Runotalo – vierailuni Turun Kivipainon Huoneiden kirjassa

Takkahuone jossa on maalattia. Suunnittelu Riikka Kosola. Kuvassa Satu Hakamäki. Kuva: Jesper Dolgov

Huoneiden kirja Turun Kivipainolla elokuussa 2021.

Nainen ojensi pääsylipun ja nuorukainen leimasi hänen ranteeseensa numeron yksi. Taivaalta tippui sadepisara, joka levitti musteen ihon uurteisiin.

Nainen nousi betoniportaita tilaan, jossa odotti kaksikymmentä kannetonta pulpettia ja neljäkymmentä tuolia. Hän istuutui puisen pulpetin ääreen ja häntä vastapäätä istui tummaan pukuun pukeutunut taulukko, jonka kasvot oli peitetty puisella kirjasella. Taulukko avasi kantensa ja nainen pystyi näkemään pienen palan hänen silmistään.

– Tyttö kävelee tuulenpuhkomaan taloon, sanoivat kaksikymmentä taulukkoa omiin tahteihinsa.

– Hän ei tiedä, miten edetä talossa, siksi hän heittää hopeista kolikkoa, he jatkoivat.

Epärytminen puhetulva aaltoili naisen tajuntaan ja hän tunsi olevansa oikeassa paikassa. Taulukko pyysi naista esittämään kysymyksen ja heittämään kolikkoa kuusi kertaa pulpetin pohjalle tasoitettuun hiekkaan. Nainen olisi halunnut katsella hiekanjyviä mutta nosti leukansa ylös.

– Anna minun työlleni nimi, hän pyysi tuijottaen taulukon silmän palasiin.

Hevosen huone. Kuvassa Henna-Maria Hanhineva (vas.) ja Maria Laitila. Konsepti ja esiintyminen Hanhineva, Laitila ja Lee Lahikainen. Kuva: Jesper Dolgov

Nainen sai talon pohjapiirroksen ja tiedon huoneesta, joka vastaisi hänen kysymykseensä. Taulukolla oli sepän kourat. Ne liikkuivat hitaasti, liioitelluin liikeradoin. Moukarimaisten sormien päissä oli neliönmuotoiset kynnet.

Nainen kulki tiiviiksi tampattua polkua rakennuksen ovelle, astui sisään ja jäi tutkimaan avaraa tilaa katseellaan. Pylvääseen kiinnitetyssä taulussa luki outoja lauseita hevosista. Runon vieressä oli hiekkaa ja se rahisi ihanasti naisen kenkien alla hiljaisessa hallissa. Nainen huomasi kaksi hevosmaisesti liikehtivää ihmistä mutta ei katsonut heitä kohti. Hän jatkoi matkaansa, kun toinen hevosista käyskenteli hänen suuntaansa.

Nainen astui korkean kynnyksen yli mustaan konehuoneeseen, jonka katossa oli valkoinen teksti vallankumouksesta. Nainen ei keskittynyt tekstiin vaan imi sieraimiinsa vanhan voiteluöljyn tummaa tuoksua. Hänen avonaiset silmänsä tuijottivat kopperon täyttävää konetta, mutta silmien takana hän oli papan autoverstaalla.

Vuosikymmeniin hän ei ollut ajatellut verstasta, sen mainostarroista kirjavaa metalliovea tai työpöydän reunaan kiinnitettyä ruuvipenkkiä. Nainen sulki silmänsä ja tasapainoili pajan ikkunan takana seisovaa autopukkia pitkin. Lapsen kengät sopivat helposti autonrenkaalle tarkoitetun metallikourun pohjalle. Päädyssä hän hyppäsi märkään heinään niin, että jalkapohjiin sattui.

Huone jonka seinälllä on ryijy. Konsepti, toteutus ja esiintyminen Lotta Virtanen. Kuva: Jesper Dolgov

Seuraavassa huoneessa nainen näki diaprojektorilla seinälle heijastetun kuvan, jossa oli musta pallo ja läpinäkyvä pullo. Nainen painoi projektorin nappia, klik-klik. Pullo ja pallo vaihtuivat tekstiin.

”Kuumepuu katsoo tyttöä, sanoo:”

Nainen painoi taas nappia, klik-klik.

”rakkaudessa on kaksi vaihtoehtoa, molemmat hajalla.”

Sanat imeytyivät naisen verkkokalvoille ja valuivat aivojen siivilöiminä käsivarsiin. Klik-klik.

”Miten pieninä palasina on, se sanoo, rakkaus maailmalla.”

Säe lämmitti kuin viina, kun se kulahti naisen kurkusta alas. Klik-klik.

”Peilinsiruina, joissa aurinko hohtaa kirkkaasti kuin päivänsydän.”

Klik-klik.

Seinälle heijastui kaksi läpinäkyvää ja yksi musta pullo, ja nainen ajatteli, että runoja pitäisi aina lukea diaprojektorilla, jotta jokainen säe ehtisi painua ihmiseen ennen kuin silmät kiirehtivät seuraavalle riville.

Mekko koskettimilla. Kuva: Jesper Dolgov

Hän kulki jyrkät portaat vintille. Siellä valkoisiin pukeutunut henkilö avasi arkkupakastimen ja loikkasi sen sisälle. Nainen katsoi odottaen pakastinta, valmiina lähtemään sitä kohti, jos kansi ei aukeaisi. Lopulta hahmo astui ulos höyryävästä arkusta jäinen lime kädessään. Hän tarjosi hedelmää naiselle ja nainen otti sen vastaan. Nainen seurasi häntä pieneen huoneeseen ja istui nurkassa seisovalle pölkylle. Olento esitteli huonetta kuin omaa maataan ja tanssi käsillään seisten. Hän näytti kauniilta ja voimakkaalta kuin luontokappale. Lime tuntui lumipallolta naisen paljaissa käsissä. Hän ojensi sen tanssijalle ja poistui talosta.

Kengänpohjat katukiviä hipoen nainen viiletti juna-asemalle. Hän istui omalla paikallaan junassa ja tuijotti ikkunaa näkemättä ohi lipuvaa kaupunkia. Hän oli astunut sisään upottavaan taideteokseen eikä teos lähtisi hänestä moneen viikkoon.

Nainen oli tyyni ja vapaa. Hänen esikoiskirjansa nimeksi tulisi ”Paja”.

Kirsti Toivonen

Kertomuksen runo on Saila Susiluodon teoksesta Huoneiden kirja (Otava, 2009).

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua