Kuva: Ruben van Vliet

Jessica Segall: Oddkin. Seinäjoen taidehallin Halli-näyttelytilassa 23.5.2026 asti.

Vedenalaisella videolla nainen ui tiikerin kanssa. Tiikeri ui naista kohti ja näyttää kuin läimäyttäisi tätä. Nainen säikähtää. Mutta tiikerillä ei ole kynsiä esillä. Onko sillä kynsiä lainkaan? Onko ne revitty irti? Onko tiikeri huumattu, kun sen uiminen näyttää siltä kuin se ei edes huomaisi altaassa polskivaa ihmistä?

Jälkimmäiset kysymykset heräävät vasta, kun luen (un)common intimacy – epätavallinen läheisyys -teoksen esittelytekstiä. Taiteilija Jessica Segall (s. 1978) kertoo kouluttautuneensa petoeläinten käsittelijäksi, jotta pääsisi eläinten lähelle. Paikkoihin, joissa villieläimiä pidetään myös viihdeteollisuuden välineinä. Videoperformanssi on kuvattu yksityisillä luonnonsuojelualueilla kuudessa Yhdysvaltain osavaltiossa, joissa suurten petoeläinten yksityisomistus on sallittua. Toisessa videossa Segallin kädet silittelevät alligaattoria tai krokotiilia. Huolellisesti lakatut punaiset kynnet luovat kontrastia villieläimen vihreään.

Yleensä katselen taidenäyttelyn teoksia ottamatta näyttelyluetteloa käteeni. Luen sitä vasta, kun olen kokenut teokset ”neitseellisesti”, ilman ennakko-odotuksia. Segallin Oddkin-näyttelyssä huomaan, että taustatiedot syventävät teosten kokemuksen, ne ovat suorastaan tarpeellisia. Ilman taustatietoja katselisin eläinvideoita vain kauniina kuvina. Tosin onhan sekin katsomisen tapa.

(un)common intimacy. Kuva: Krista Luoma

* *

Pääasiassa videoteoksista koostuva Oddkin-näyttely kommentoi luontoa, luontosuhdetta, uhanalaisia ympäristöjä, luonnon alistamista ja lajirajoja. Videoissa on eläimiä, ihmisiä, öljykenttiä, hätkähdyttäviä, unenomaisia ja fyysisiä tuntemuksia aiheuttavia näkymiä.

Päädyn katselemaan kaikki teokset ensin nopeasti ilman teostietoja, sitten lukemisen jälkeen istun niiden äärelle uudelleen. Kokemus on syvä. En heti näyttelysalista poistumisen jälkeen saa selvää ajatuksistani, mutta sen verran tiedän, että niitä on. Miksi tuntuu vatsanpohjassa asti nähdä loputon öljykenttämaisema ja nainen korkeuksissa öljynporauspumpun päällä? Miksi hunajamehiläisyhdyskunnan kuhina konserttiflyygelin sisällä aiheuttaa surun tunteen? Mistä johtuu tiikerin liikehdinnän esiin loihtima epämääräinen epätoivo?

Kenties taidenäyttelykokemus onkin parhaimmillaan ja pahimmillaan juuri tätä, ravistettua ja hämmentynyttä olotilaa.

Human Energy (2023). Kuva: Zefrey Throwell

* *

Tiikeri- ja alligaattorivideota katsellessani eräs henkilö arveli, olisiko videot tehty tekoälyllä. Teoskuvausten perusteella ilmeisestikään eivät, mutta kommentti saa pohtimaan tekoälyn ja luontokuvan suhdetta. Instagramin algoritmit pukkaavat omaankin somevirtaani jatkuvasti mitä huikeampia luontovideoita. Niissä ihmiset ovat lähietäisyydellä valaiden, pandojen ja valkohaiden kanssa. Tavallinen, oikeasti filmille saatu luonto ei tunnu miltään, kun niissä ei oikeasti päästä sanomaan käsipäivää uhanalaisen gorillan kanssa tai uida miekkavalasparven keskellä. Miten käy todellisen luontokuvan?

Toki, villistä luonnosta ei (un)common intimacy -teoksessakaan ole kyse. Kauniin kuvan takana on jotain luonnotonta ja väärää. Kuten tekoälyssä.

Kirsi Haapamatti

* *

Jessica Segall

Kuva: Silke Briel

• Syntynyt vuonna 1978 Illinoisissa, Yhdysvalloissa.
• Työskentelee laaja-alaisesti tutkijoiden, aktivistien ja ei-inhimillisten toimijoiden kanssa.
• Hänen ajatteluaan ohjaa poikkitieteellinen queer-ekologia. Queer-ekologia on teoria ja tieteenala, joka tutkii sukupuolen, seksuaalisuuden ja luonnon moninaisuutta. Tutkimussuunta peräänkuuluttaa ekologisesti kestävää tulevaisuutta. Queer-ekologia paljastaa, kuinka vähemmistöön kuuluvien ihmisryhmien ja luonnon alistaminen noudattavat samaa toimintalogiikkaa.
• Oddkin-näyttely Seinäjoen Taidehallissa 23.5.2026 saakka. Oddkin on Segallin ensimmäinen yksityisnäyttely Suomessa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua