Moimoit sanoittavat Maamme-laulun uusiksi: ”Ei vettä, hiekkarantaa rakkaampaa” – Riiko Sakkinen Mäntässä

Kuva: Sampo Linkoneva

Riiko Sakkinen: Los moimoi de Fuengirola Serlachius Pääkonttorissa Mänttä-Vilppulassa 16.2.2025 asti.

Suomalainen sanoo moi moi useammin kuin huomaakaan. Ei ihme, että vaikeasta kielestämme on jäänyt espanjalaisten mieleen juuri tuo tervehdys. Kun suomalaisia kertyy paljon yhteen paikkaan, kuten Aurinkorannikon Fuengirolaan eli Fugeen, on vain luonnollista, että kansanryhmälle löytyy yhteinen humoristinen lempinimi, moimoi – vai onko se pelkästään humoristinen? Riippuu sanojan äänensävystä. 

Joka tapauksessa Los moimoi de Fuengirola päätyi nimeksi Riiko Sakkisen näyttelylle, joka on esillä Mäntässä, Serlachius Pääkonttorin alimmassa kerroksessa. Tämä on jo Sakkisen kolmas näyttely Mäntässä kymmenen vuoden sisällä: ensimmäinen taidemaailmaa ja museoinstituutioiden sisällöllistä tyhjyyttä ja museokaupan merkityksiä kommentoiva MuNA – Museum of No Art oli esillä uuden paviljongin avajaisnäyttelyjen joukossa. Toinen, Eurooppaan tulvivia pakolaisia ja heidän kohtalojaan kartoittava näyttely Rajat kiinni, nähtiin vuonna 2017.

Näyttely pursuu Sakkisen valkoisella liidulla mustalle pohjalle käsin kirjoittamaa tarinaa, kuvia ja kuvamateriaalia elämästä Fuengirolassa. Soittolistalta voi poimia äänimaisemakseen suomalaisten tekemiä iskelmiä Espanjasta, Eviva Espanja! Muuta hupia näyttelyssä tuovat suomalaisten tuotemerkkien viljely ja turistipostikorttien muuntelu – Fuengirolasta saa niin helposti editoitua Finlandian ja Suomelle aivan uudenlaisen tunnelman, aurinkoisemman!

Riiko Sakkinen hahmottaa suomalaisten asemaa ja asenneilmastoa Fuge-hampparin kautta. Oikeitakin Fuge-hamppareita katukuvasta löytyy, Sakkinen myöntää. Kuva: Tiina Nyrhinen

Osallistuvaa havainnointia ja somekeskusteluja

Riiko Sakkinen on itsekin tavallaan ”moimoi”, Espanjassa asuva suomalainen taiteilija. Hän asuu perheineen Toledon tuntumassa, lähellä Madridia mutta kaukana palmubulevardeista, kun taas tuhannet suomalaiset ovat valinneet Espanjasta asuinpaikakseen sen aurinkoisimman kolkan. Se on myös suomalaisille helpoin kolkka, koska siellä pärjää suomen kielellä, saa syödä suomalaista ruokaa, harrastaa karaokea ja lipittää lonkeroa sielunsa kyllyydestä.

Sakkisen tiedonhankinnan pääasiallisena keinona eivät ole olleet empiiriset tutkimukset tai haastattelut. Hän on tehnyt pari matkaa Fuengirolaan suomalaisten paikkoihin, tavannut ihmisiä ja imenyt karaokebaarin tunnelmaa.

Espanjan Aurinkorannikkoa koskevasta kirjallisuudesta ja tietokirjoista poimitut kuvailut toimivat karmivana todisteaineistona ennakkoluuloista.

Saakinen on myös sukeltanut syvään päätyyn seuraten pitkiä aikoja Fugen some-keskusteluja, lukenut Fuengirola.fi-lehteä, joita oli jaossa ainakin näyttelyn alkuvaiheessa. Mäntässä nähdyn numeron kannessa Luonnonperintösäätiö mainostaa mahdollisuutta testamentata tai muuten vain lahjoittaa suomalaista metsää suojeltavaksi.

Sakkinen itse kutsuu tyyliään turborealismiksi. Se on sillisalaattia, nopeita huomioita ja humoristisia nostoja, joita jaellaan kuvallisina vitseinä ja alleviivattuina nostoina. Tieteellisyyden objektiivisuutta häivytetään tahallisesti esimerkiksi siten, että taiteilija pohtii Fuengirolan suomalaisyhteisön olemusta tekoälyä haastattelemalla. Ja miten neutraalina voitkaan pysyä, kun on itse vähän osasyyllinen tähän suomalaisten Espanjan-valloitukseen, tosin aivan toisella tasolla?

Kun sanon Päivää, hän sanoo Päivää! Kuva: Tiina Nyrhinen

Töitä tarjolla, mutta missä Hese? 

Aiemmin suomalaiset etelään muuttajat olivat lähinnä eläkeläisiä ja lämpimään treenaamaan tulleita urheilijoita. Tällä hetkellä suomalaisväestö kasvaa vauhdilla, kun nuoriso on löytänyt lämpimän ja aurinkoisen maailmankolkan, jossa on vähän ihanaa toimia pienellä palkalla puhelinkeskuksen hoitajana tai antaa etäneuvoja asiakaspalvelijana. 

Fugesta löytyy katolisen kirkon tiloissa toimiva suomalainen seurakunta ja suomalainen koulu. Jostain syystä vanhainkotia ei ole perustettu. On erikoista, että lopun lähetessä suomalaisen on pakko palata kotimaahan.

Sakkisen tärkeitä huomioita on se, että Fuengirolan kaltaisessa paikassa suomalaisuus nousee esiin kirkkaana ja kenties jopa niin räikeänä, että silmiin sattuu. Siellä on paremmat mahdollisuudet saada suomalaista kotiruokaa kuin Helsingissä. Eihän täällä mikään ravintola markkinoi lihakeittoa, makaronilaatikkoa tai uunimakkaraa. Fuengirolassa kahvilasta saa mummolan korvapuusteja ja munkkipossuja. Kansallisjuomaa eli lonkeroa myydään jopa kiinalaisten ylläpitämässä katukioskissa.

Sakkinen haastattelee kouluikäisiä nuoria ja huomaa, että nykysuomalaiset eivät kaipaa enää niinkään hapankorppua, HK:n sinistä tai Turun sinappia, koska niitä saa suomalaisille suunnatuista kaupoista. Koululaisnuorten keskuudessa eniten kaivattu tuote on Hesburgerin kerroshampurilainen.

Suomalaisten asenteita tutkitaan myös kirjallisuuden kautta. Kuva: Tiina Nyrhinen

Miksi halutaan Fugeen?

Suuntaa antavaa tietoa suomalaisten motiiveista on tutkittu Vaasan yliopiston sosiaaliantropologian opiskelijoiden kyselyssä. Tärkeimmät syyt Fugeen muuttamiseen eivät yllätä: lauhkea ilmasto, meri ja ranta. Ei vettä hiekkarantaa rakkaampaa, kuten yksi Sakkisen uutta suomalaisuuden kuvaa luovista plansseista tiivistää.

Yksi keskeinen syy muuttoon ovat Suomea alhaisemmat elinkustannukset ja hyvä sosiaaliturva. Halpa alkoholi kiinnosti 40 prosenttia vastaajista, espanjalainen kulttuuri vain seitsemää prosenttia ja espanjalainen yhteiskunta kahta prosenttia vastaajista.

Varsinkin nuorten maahanmuuttajien motivaationa tulla Fugeen on usein se, että asiat ovat menneet Suomessa pahasti solmuun. Otsikoissa ovat esiintyneet myös huumekohua Espanjaan paennut Jari Sillanpää ja entinen jengipomo, joka muutti Espanjaan pakoon Aarnio-tutkintaa.

Pohjalle voi päätyä täälläkin

Sakkinen käy Suomi Village -nimisellä asuntoautoalueella, jonka asukas kehuu paikan hyvää yhteisöllistä henkeä. Sakkisen silmiin paikka vaikuttaa slummilta, jossa ei vietetä ihanaa etelänlomaa vaan herätään aamulla etsimään Subutexia. ”Amerikassa näitä ihmisiä kutsuttaisiin halventavalla nimellä trailer trash. Täällä voisi kuvata postapokalyptisen zombie-elokuvan. Aurinko kuitenkin paistaa, eli asiat ovat paremmin kuin vastaavassa paikassa Suomessa”, Sakkinen kirjoittaa.

Suomalaisista pohjalle joutuneista ihmisistä on tehty ainakin yksi, ellei useampiakin tv-dokumentteja. Tarinat ovat surullisia. Sakkisen käynti kerjäläisten luona on lyhyt pistäytyminen: kirjoitellaan humoristisia kylttejä, ja hämmennys valtaa mielen, kun joku katolilainen espanjalainen antaa freesille taiteilijallekin kolikon. Suomalaiset eivät kuulemma yleensä anna rahaa edes suomalaisille kerjäläisille. Hän saa selville, että kirkon diakonian lisäksi yksi, joka auttaa asunnottomia keittämällä heille ruokaa ilmaiseksi, on afrikkalainen Joyce Gyimah.

Riiko Sakkinen on tehnyt löydön: eniten nuoret suomalaiset kaipaavat Fuengirolassa Hesen kerroshampurilaista. Mäkkäri ja Burger King ei ole sama! Kuva: Tiina Nyrhinen

Ennakkoluulot reilusti esiin!

Sakkisen näyttely kertoo terävästi sen, että Fugen-suomalaiset eivät kykene näkemään omien ennakkoluulojensa nurinkurisuutta. Monet tulevat Espanjaan, keskelle espanjalaista kulttuuria, mutta pitävät sinnikkäästi kiinni omasta kulttuuristaan eivätkä osallistu juurikaan ympäröivään kulttuurielämään tai opettele kieltä muutamaa perusfraasia pitemmälle.

Tämän asenteen Sakkinen löytää myös vanhasta Muumipeikko-sarjakuvasta, jossa espanjalaiset nähdään saastaisina ja likaisina, laiskoina, takapajuisina ja eläimellisen yliseksuaalisina.

Maassa maan tavalla, suomalaiset hokevat maahanmuuttajille Suomessa, mutta Fuengirolan maan tapoja väheksyvää suomalaisinvaasiota ei pidetä mitenkään ongelmallisena.

Kärjistääkseen näitä asenteita Sakkinen teetti ”Fuge suomalaisille, Pepet ulos” -tarroja ja laittoi suomalaisen näköisen miehen (museonjohtaja Pauli Sivosen) kantamaan hiekkarannalla kylttiä ”Ulkomaalaiset ulos”.

Sakkinen tietää, että alueella asuu myös kaksoismaahanmuuttajia, jotka ovat ensin muuttaneet Suomeen ja sieltä Fuengirolan suomalaisyhteisön jäseniksi. Hän kuuli, että erään iranilaisen ravintoloitsijan lempinimenä on ”karvainen apina”. Tämäntyyppisen rasismin kohdanneita hän ei kuitenkaan saanut haastateltavakseen. Kysymys jää ilmaan: hyväksytäänkö kaksoismaahanmuuttajat osaksi suomalaisyhteisöä, ja millaisen identiteetin he kehittävät? Vielä toinen, kenties ilmeisempi kysymys kuuluu: onko Fugen suomalaisyhteisö rodullisesti puhdas utopia valkoisesta Suomesta?

Näyttelyssä on esillä myös yksi teos Serlachius-säätiön kokoelmista: Albert Edelfeltin teos Tanssiva Gitana vuodelta 1881. Apurahalla matkustellut, 26-vuotias Edelfelt ihastui espanjalaiseen viiniin ja naiskauneuteen. Andalusiasta hän löysi kaipaamaansa ”itämaista villeyttä”. Toisaalta Espanjan romanit olivat ”hirveä kerjäävä roskajoukko”, mutta sellaisen hän kuitenkin teokseensa maalasi. Melkein kuin Marion Rung sata vuotta myöhemmin, Edelfelt toteaa: ”Ken kerran on nähnyt sen maan, kaipaa sinne aina uudestaan”.

Suomalaisten viestinnässä usein esiintyneitä sanoja ja sanontoja. Kuva: Tiina Nyrhinen

Onko tämä vain palmukateutta?

Yksi espanjansuomalaisten vakiovastaus heidän elämäntapansa kriitikoille on kohauttaa olkapäitä ja alkaa puhua palmukateudesta. Suomalainen ei voi katsella, kun toinen suomalainen on löytänyt elämänsä paratiisin, pakkohan sieltä on se käärme löytyä.

Tällaisen käärmeen Riiko Sakkinen on löytänyt suomalaisten asenteista espanjalaista kulttuuria kohtaan. Suomalainen tietää, että turistit tuovat ”laiskalle kansalle” elintasoa, toisaalta halpaa terveydenhuoltoa ja eläkeläisten ilmaisia lääkkeitä hyödyntää myös suomalaisten kasvava joukko.

”Suomen kansasta me espanjalaiset pidämme enemmän kuin mistään muusta”, kirjoitetaan espanjalaisen suulla Tapio Hiisivaaran kirjassa Hurja, viehkeä Espanja. Näin uskoo myös moni Fuengirolan suomalainen.

Kierrettyäni näyttelyn palaan takaisin Colombon lailla ja esitän vielä yhden kysymyksen: onko Riiko Sakkinen sosiaalistunut Espanjan kulttuuriin paremmin kuin Aurinkorannikon vallanneet suomalaiset? Varmaan, jos on kyse kielestä ja sopeutumisesta uuteen kulttuuriin. Sehän käy parisuhteen ja perheen sisältä käsin huomattavasti helpommin kuin täysin ilman vuorovaikutusta ympäröivään yhteiskuntaan.

Mutta ei hänkään kykene elämään ilman yhteyksiä suomalaiseen galleriaan ja suomalaiseen museoon ja suomalaiseen yleisöön, joka pystyy ymmärtämään hänen huumoriaan. Hän tarvitsee mesenaattinsa. Tässä mielessä Sakkisen Los Moimoi de Fuengirola on suoraa jatkoa Pääkonttorin yläkerran mesenaattiutta koskevaan näyttelykokonaisuuteen. Tuskin koskaan on Suomessa nimittäin niin avoimesti puhuttu elävän taiteilijan ja hänen tukijansa välisestä suhteesta kuin Sakkisen kirjan loppuosaan sijoittuvassa, museonjohtajan ja taiteilijan dialogista syntyneessä tekstissä.

Tiina Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua