkaat Kiasmassa 28.2.2024 saakka.

Amos Rexin maanalaista tilaa hallitsevat jättikokoiset audiovisuaaliset installaatiot. Niiden tekijä, säveltäjä ja taiteilija Ryoji Ikeda (s. 1966), onnistuu täydellisesti ainakin kahdessa asiassa: Katsojan hän kutistaa teosten edessä hyvin pieneksi. Lisäksi hän onnistuu todistamaan, että kaikesta saatavilla olevasta datasta huolimatta tietomme universumista ja elämän synnystä on lopulta hyvin rajallista. Vaan eipä lannistuta.

Ikeda työskenteli 1980-luvulla dj:nä ja oli mukana japanilaisessa elektronisen musiikin multimediakollektiivissa Dumb Typessä. Vuonna 1996 hän julkaisi albumin nimeltä +/-, jossa oli yhden taajuuden siniaaltoa ja kaikki aallot sisältävää valkoista kohinaa.

2000-luvulla hän siirtyi vähitellen visuaalisen taiteen kentälle ja kiinnostui erilaisesta datasta. Parinkymmenen vuoden aikana mies on taltioinut sitä tajuttoman määrän eri alojen tutkimuslaitoksista, kuten Yhdysvaltain avaruusvirasto NASAsta ja Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERNista. Parin vuoden ajan hän jopa oleskeli CERNissä Sveitsissä tuhansien tutkijoiden parissa yrittäen ymmärtää heidän työtään ja hiukkasfysiikkaa.

Muutaman avustajansa kanssa hän on siirtänyt aineistoaan digitaalisten teostensa rakennusaineeksi. Suomessa Ikedan töitä nähdään nyt ensimmäistä kertaa. Näyttelyn kuratoi museon oma kuraattori Terhi Tuomi.

Ryoji Ikeda: mass, 2023. Kuva: Ryoji Ikeda Studio

Alkajaisiksi katsoja kohtaa Amos Rexin pimennetyssä tilassa valtavan kokoisen mustavalkoisen mass-videoprojisoinnin, joka on tehty varta vasten kyseiseen näyttelysaliin. Sen lattialla laajeneva musta aukko imaisee tulijan pyörteisiinsä korvia huumaavan elektronisen musiikin ajamana. Tältä voisi tuntua viimeinen aistimus jossain kosmisessa tuhon hetkessä, kun päälle vyöryvät hallitsemattomat voimat.

Katon kupolissa radallaan kiertää laserveistos spin on sekin juuri kyseiseen tilaan tehty.

Ryoji Ikeda, data-verse 1, 2019. Kuva: Ryoji Ikeda Studio

Suurimman kupolisalin keskellä on Ikedan tähänastisen tuotannon varsinainen huipennus eli data-verse -trilogian osat 1 ja 2 (2019). Teos on lattiasta kattoon kahdeksan metrin korkeudelle ulottuva, 40 metriä leveä seinämä. Sen molemmille projisointipinnoille tykitetään erilaista käyrää, diagrammia, viivaa – niin kvanttifysiikkaa, ihmisen geeniperimää kuin kuvaa ulkoavaruudesta nopeina terävinä leikkauksina. Tilan täyttävät siniaallosta, valkoisesta kohinasta ja eri taajuuksista syntyvät äänet. Trilogian kolmannesta osasta on näytteitä erillisessä tilassa yksittäisillä näytöillä.

Jos teosten nopeasti vaihtuvaa dataa yrittää mielessään sanoittaa, huomaa pian olevansa mahdottoman tehtävän äärellä. On stressittömämpää ajatella sitä vain kuvavirtana muun informaatiotulvan osana ja tunnustella omia tuntemuksiaan. Näyttelyn tiedotustilaisuudessa Ikeda esittikin aiheellisen huomion: miksi näyttelyä ylipäänsä pitäisi analysoida, miksei siihen voi uppoutua aivan kuten uppoutuu konsertissa musiikkiin.

* *

Viisi tavoittelee Ars Fennica -palkintoa

Ylärivissä Henni Alftan (vas.), Emilija Škarnulytė ja Tuomas A. Laitinen, alarivissä Lap-See Lam (vas.) ja Camille Norment. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Marraskuun 23. päivä selviää, kuka voittaa Suomen suurimman kuvataidepalkinnon Ars Fennican ja saa 50 000 euroa. Palkinnon saajan valitsee Anne Barlow, joka toimii johtajana Tate St. Ivesissa. Yleisö saa äänestää suosikkiaan näyttelyn päättymiseen asti.

Henna ja Pertti Niemisen kuvataidesäätiön palkintoa on jaettu vuodesta 1990. Palkituissa on hyvin erityyppisiä tekijöitä, esimerkiksi Maaria Wirkkala, Silja Rantanen, Markus Copper, Anssi Kasitonni ja viimeksi Eija-Liisa Ahtiala.

Tuomas Laitisen installaatio Maailma karhun korvassa. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Palkintoa tavoittelee viisi ehdokasta. Tuomas A. Laitiselta mukana on audiovisuaalinen installaatio Maailma karhun korvassa. Seinälle projisoituu kuvia kuin ohi meneviä havaintoja samalla kun ultraäänikaiuttimista kuuluu kuiskauksia, rätinää, kuohuntaa. Kaiuttimet on kiinnitetty lankamaisiin metalliveistoksiin. Äänen tulosuunta muuttuu katsojan liikkeiden mukaan. Seinälle projisoituu arvoituksellinen karvainen(karhun) korva, jonka kokemusmaailmassa havainnoille ei ole sanallista vastinetta.

Laitisen ääni-ilmaisu on jollain tapaa sukua Hans Rosenströmin tilallisille ääniteoksille. Molempiin sisältyy arvoitus.

Osa Camille Normentin teoksesta Hengitä nenän kautta syvään, lantioon saakka…, 2023. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Toisessa huoneessa on norjalaisen Camille Normentin arkkitehtonisista istuinrakennelmista koostuva teos Hengitä nenän kautta syvään, lantioon saakka… Istahdin yhdelle karuista istuimista kokemaan sen sisällä ihmisen synnyttämiä ääniä. Ne resonoivat kehon kanssa ja värähtely tuntui erityisesti takamuksissa.

Norment palautti mieleen samoissa tiloissa vuonna 2017 nähdyn Ars Fennica -voittaja Kari Vehosalon pienoismallin terroristi Ted ”Unabomber” Kaczynskin talosta. Kyseinen teos hengitti kuuluvasti kuin valmiina räjähtämään. Normentin teoksessa ääni vyöryi. Molemmat johdattivat epämukavuusalueelle.

Henni Alftanin maalaus Compass, 2023. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Taidemaalari Henni Alftan on mukana kuin muistuttamassa, että kuvataiteen pitkässä traditiossa ääni ja liikkuva kuva ovat varsin uusia elementtejä. Hänen harkitusti rajatuissa maalauksissaan on kurinalainen väriskaala ja sisältö noudattelee niukkuuden periaatetta.

Aiheina on arkisia yksityiskohtia, kuten vaikkapa kellon digitaalinen näyttö. Rajaus ohjaa katsomaan myös kuvapinnan ulkopuolelle ja kuvittelemaan siihen pois jätetyn osuuden.

Kohtaus Emilija Škarnulytėn lyhytelokuvasta Aldona, 2013. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Liettualaisen taiteilijan ja elokuvantekijän Emilija Škarnulytėn ei aivan tuore lyhytelokuva Aldona (2013) muistuttaa hänen kotimaansa historiasta neuvostomiehityksen ajoilta. Pääosassa on taiteilijan sokea isoäiti Aldona. Lääkärien mukaan hän sokeutui vuonna 1986 todennäköisesti siksi, että Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta ympäristöön levinneet myrkyt tuhosivat hänen näköhermonsa. Taiteilija vie isoäitinsä kävelemään Grutas Parkiin, Neuvostoliiton terrorin ajan teemapuistoon, jossa on satakunta Lenin-pystiä ja muita paikoiltaan poistettuja aikansa monumentteja.

Jotain vahvasti symbolista oli siinä, kun hauras sokea isoäiti tunnusteli käsillään jättikokoista Leniniä, Stalinia tai itseään kolme kertaa korkeampaa sankaripatsasta. Patsaspuisto on Etelä-Liettuassa lähellä jännitteistä Valko-Venäjän rajaa, joka on myös puolustusliitto NATOn ja Euroopan unionin raja. Elokuvan esitystilan katossa roikkuvat tuoksuvat yrttikimput on kerätty samalta rajaseudulta.

Kohtaus Lap-See Lamin teoksesta Tales of the Altersea, 2023. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Viimeisessä huoneessa on ruotsalaisen Lap-See Lamin immersiivinen, katsojan sisäänsä sulkeva teos Tales of the Altersea, joka heijastetaan seinille ja lattialle kiinalaisen varjoteatterin tavoin. Sen tarinassa kaksossiskot uivat kuvitteellisella Altersea-merellä Sea Palace -nimisessä kiinalaisessa ravintolassa. Yhtymäkohtia tarjotaan niin kiinalaiseen mytologiaan kuin taiteilijan perheen historiaan. Näennäisestä kepeydestään huolimatta teos oli näyttelyn raskain seurattava, eikä taustarunon vaikeaselkoinen suomennos tilannetta helpota.

Voittajan valitsija ottaa päätöksessään huomioon taiteilijoiden koko tuotannon, ei vain nyt esillä olevia teoksia.

Seppo Metso

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua