Muistot ja ajatukset tulvahtavat mieleen Tampere Dok -näyttelyn valokuvia katsoessa

Kuva: Petri Nuutinen

Tampere Dok. Finlayson, Vooninkisali 27.11.2022 asti. Ma–su klo 12–18. Vapaa pääsy.

Kun muutin Tampereelle vappuna 2018, jouduin keskelle suurta rakennustyömaata. Kaupunki ei ollut ennestään vieras, mutta sen kartassa oli minulle suuria valkoisia läiskiä. Niitä täyttääkseni ajelin sattumanvaraisesti eri bussireittejä ja kuljeskelin vieraissa paikoissa. Tyhjät läiskät kaupunkikartassani vähenivät.

Sitten tuli korona. Kaupunki ei kuitenkaan hiljennyt, se jatkoi elämäänsä rakennustyömaa-aitojen välissä, jossa ihmiset kulkivat kasvot maskien taakse peitettyinä. Kaupungin silhuettiin nousi uusia torneja ja ratikat alkoivat ottaa matkustajia. Työmaa-aidat katosivat yksi kerrallaan. Käveltiin avartunutta Hämeenkatua pitkin ja jo lapsuuden maantiedonkirjasta tutut sillan veistokset palasivat paikoilleen.

* *

Kaupunki elää yhä ikiaikaista muutostaan, rakennustyömaa-aidat ovat siirtyneet uusiin suuntiin, jossa uudet ratikkapysäkit odottavat matkustajia.

Täällä meidän tamperelaisten, alkuperäisten ja uusien tulokkaiden, askeleet kopisevat pitkin vanhoja katuja ja uusia teitä. Joskus katse nousee kohti torneja tai osuu pieneen kummalliseen muutoksesta kertovaan yksityiskohtaan, kun jalat vievät kohti joutomaata, jota kaivurin nielu lähestyy.

Kaupunki kasvaa ja sen kadut levittävät lonkeroitaan lähimetsiin ja kallioille, seikkailut ja leikit joutomailla elävät pian enää muistoissa – tai valokuvissa. Jotkut menettävät kotinsa uusien rakennelmien tieltä ja joutuvat muuttamaan, kuten se Harri Lundelinin kuvaama kaupunkikettu, jonka katse purettavan talon kivijalasta kohtaa valokuvaa tarkastelevan katseen.

* *

Muistot ja ajatukset tulvahtavat mieleen Tampere Dok –näyttelyn valokuvia katsoessa. Kymmenen valokuvaajan muodostaman kollektiivin tallennustyö Tampereen muutoksesta alkoi vuonna 2017. Uusimmat kuvat ovat tältä syksyltä, kun projekti päättyy nyt Finlaysonin Vooninkisalissa nähtävään valokuvanäyttelyyn. Kollektiivin aiemmat näyttelyt ovat olleet vuonna 2019 Chemnitzin TIETZissä ja Galleria Nykyajassa Tampereella sekä vuonna 2020 Tartossa.

Työryhmään kuuluvat sen koonneen Ami Hyvärisen ja mainitun Harri Lundelinin lisäksi Petri Nuutinen, Hans Viebrock, Susanna Myllylä, Hannu Vanhanen, Petri Ihanus, Jana Machackova-Oey, Eijaa Heikkinen sekä Kulttuuritoimituksestakin tuttu Marja-Liisa Torniainen.

He kaikki ovat kuljeskelleet muutoksen keskellä tehden havaintoja, joita välittävät katsojalle kukin omalla tavallaan:

”Tampere Dokin näyttely on jokaisen kuvaajan henkilökohtainen näkökulma muutokseen. Olemme 10-ääninen kollektiivi, jossa jokainen osallistuja soittaa omaa instrumenttiaan. Kerromme Tampereesta, joka on ja pysyy, muuttuu ja kehittyy.”

* *

Tämä kymmenääninen kollektiivi on saanut aikaan monissa väreissä ja tunnelmissa soivan näyttelyn, josta löytää hienoja soolo-osuuksia, mutta jossa kertautuvat myös yhteiset teemat eri variaatioin; yksityiskohtia ja ihmetyksen aiheita, jollaisiin meidän valokuvaajien kamerat usein osoittavat. Ami Hyvärinen, joka on liittänyt kuviinsa kuvatekstit, kirjoittaa:

”Jostain syystä kuvauskuljeskelun myötä aloin aina vain lisää kuvaamaan yksityiskohtia rakennustyömaiden liepeiltä – syynä on kai valokuvaajalle tyypillinen sommittelun halu ja valokuvan kyky hetken ja sommittelun kautta tehdä kaunista rumastakin.”

Lause naurattaa, koska olen juuri tehnyt saman havainnon, myös omista tekosistani, katsoessani näyttelyn töitä. Edessäni on Hyvärisen kuvaama yksityiskohta purkutyömaalta, jossa terävän ja rikkoontuneen lasinpalan valoa heijastavan lasipinnan ylittää kuvapinnan läpi kulkeva rautaputki. Nautinnollista ja melkeinpä abstraktia. Arjen kauneutta!

Hyvärisen kuvista erottuu myös se vapaa kuljeskelu ja seikkailu, uusien polkujen etsiminen, jota lapset luonnostaan harrastavat. Meiltä aikuisilta ne retket ovat valitettavan usein kadonneet.

Ensinäkemältä varsin yksinkertainen, joulukuun lumettomassa tasaisessa ja latistavassa hämärässä otettu kuva Santalahdesta, jossa on pusikko ja sen vieressä polku jonnekin, sykähdyttää. Tuollainen polku, jossain muualla, on oma salainen kuljeskelupaikkani, ja kylmän märän maan tuoksu palaa mieleeni. Jokaisella kaupungilla tulee olla joutomaita seikkailuja varten!

Kuva: Ami Hyvärinen

* *

Yhtä lailla kiinnostavia yksityiskohtia löydän Hans Viebrockin kuvista, mutta nyt lähestytään poptaiteen ja surrealismin elementtejä; rakennustyömaalla maasta törröttävät kirkkaankeltaiset ja -punaiset muovitötteröt ovat vaan niin outoja ja mehukkaita! Rakennustyön asiantuntijat analysoivat kuvista varmasti paljon ja ihan muita asioita, mutta kuvaaja on nähnyt jotain kummallista ja antaa tulkinnanvaraa lahjana katsojalle.

Viebrockin kuvissa kulkeva yksinäinen ihmishahmo, joka katoaa maisemaan pitkän valotusajan avulla, herättää monia mietteitä, myös ajasta ja sen myötä katoamisesta. Sen, että dokumentoi, ei tarvitse estää taiteellista ilmaisua, eikä se myöskään vähennä kuvissa olevien symbolisten merkitysten arvoa. Valokuvaajan kuva on aina hänen tulkintansa näkemästään.

Kuva: Hans Viebrock

* *

Harri Lundelinin kuvissa liikutaan Niemenrannan mailla kaupunkiluonnossa. Kuvaaja on ikuistanut sieltä löytämänsä satunnaisten kulkijoiden rakennelmat. Kävyistä koottu sydän ja rannalle kivistä rakennetut kivipatsaat viestivät muille kulkijoille ja meille kuvia katsoville vielä jäljellä olevasta yhteydestämme ja rakkaudestamme luontoon ja metsiin, jotka ovat meille turvallisia paikkoja.

Kun suunnittelijat tulivat Niemenrantaan viivoittimineen, ikivanhat hongat, tuhatvuotiset puujuurakot saivat väistyä ja tilalle tuli parkkipaikka, vaikka lähellä olisi ollut sitä varten valmiina tyhjä kenttäkin. Kolme puuta on kuitenkin saanut armon, seisovathan ne suorassa rivissä!

Kannattaa myös katsoa tarkkaan Lundelinin kuvissa seikkailevaa Aksu-koiraa, joka nuuskii kuvaajan rinnalla pian menneissä maisemissa. Täällä kuuluisi olla Aksullekin kaupunkiluontoa, kaikkine tarvittavine polkuineen ja hiekkakasoineen, täynnä tuoksuja ja tutkittavaa.

Droonin avulla, suoraan ylhäältä päin, Hiedanrannan puiston syötävien kasvien viljelyyn tarkoitetusta kaupunkilaisten puistosta otettu kuva on suorastaan monumentaalinen. Kun tarkkaan katsoo, siitä löytää varhaiskevään kovan auringonvalon aikaansaamat varjot; Aksu isäntänsä kanssa tärkeissä kuvaustehtävissä!

Kuva: Harri Lundelin

* *

Myös Petri Ihanus on tallentanut kuviinsa katoavaa kaupunkiluontoa, Mustametsän, Viinikan ja Nekalan ainoan alkuperäisen pienmetsän katoamista, jonne ihminen on jo kiinnittänyt merkkinsä tulevasta. Öisissä kuvissa maastoon isketyt merkit ja varoitusväreissä hohtavat nauhat tanakoiden mäntyjen rungoilla ovat vielä airuita tulevasta, mutta keskelle maastoa kootut tunkkaisen keltaisessa valaistuksessa seisovat työmaaparakit kertovat, että ollaan tositoimissa.

Aavistus jostain uudesta näkyy puiden välistä ja heijastuu lumen muodostamasta lammikosta, puissa on silmuja ja kesä tulossa; Ihanus haluaa kertoa, että on pyrkinyt löytämään uudesta valmiista alueesta jotain positiivista:

”Koska paluuta ei ole ja muutos on vain hyväksyttävä.”

Kuva: Petri Ihanus

* *

Eijaa Heikkinen kertoo tutkivansa valokuvissaan tilaa ja aikaa, muuttuvan urbaanin maiseman, ihmisen toiminnan ja luonnon suhdetta.

Koronan aiheuttama ihmisten sosiaalinen eristäytyminen näkyy hänen kertomansa mukaan kuvissa ihmisten poissaolona. En niele kokonaan tätä perustelua; juuri mikään ei pysähtynyt pitkäksi aikaa, kaikki vain näytti erilaiselta, kun ihmiset liikkuivat kaupungilla ja ulkoilumaastoissa maskit kasvoillaan ja pitivät välimatkaa toisiinsa. Rakennustyötkin jatkuivat, vaikka runsaista sairastumisista ja karanteeneista aiheutuneet poissaolot häiritsivät niitä.

Korona eristi kuitenkin ihmisiä toisistaan, tapaamiset vähentyivät ja pelko kavalasta taudista lisäsi yksinäisyyttä.

Tulkitsen niin, että Heikkisen kuvissa tämä pelko ja yksinäisyys näkyy klaustrofobisena tunnelmana. Aavemaisen tyhjiltä näyttävät autot rakennusaidan takana liukuvat kuvien äänettömyydessä kuin tyhjässä karusellissa ja jättimäiset siltatyömaat rakennelmineen ovat kuin toisesta maailmasta tässä tyhjässä kaupungissa, jossa jäljellä on enää ihmisen jättämät jäljet ja kauppapalatsi, joka kohoaa kylmässä talven valossa kuin pyramidi, tehtaan savujen alla, työmaaparakkien ja aitojen labyrintin takana saavuttamattomissa. Pieninä, kuin vahingossa kuvan alalaitaan eksyneinä, kulkee kaksi ihmistä pois, vastakkaisiin suuntiin. Ihmisten jälkiä Heikkisen kuvissa on, mutta elämä jatkuu muualla; jossain kaukana Iidesjärven suistomaisissa maisemissa talvehtivat sorsat.

Kuva: Eijaa Heikkinen

* *

Susanna Myllylän kuvissa astuvat ihmiset esiin. Hän tarkkailee heitä etäältä, mutta tornin ikkunoista kajastavat pimeyteen lämpimät valot. Ylhäältä näkyy kaupunki, kuin ihme, jota ihmiset tutkivat nenät kiinni ikkunalaseissa; piipuista kohoaa yhä tehdaskaupungin savuja, taivas on suuri ja avara, ilmassa on varhaiskevään toiveikkuutta ja eloa. Ihmiset ovat kokoontuneet, ilmastoliike on saapunut kaupunkiin ja yöllä sataa vettä.

Pääosan saa suurikokoinen värikuva; märän lasin läpi otettu kuva sateisesta kaupungista on kuin elokuvasta.

Kuva: Susanna Myllylä

* *

Näyttelyn kuvia katsovan katse saa seikkailla myös kuvauksellisissa valaistuksissa kylpevissä autioituneissa tehtaissa ja purkutyömailla.

Lundelinin ja Hyvärisen lisäksi niitä on kuvannut myös Marja-Liisa Torniainen. Hänen varmasti yhden kaupungin rumimman rakennuksen, Kalevan Hippostalon, purkutyömaalta ottamansa kuvat hätkähdyttävät ensisilmäyksellä. Helteisen kesäpäivän auringonpaahteessa liikkumattomina kohoavat rauniot, joiden ylle ukkospilvet vähitellen kerääntyvät, ovat kuin pommin jäljiltä.

Kuvia pidempään tarkastellessa alkaa rumasta kehkeytyä kaunista; raunioromantiikkaa ja mieltä kiehtovia yksityiskohtia talon menneestä elämästä, jonka betonisista sisuksista pursuavat sen tukirangat kuin katkeilleet hermosäikeet.

Kuin kaikki aika ja liike olisi pysähtynyt hetkeksi ennen lopullista tuhoa, joka voisi tapahtua hetkellä millä hyvänsä ja raunio sortua silmänräpäyksessä yhdeksi pölyäväksi kasaksi.

Kuva: Marja-Liisa Torniainen

* *

Jana Machackova-Oey, jonka ottama kuva Keskustorin laidalta on näyttelyn julisteessa, on liikkunut kameransa kanssa ihmisten keskellä kaupungin ytimessä. Hän on ripustanut kuvansa Vooninkisalin seinälle muovisen verhon taakse ja leikannut siihen kurkistusikkunoita. Katsommeko kuvia remontin keskeltä kuin pienistä ikkunoista rakennuspeittojen takaa? En tiedä, ripustus on toisaalta hauska, mutta olisin mielelläni tarkastellut suhteellisen pienikokoisia kuvia lähempääkin.

Hän on ottanut yhden näyttelyn hienoimmista kuvista. Se on ylhäällä katonharjalla työskentelevästä rakentajasta. Talvisen valon heijastukset ja varjot päätyä peittävään pressuun, kattojen lumi ja savuava tehtaanpiippu sekä savujen keskeltä kohoava nosturi kertovat minulle jotain olennaista Tampereesta. Kuvassa on jäljellä vanhojen valokuvien työläiskaupunkia, mutta myös jotain uutta, rakenteilla olevaa.

Jana Machackova-Oeyn kuva nähdään näyttelyjulisteessa.

* *

Petri Nuutisen komeista kuvista välittyy kiivaimman rakennustyön aikainen Sammonaukion alue Kalevassa. Nuutisen kuvissa teräs kiiltää ja katuvalot loistavat sumuisessa yössä. Mieleen tulee 1920-luvun koneromantiikka; eletään uutta aikaa, kaupunki kaunis ja vahva, kuin suuri kone, joka toimii moitteettomasti. Miltei mustavalkoisesta maisemasta erottuvat mainosten, liikennemerkkien, rakennusaitojen ja valojen räikeät värit.

Nuutisen kuvat yksityiskohdista ja aitojen piirittämästä aukiosta ovat loppuun asti mietittyjä ja teknisesti hallittuja. Monumentaalista ja tyylikästä. Lopuksi voimakkaan punaisena kuva, jonka täyttää kaksi eri suuntaan liikkuvaa ratikkaa; se on kuin mainos uudesta uljaasta Tampereesta.

Yksi suosikkini Nuutiselta on kuva, jossa on jotain rumankaunista, yhtä aikaa tasapainossa olevaa ja tasapainotonta, outoutta joka jää auki juuri sen verran että silmät haluavat tarttua kuvaan yhä uudelleen. Tummasävyisessä kuvassa on näkymä Itsenäisyydenkadulta. Kuvan katkaisee sen keskeltä kohoavan puun runko, jonka takana on neliömäinen räikeä työmaa-aita kuin karsina, ja liikennemerkin takaa häämöttää Kalevan kirkko.

* *

Hannu Vanhanen on kuvaajista ainoa, joka on astunut tamperelaiskotien ovista sisään. Hänen kuvissaan asukkaat poseeraavat itselleen tärkeiden asioiden ja tavaroiden keskellä. Miljöömuotokuvat ovat nykyajan vastine entisajan laatukuvamaalauksille, jotka kertoivat kohteittensa elämän tärkeistä asioita, asemasta yhteiskunnasta ja arvoista, joista he halusivat kertoa maalausten katsojille.

Niin nämäkin nyt näyttelyssä nähtävät kuvat tamperelaisista, joiden elämästä avautuu paljon kiinnostavaa kuvien katsojille. On päästy Vanhasen avulla kylään ventovieraitten ihmisten luo, vieläpä kurkistamaan kylpevää arkkitehtia, josta Vanhasen ottamaa kuvaa katsoessa voi todeta: Niin se on, kotini on linnani!

Näitä kuvia katsoisi vielä lisää. Miten asuu tamperelainen maahanmuuttaja, köyhä opiskelija tai yksinään elävä tehdastyötä tehnyt eläkeläinen? Millaisia esineitä he ottaisivat kuviinsa? Mitä valokuva kertoisi kommuunissa asuvan vaihtoehtoista elämää toteuttavan yhteisön elämästä ja arvoista heidän kotinsa perusteella? Olisi hauska tietää! Toivon, että Vanhanen jatkaisi vielä projektiaan, kiinnostusta olisi.

Arkkitehti Petri Pussinen. Kuva: Hannu Vanhanen

* *

Kokonaisuutena Tampere Dok -näyttely on ehjä, varmaankin siksi, että kukin näyttelyn tekijöistä on saanut ryhmitellä kuvansa omaksi kokonaisuudekseen mieleiseensä järjestykseen.

Hieman jäin kuitenkin kaipaamaan koronarajoitusten aikaisesta elämänmenosta otettuja kuvia. Kunpa niitä olisi, mutta turha sitä on enää surra, enkä todellakaan toivo sille toista tilaisuutta!

Kollektiivin kymmenen eri tavoin ja tyylein ympäristöään tutkivan ja kuvaavan valokuvaajan työt toimivat kuvasarjoina, omina lukuinaan suuremmassa kokonaisuudessa. Kun kukin kuvaaja valottaa näkemäänsä useammalta taholta, yksi ynnä yksi onkin enemmän kuin kaksi!

Se, että kuvat on viimeistelty ja aseteltu eri tavoin, antaa myös eloa näyttelyyn, eikä katsoja puudu. Katsottavaa riittää ja näyttelyssä viihtyy pidempäänkin.

Voin myös kuvitella kuinka paljon kaupungin alkuperäiset asukkaat saavat kuvista puhtia värikkäisiin muisteluihin ja alkavat kisailla parhaasta paikallistuntemuksesta. Siihen me junantuomat emme kykene, mutta perässä tullaan!

* *

Työryhmä on saanut tukea projektilleen Alfred Kordelinin säätiöltä. Se on myös mahdollistanut yhteisen projektin kuviin perustuvan valokuvakirjan julkaisemisen, jota voi ostaa näyttelystä 20 euron hintaan.

Nyt kun Tampereen kaupungin vetovoima on ollut runsaasti esillä valtakunnallisissa tiedotusvälineissä, voisi toivoa, että kaupunki ymmärtäisi tämän kirjan ja näyttelyn kuvien arvon taiteellisesti korkeatasoisena dokumenttina, jonka se voisi hankkia kokoelmiinsa.

Tampere elää ja muuttuu, ja vaikka tämä onkin projektin loppunäyttely, toivon, että se jatkuu vielä jollain tavalla.

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua