Outi Heiskanen sai arvoisensa näyttelyn, joka on myös kiinni ajassa – akateemikon retrospektiivinen näyttely Ateneumissa

09.10.2021

levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Outi Heiskanen Syysjärvellä vuonna 1988. Kuva: Sakari Viika

KUVATAIDE | Outi Heiskasen kuvien myyttinen ihmiseläinten maailma on entistä ajankohtaisempi ja melkeinpä osa kansakunnan yhteistä muistia. Tieteen edistyessä tietomme muista lajeista, niiden tietoisuuksista ja kyvykkyyksistä on kasvanut samaa tahtia kuin huoli yhteisen pallon tulevaisuudesta.

Akateemikko Outi Heiskasen retrospektiivinen näyttely Ateneumissa 9.1.2022 asti.

Ensimmäinen kosketukseni Outi Heiskaseen nuorena miehenä teki lähtemättömän vaikutuksen. Hän, Hannu Väisänen ja pari muuta Bellinin akatemian jäsentä huhuilivat maisteri Belliä, Helsingin kaupungin taidemuseon perustajaa ja silloista johtajaa museon puistossa Meilahdessa. Vuosi oli 1983. Äkkiä olin mukana kantamassa vanhaa hetekaa uuteen paikkaan Heiskasen ohjeen mukaan Väisäsen kanssa.

Spontaani tapahtuma muistutti performanssia, mikä sana oli vasta vakiintumassa taidepuheeseen. Heiskasen väki oli tuolloin rakentamassa museoon ja sen puistoon Siirrettävää tuonelaa. Näyttely risumajoineen ja tilasidonnaisine paikkoineen jäi historiaan Suomen ensimmäisenä ympäristötaiteen näyttelynä, jossa Outi Heiskanen kulki monirintaisena maaemona ravitsemassa halukkaita.

Outi Heiskanen: Mila – Repa II (1985–1986). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kokoelma Skop. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Heiskasen laajoja näyttelyitä on ollut eri museoissa vuosikymmenten aikana. Retrospektiivinen näyttely nähtiin Sara Hildénin taidemuseossa jo 2005. Nyt Ateneumin kolmannen kerroksen saleissa on tähän asti laajin katselmus, 300 teosta grafiikasta, piirustuksista ja maalauksista installaatioihin ja performanssien taltiointeihin viiden vuosikymmenen ajalta. Näyttelyä ehdotti eläkkeellä olevan taidemuseon johtaja Tuula Karjalainen, joka teki pitkäaikaisesta ystävästään myös kirjan.

Heiskasen taidetta ja myös hänen henkilöään on ollut helppo lähestyä. Heiskasen peikkomainen habitus näkyi takavuosina usein julkisuudessa. Varsinkin lapset olivat heti samalla aallonpituudella hänen kanssaan. Heiskasen kuvien myyttinen ihmiseläinten maailma on jo osa kansakunnan yhteistä muistia ja entistä ajankohtaisempi. Tieteen edistyessä tietomme muista lajeista, niiden tietoisuuksista ja kyvykkyyksistä on kasvanut samaa tahtia kuin huoli yhteisen pallon tulevaisuudesta; tätä kirjoitettaessa poliisi on juuri pidättänyt ilmastohätätilaa vaativia Elokapina- liikkeen nuoria Helsingissä.

Outi Heiskanen: Verijuuri (1992). Yksityiskokoelma. Kuva: Janne Laine

Heiskanen on opettanut monta graafikkopolvea ja vaikuttanut myös maa- ja ympäristötaiteen ja performanssin kehittymiseen. Hän osasi heittäytyä, oli kyse kuvan tekemisestä tai tietoisesta performanssista tai julkisuudessa paistattelusta. Tuula Karjalainen toteaakin, ettei Heiskanen hävennyt mitään. Hän ajatteli – kuten moni yritysmaailman johtaja toitottaa tänä päivänä – että parhaiten oppii omista virheistään. Heiskanen eksyi mielellään ja löysi siten myös alueille, joita ei muuten olisi ehkä löytänyt.

Heiskasen maailmassa ihmiset ja eläimet ovat yhtä ja samaa rajatonta kokonaisuutta, maailmanhenkeä. Kun katsoo tarkasti, hänen eläinhahmoissaan näkyy varsin inhimillisiä piirteitä – ja päinvastoin.

Outi Heiskanen: G (1984). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kokoelma Skop. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Pääosa teoksista on pieni yksittäisiä hahmoja, useimmiten eläimiä tai naisia eri elämänvaiheissa. Mukana myös sarja pieniä muotokuvia lähipiiristä. Koko kuvapinnan täyttävät teokset ovat harvassa. Hahmojen ympärillä on valkoisuutta, ne leijuvat ajattomuudessa ja tilattomuudessa, kaikki on mukana tässä ja nyt ja voi palata uudelleen. Selitystä voi hakea Heiskasen kiinnostuksesta buddhalaisuuteen ja Tiibetin ja Nepalin kaltaisiin maihin, joissa hän matkusteli. Maalaustaiteen puolelta eräänlaisena hengenheimolaisena tulee mieleen Leena Luostarinen, jonka luonnosvihkoihin ja myös maalauksiin suodattui idän kulttuurien arvoituksellisuutta.

Teosten lähitarkastelu paljastaa, miten Heiskanen yhdisti erilaisia metalligrafiikan tekniikoita. Kaiverrettu herkkä ja rönsyilevä viivapiirrosjälki saa akvarellinomaista pehmeyttä ja sävykkyyttä akvatintasta. Omimmillaan hän on mustavalkoisissa kuvissaan. Näyttelyssä esittäytyy myös taiteilijan alter ego, ite-taiteilija Immi Piilo, joka erottuu kokonaisuudessa räväköillä väreillään.

Outi Heiskanen: Uni (1974). HAM Helsingin taidemuseo, kokoelma Raimo ja Maarit Huttunen. Kuva: HAM Helsingin taidemuseo / Anna Taival

Eräs avainteoksia on Uni (1974), jossa tytön takana kulkee aasipäinen musta hahmo. Vaikka Karjalainen yhdistää sen Heiskasen omaan elämään, teoksen hienous on, että jokainen voi samaistua kuvaan, nähdä siinä vaikka varjominänsä tai kohtalonsa, jota ei pääse pakoon.

Yhdessä salissa on Heiskasen ja tamperelaisen kuvataiteilija Janne Laineen ainutlaatuisen yhteistyön tummasävyisiä tuloksia. Nuori Laine vedosti Himmelblaussa Heiskasen töitä ja Laineen omia töitä nähtyään Heiskanen ehdotti, että hänen painolaatoiltaan voisi siirtää hahmoja Laineen maisemakuviin. Moni Heiskasen 1980-luvun pensastuulikansan asukki sai kodin Laineen maisemista. Ennen avajaisia Laine totesi yhteisten töiden äärellä, että hänen teoksensa ovat muutenkin tyhjiä ja nyt ne vasta tyhjiä ovatkin. Heiskanen ei ole enää ehdottamassa, että painetaan tuohon sinun työhösi tällä laatalla.

Outi Heiskanen: Lautalla (1976). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Olisin kaivannut näinkin laajaan takautuvaan näyttelyyn aikakronologisuutta. Sen puuttumista perustellaan taiteilijan tavalla painaa samalle paperille eri vuosilta ja vuosikymmeniltä olevilla laatoilla ja korjaillakin kuva-aiheita – itse hän kutsui näitä komipiisiteoksiksi. Eivät kaikki silti ole näitä yhdistelmiä.

Toisaalta toimii se näinkin ja kuvastaa Heiskasen assosiatiivista lähestymistapaa. Kun idea lähtee hänen ajatuksissaan kasvamaan, sen lopullista suuntaa ei tiedä ja sillä on usein taipumus irtautua kuvapinnasta ja moniäänistyä. Se alkaa liikkua ja saada näyttämöllisiä muotoja ja siirtyä yllättäviin paikkoihin. Grafiikanlehtien päätyminen monenlaisiin installaatioihin on osa tätä luovaa assosiointia.

Sisääntulosalin suuri 1980-luvun installaatio, valkoinen teltta, jossa makaa laudoilla hahmo kuin ruumis, tuo makaaberin sävyn kokonaisuuteen ihan jo taiteilijaa itseäänkin ajatellen ja olisi saanut jäädä pois. Kyllä hän vielä on elossa vaikka hoivakodissa asuu.

Seppo Metso

Akateemikko Outi Heiskasen retrospektiivinen näyttely Ateneumissa 9.1.2022 asti.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista dialogia kaikkien lajien kanssa: ”Metsään tutustuu, kun sitä tunnustelee kaikilla aisteilla”

Tiina Nyrhinen | 18.12.2024

KUVATAIDE | Serlachius Kartanolla avautui yleisölle 8-kanavainen, vaihtelevien kuvakokojen myötä etenevä, 50-minuuttinen liikkuvan kuvan teos Heijastus metsästä.

lue lisää

Vireä kuvataide uhkaa kadota Etelä-Karjalasta – Lappeenrannan kulttuurin ”unelmavuosi” päättyy ikävissä tunnelmissa

Aija Käkelä-Laine | 16.12.2024

KUVATAIDE | Pääkaupunkiseudun kohonneet näyttelykustannukset houkuttelevat taiteilijoita pitämään näyttelyitä muualla Suomessa, kuten esimerkiksi Lappeenrannassa, vaikka ostajia on vähemmän.

lue lisää

Puolassa on nähtävillä uskomattoman hieno suomalaisen taidegrafiikan katselmus – Aurora Borealis Gdanskissa

Jukka Kallio | 13.12.2024

KUVATAIDE | Yli neljänkymmenen suomalaistaitelijan työt ihastuttavat Gdanskin vanhassa kaupungissa joulumarkkinoiden lomassa jouluaatonaattoon asti.

lue lisää

Tuula Lehtinen haaveili omasta hajuvedestä ja sai sen – ”Vain tuoksu puuttuu Tuulan taiteesta”

Päivi Vasara | 12.12.2024

TUOKSU | Kaikki sai alkunsa leikittelystä, kun taiteilija Tuula Lehtinen uneksi omasta hajuvedestä. Nyt sellainen on. Se on yksi aisti lisää taiteeseen.

lue lisää

Outi Heiskanen sai arvoisensa näyttelyn, joka on myös kiinni ajassa – akateemikon retrospektiivinen näyttely Ateneumissa

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista dialogia kaikkien lajien kanssa: ”Metsään tutustuu, kun sitä tunnustelee kaikilla aisteilla”

Vireä kuvataide uhkaa kadota Etelä-Karjalasta – Lappeenrannan kulttuurin ”unelmavuosi” päättyy ikävissä tunnelmissa

Puolassa on nähtävillä uskomattoman hieno suomalaisen taidegrafiikan katselmus – Aurora Borealis Gdanskissa

Tuula Lehtinen haaveili omasta hajuvedestä ja sai sen – ”Vain tuoksu puuttuu Tuulan taiteesta”

Tuoreimmat