Nerous sulautuu, luomisen tuska jakautuu – taiteilijaparien taide täyttää Keravan Sinkan kolme kerrosta

Janne Nabb ja Maria Teeri eli taiteilijapari nabbteeri on poiminut hyönteiset työhuoneensa ikkunanvälistä.

Taidetta kaksin 30.4. saakka Taide- ja museokeskus Sinkassa, (Kultasepänkatu 2, Kerava). Avoinna ti, to ja pe 11–18, ke 12–19, la-su 11–17. Andy Best & Merja Puustinen | Grönlund & Nisunen | Hamm & Kamanger | Lea & Pekka Kantonen | Linda & Aura | nabbteeri | Rainio & Roberts | SIMKA.

Vielä 1980-luvulla Suomessa ajateltiin, että taidetta vie eteenpäin aina lahjakas taiteilijayksilö, joka oman henkilöhistoriansa ja ajattelunsa kautta laajentaa taiteen käsitettä ja painaa samalla oman sormenjälkensä taiteen historiaan.

Taiteilijuus nähtiin neron yksinpuheluna, monologina, johon muut nerot sitten ottivat omilla monologeillaan kantaa.

Keravan taidemuseo Sinkassa on avautunut taiteilijaparien työskentelyä avaava näyttely, jonka kokoajana on toiminut taidehistorioitsija, filosofian tohtori Maria Hirvi-Ijäs. Hän on tarttunut tärkeään teemaan, johon johdattelee kustantamo Parvsin julkaisema kirja ja monipuolinen kooste taidetta pareina työskenteleviltä tekijöiltä.

Suomessahan on 1990-luvulta lähtien ollut tällaiseen koosteeseen tarjolla yhä enemmän aineistoa. Taiteilijaparit ovat tänään lähes yhtä yleisiä työyksikköjä kuin yksin toimivat taiteilijabrändit.

Näyttely tarjoaa hyvin monenlaisia vastauksia kysymykseen, millaista taidetta syntyy, kun teokset syntyvätkin dialogin kautta, kun taiteen historiaan painuvatkin kahdet sormenjäljet.

Katsotaanpa, miten taiteilijaparit perustelevat työtapansa ja millaisiin tuloksiin tätä kautta yltää. Miten taiteilijaparien työskentely eroaa yksin toimivien taiteilijoiden prosessista?

Suomalainen arki performanssina

Lea ja Pekka Kantonen ovat pitäneet yhteistä videopäiväkirjaa vuodesta 1990 lähtien. Heidän työtapansa on alusta lähtien ollut tavallisten perhe-elämän hetkien tallentaminen ja näistä erilaisin videoinstallaatioin kertominen. Lapset ovat olleet mukana taiteen tekemisessä ja siirtyneet yhä enemmän kameran edestä myös kameran taakse, jatkamaan perheen työtä.

Heidän installaatiossaan on lupa istahtaa hellan eteen sijoitetulle jakkaralle tai tuvanpöydän äärelle, elää mukana arjen pienimmissä kohtauksissa, kuten verhotangon asentamisessa. Vuodenajat vaihtuvat keittiön ikkunan takana, lapset kasvavat. Isä-Pekka jupisee omaa monologiaan hellanuuniin asennetussa videossa. Nurkasta löytyy Ukko-pojan videokuvista koostettu koskettava muistopöytä.

Rakkaus, yhteenkuuluvaisuus, elämän hajanainen kirjo ja luopumisen tuska, siinä suuren kertomuksen aineksia, joiden käsittely kaksistaan ja koko perheen voimin on enemmän kuin luontevaa.

Kirjassa kerrotaan, että pariskunnan intressit ovat yhä enemmän siirtyneet oman perheen ympäriltä myös yhteisötaiteen suuntaan ja meksikolaisen wixarika-alkuperäiskansan asemaa käsitteleviin aktioihin. Lea Kantosen pohdinnat alkuperäiskansan kulttuurin tulkkaamisesta ja joidenkin asioiden kääntämisen mahdottomuudesta ovat kirjan arvokasta antia.

Lea ja Pekka Kantosen installaatiossa Neljä vuodenaikaa perheen mieshenkilö Pekka jupisee pettymyksiään sähköhellan uumenissa. Myös kattilan sisällä pyörii videoteos.

Yhteisen ajattelun nabbteeri

Janne Nabb ja Maria Teeri ovat vielä suhteellisen nuoria taiteilijoita, mutta ovat ehtineet työskennellä yhdessä jo kohta viisitoista vuotta, opiskeluajoistaan lähtien. Nykyään he signeeraavat työnsä yhteisellä nabbteeri-nimellä. Heillä on oma studio kaukana taidemaailman kohinasta ruotsinkielisen Pohjanmaan peltomaisemassa, Ylimarkussa.

Heidän installaationsa näyttävät usein työprosessilta ja ajatuksen alkusykäyksiltä enemmän kuin lopullisilta teoksilta.

Jos Kantosten yhteistyö on tuottanut arkirealismin ryydittämää ekososiologista filosofiaa ja videodokumenttia, nabbteerin työskentely tuottaa ruman ja välillä vaivoin taiteeksi hahmotettavan esineajattelun kautta ekologisen omantunnon ilmaisuja.

Muistan heidän varhaistuotannostaan kauden, jolloin taiteilijapari päätti välttää maalaamista vuoden ajan. Tätä edelsi erilaisia tavaroiden säilyttämiseen luotujen esineiden esittäminen akvarelli-installaationa. Teossarja saavutti suuren suosion taidokkaan näköismaalaamisen ansiosta. Kysyttiin, kumpi nämä on maalannut ja kun kävi ilmi, että Maria oli maalari, kysyttiin, mitäs Janne sitten teki. Kirjassa Janne kertoo vastanneensa: ”Minä laitan ruokaa ja pidän sen koneen käynnissä.”

Päätös maalaamisen välttelystä näyttää pysyneen edelleenkin. Heidän vuodesta 2017 jatkunut teoksensa perustuu siihen, että ajatellaan selkärangattomia. Työhuoneen ikkunoiden välistä poimitut kuolleet hyönteiset on poimittu lasin väliin ja projisoitu hienoksi värikkääksi installaatioksi. Sähköpiuhat on naamioitu kekseliäästi eräänlaisiksi madoiksi.

Heidän estetiikkaansa liittyy yhtä lailla arte poveran ajoista gallerioihin tiensä löytänyt rumuus ja lika kuin persoonallisten digitaalisten ratkaisujen ja yllätyksen kautta saavutettu kauneus.

Kaksin on helpompaa

Ei ole ihme, että juuri performanssitaiteen puolella parina työskentely on suosittua. Linda Granfors ja Aura Hakuri löysivät toisensa ensimmäisenä opiskeluvuotena parikymmentä vuotta sitten, ja yhä edelleen he nousevat työpariksi, kun Lindan ja Auran on hahmoina aika päästä esiin. He kuvaavat suhdettaan polyamoriseksi, sillä performanssien välillä heillä on omat erilliset ihmissuhteensa ja elämänsä.

Taiteilijapari hyödyntää yhdennäköisyyttään, olemuksensa tyttömäisyyttä ja sitä, että kaksin on helpompi leikkiä ja päästää mielikuvitus liikkeelle. Esitystilanteessa parityöskentelyssä on selvää hyötyä, sillä ujous ei pääse samalla tavalla iskemään, kun tekijöitä on kaksi. Linda ja Aura pukeutuvat milloin historiallisiksi hahmoiksi, milloin koivumetsän puiksi, ja valokuva on performanssien tärkeä jatke.

Linda Granfors ja Aura Hakuri eläytyvät tuplana Fredrika Runebergin hahmoon tuoreessa performanssissaan, joka on kuvattu Runebergin kotimuseossa.

Simon Häggblomin ja Karin Lindin muodostama taiteilijapari SIMKA esittäytyy riemastuttavilla True Colors -väriperformanssivideoilla Sinkan katutasossa. Kun katsoo kaiteelta alaspäin, kohtaa sukkahousuista kokoon kasattujen räsynukkehahmojen labyrintin sekä aikaa ja algoritmien ykkösiä ja nollia mittaavan suuren heilurin.

Taiteilijaparin monipuolisuus selittyy sillä, että taitoja on elämän varrella ehtinyt kertyä monelta alalta: Simon on ehtinyt ennen taidetoimintaansa toimia muun muassa Maarianhaminan kaupunginpuutarhurina ja Karin kuvanveiston ohella teatterilavastajana ja pedagogina.

Heidän hankkeensa sisältävät usein yhteisöllistä, osallistavaa tekemistä ja niin monta logistista ja rakentamiseen liittyvää osa-aluetta, että kahden hengen työpanosta todella tarvitaan.

Mutta harvoinpa taiteilijapari työskentelee pelkästään työtaakkaa jakaakseen, vaan tärkeää on myös se, että ajatukset ja tekotavat kohtaavat.

SIMKA on tuonut Sinkkaan muun muassa groteskit sukkahousuhahmot, labyrintin ja heilurin.

Näyttely ja kirja tukevat toisiaan

Kuraattori Maria Hirvi-Ijäs on haastatellut lähes kaikki kiinnostavat suomalaiset nykytaiteilijat aikaisemmassa Parvsin julkaisemassa 22 tapaa -kirjassa. Taidetta kaksin jatkaa Ville Karppasen loistavan ja selkeän taiton myötä laadukasta julkaisujen sarjaa.

Hirvi-Ijäs jakaa esseessään taiteilijayhteistyön dialogisuuden kolmeen tasoon: alussa on eettinen taso, joka edellyttää kohtaamista ja toisen tasavertaista kuulemista, on hermeneuttinen taso, joka edellyttää toisen ymmärtämistä, ja pragmaattinen taso, joka kysyy samanmielisyyttä käytäntöjen ja työnjakoa osaamisen suhteen.

Taiteilijaparien identifioituminen tapahtuu näitä kolmea osa-aluetta ja teoksen luonnetta sekä yleisösuhdetta eri tavoin painottaen.

Minimalismi ja fysiikan lait

Tommi Grönlund ja Petteri Nisunen ovat nabbteerin tavoin entisiä vuoden nuoria taiteilijoita, mutta esteettisesti aivan toista laitaa kuin nuoremmat kollegansa. Heidän arkkitehtitaustansa näkyy pelkistyksessä, perusmuodoissa ja musta-harmaa-valkoskaalassa, jolla asioita esitetään. Yhteistäkin neljässä taiteilijassa voi nähdä: kumpikin pari jaksaa ihastua ja ihmetellä luonnon ja luonnontieteellisten ilmiöiden rikkautta.

Grönlundin ja Nisusen työskentely näkyy galleriatilassa minimalismina, mutta usein näkyvän näyttelyarkkitehtuurin lisäksi on tärkeää se, mitä tilassa kuuluu ja miltä siinä tuntuu. Avaruudelliset ilmiöt tuodaan lähelle omalla tavallaan, välillä huipputeknologiaa ja vaikkapa matalia äänentaajuuksia hyödyntäen, välillä, kuten Sinkassa, esittelemällä universaali ilmiö kuten kuunpimennys mahdollisimman yksinkertaisella, mutta toimivalla tavalla.

Poliittisen viestin globaalit tasot

Minna Rainio ja Mark Roberts työskentelevät videotaiteilijoina, alalla, jossa ryhmätyö on huomattavasti yleisempää kuin vaikkapa veistotaiteen parissa.

Heidän kohdallaan pääpaino onkin enemmän eettisessä ja hermeneuttisessa tasossa, eli alkuajatuksessa ja yhteisymmärryksessä, josta käsin uutta ideaa ja käsikirjoitusta lähdetään tekemään.

Heidän tuoreehko lyhytelokuvansa To Teach a Bird to Fly (2020) lainaa dokumentin estetiikasta, mutta siirtää tapahtuneen myös fiktiiviseen tulevaisuuteen, ilmastonmuutoksen jälkeisen ihmiskunnan katsottavaksi ja punnittavaksi.

Luontokadon ja ilmastonmuutoksen seurausten realistinen toteaminen saa rinnalleen myös toivon elementin: kaikkea ei kenties sittenkään menetetä, sukupuuton partaalle joutunut lintulaji voidaan vielä opettaa uudelleen oikealle muuttomatkan kurssille.

Turhautuminen maailmanpoliittiseen tilanteeseen, tällä kertaa Afganistaniin vuonna 2019 pudotettujen pommien määrään, esiintyy pylväsdiagrammina Merja Puustisen ja Andy Bestin teoksessa, joka toistaa samalla kertaa tyhjentyneen ilmapallon eli rikki menneen lelun estetiikkaa ja lentokonelaivueiden kieltämättä esteettisesti tehokasta kuviota.

Poliittisuus yhdistettynä leikillisyyteen ja usein myös interaktiivisuuteen on Puustisen ja Bestin taiteessa olennaista. Ilmalla täytetyt teokset toimivat vaikka pomppulinnana, mutta ne ovat tehokkaita myös kommentoimassa arkkitehtuuria. Värikkäät Stange Fruit -nimiset oliot Finlandia-talon marmorisessa julkisivussa (2019) olivat ikään kuin ennakointia viime vuosina niin tutuksi tulleista virushahmoista.

Merja Puustisen ja Andy Bestin yhteistyö on yhtä aikaa poliittista, vaikkakin väreiltään ja muodoiltaan leikkisää. Afganistanin pommituksista kertova teos vertautuu myös rikkoutuneeseen leluun.

Väärintaidetta rihmastosta

Myös vuodesta 1999 yhteisiä taideteoksia tehneet Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger myöntävät, että ”…kaikki meidän yhteistyössä menee politiikan kautta.” Sinkan näyttelyssä he esittäytyvät sekä selkeästi omaa käsialaa edustavilla teoksilla että yhteisesti tuotettujen kielipelilippujen sarjalla.

Hammin sarjakuvamaisissa piirroksissa maahanmuuttajamiehet kansoittavat Helsingin katukuvaa ja kohtaavat toisiaan erilaisissa interiööreissä. Kamangerin keskeistä tuotantoa ovat hänen helmikirjaillut passinsa sekä valokuvat, joissa hän tekee helmikäsitöitä julkisessa kaupunkitilassa. Kielletyn ja sallitun raja on eri maissa erilainen, Iranissa koko Dzamilin perhe oli ei-toivottua ainesta valtakoneiston kannalta katsottuna. Kamanger kuvaa edelleenkin tekevänsä ”väärintaidetta väärinpolitiikkaa vastaan”.

Ironisesti miehet puhuvat siitä, miten he 2000-luvun alussa olivat yhtäkkiä kulttuurin aallonharjalla monikulttuurisena miesparina, ”täytettiin instituutiossa monta rastia ruutuun, että nyt me ollaan hoidettu monta asiaa”.

Kuitenkin miehet tekivät vain sitä, mikä tuntui ja näkyi heidän omassa olohuoneessaan ja jonka he halusivat jakaa muiden kanssa. Taiteen tekeminen on muuttunut heille valtavan arkiston kokoamiseksi, siellä ovat kartat, matkustusasiakirjat, kasvit, eräänlainen rihmasto, josta uuteen tilanteeseen nousee aina sienen tavoin jotain uutta esitettävää ja jaettavaa.

Tiina Nyrhinen, teksti ja kuvat

Näyttelyn oheisohjelmaa

Yleisöopastukset

• ke 23.2. | 23.3. | 27.4. klo 17.30
• ti 8.3. | 5.4. klo 11.30
• la 5.3. klo 13 kuraattorin kierros, Maria Hirvi-Ijäs
• ke 16.3. klo 17.30 utställningsguidning, kurator Maria Hirvi-Ijäs

Talviloman perhepäivät

• ti–to 22.–24.2. klo 12–16

Linda & Aura performanssi

• ke 2.3. & 20.4. klo 17.30
• la 26.3. klo 14
  

Taiteeni tarina – näyttelyn taiteilijat kertovat teoksistaan

• ke 9.3. klo 17.30 Andy Best & Merja Puustinen
• ke 30.3. klo 17.30 nabbteeri
• ke 13.4. klo 17.30 Lea & Pekka Kantonen

Sinkan lastensunnuntai

• su 10.4. klo 12–16
• Lapsille suunnattuja opastuksia ja työpaja

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua