Marcel Dzama ja väkivallan koreografia – Tonight We Dance -näyttely Sara Hildénin taidemuseossa

Marcel Dzama: Verhon takana, 2015, balettiin The Most Incredible Thing. Kuva: SAHIM

Marcel Dzaman näyttely Tonight We Dance Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 23.1.2022 saakka.

Marcel Dzama (s. 1974) on kotoisin Winnipegistä, Kanadan seitsemänneksi suurimmasta kaupungista, joka sijaitsee lähellä Pohjois-Amerikan maantieteellistä keskipistettä ja Yhdysvaltojen rajaa. Siellä on maailman suurin inuiittitaiteen kokoelma, jota hänkin taideopiskelijana kävi piirtämässä. Näkemänsä kautta Dzama innostui inuiittien mytologiasta, eläimiksi pukeutuneista shamaaneista ja taiteilija Nancy Pukingrnak Aupaluktuqin luomista kaksikasvoisista piirros- ja veistoshirviöistä.

Winnipeg on asukasluvultaan melkein saman kokoinen kuin Helsinki. Sen ystävyyskaupunki Suomessa on Kuopio. Dzama muutti 30-vuotiaana Winnipegistä New Yorkiin, missä muistot kotikaupungista uivat hänen teoksiinsa ja eläimet piirroksissa muuttuivat kaksijalkaisiksi, housuihin pukeutuneiksi humanoideiksi. Tanssiteema, johon Tampereen näyttelyssä keskitytään, sai alkunsa vuonna 2004 asuinpaikan vaihduttua ihmisiä kuhisevaan suurkaupunkiin.

Marcel Dzama vuonna 2015. Kuva: Zhi Li

Tulipalo tuhosi Dzaman perheen kotitalon vuonna 1996. Hänen lemmikkikaninsa ja varhaistuotantonsa paloivat poroksi. Kodittomana Dzaman oli muutettava hotelliin, jonka logoilla varustettuja papereita hän hyödynsi viimeisen opiskeluvuotensa piirrostulvassa.

Samana vuonna syntyi taiteilijakollektiivi The Royal Art Lodge, joka toimi kaksitoista vuotta. Ryhmä, johon kuului myös kaksi Dzaman sukulaista, kokoontui joka ilta piirtämään. Paperi kulki tekijältä toiselle ja lopputulos oli yhteinen. Kollektiivi piti yhteisnäyttelyitä Euroopassa ja siitä on tullut osa Kanadan taidehistoriaa.

Lapsuuden kuvastoa

Lapsuuden ympäristö ja siitä saadut vaikutteet näyttelevät merkittävää osaa elämässämme. Marcel Dzaman töiden esillepanossa Sara Hildénin taidemuseossa näemme heti aiheita, jotka juontuvat hänen varhaisimmista vuosistaan: nukketeatteri, videot, sarjakuvat, elokuvat, koko populaarikulttuurin kirjo sekä pohjoisen kotikaupungin luonto eläimineen.

Indian Express -lehden haastattelussa vuonna 2020 Dzama mainitsee nähneensä kotiseutunsa nelijalkaiset olennot kuin pieninä naisina ja miehinä eläinhaarniskoissa. Niin minäkin katson kissaani karvahaalarissaan.

Piirtämisestä muodostui Dzamalle jo lapsena itseilmaisun pääasiallinen väline diagnosoimattoman lukihäiriön takia. Myöhemmin hän on yhdistänyt kuviinsa erikielisiä tekstejä käyttämällä käännösohjelmaa, jonka tuotos saattaa olla täyttä dadaa.

Dzaman isällä oli laaja sarjakuvakokoelma. Niissä seikkailivat muun muassa Batman, Prinssi Rohkea ja Ryhmä-X, sekä tietysti Star Wars -hahmot. Isä oli kiinnostunut myös sotahistoriasta, keskiaikaisista aseista ja haarniskoista; hän keräili aseita ja katseli tv-dokumentteja toisesta maailmansodasta. Niin poikakin.

Lepakot pelästyttivät Dzaman koulun pihalla. Ne, sekä Batman-sarjakuvat, Jean Painlevén elokuva Le Vampire (1945) ja hänen suosikkitaiteilijansa, espanjalaisen Francisco de Goyan grafiikassa esiintyvät lepakot ovat yhdessä myöhemmin synnyttäneet melkeinpä tavaramerkiksi muodostuneen yölentäjän, jonka Dzama tarpeen tullen lisää ”päivystäjäksi” melkeinpä minne vain.

Marcel Dzama: Vanhoja lepakoita uuteen seremoniaan, 2011. Keramiikka, lasi, paperi, muste ja vitriini. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Työväenluokkainen perhe harrasti nukketeatteria, ja tuleva taiteilija tekikin ensimmäisen filminsä jo varhain. Siinä näyttelivät Dzaman sisko ja isä. Naamiot häivyttivät esiintyjien jännityksen ja jäivät osaksi hänen tuotantonsa kuvastoa. Shakkia Dzama on pelannut jo lapsuudestaan saakka.

Mustavalkoisten tv-dokumenttien ja valokuvien tapaan zombi-elokuvat merkitsivät Dzamalle totuutta. Televisiosta nähty kuvaus ydinsodan jälkeisestä päivästä synnytti niin suuria pelkotiloja, että hän sen jälkeen muutti joksikin aikaa vaatekomeroon asumaan.

Omien sanojensa mukaan taiteilija näki ”todennäköisesti aivan liian nuorena” ja monta kertaa elokuvan Excalibur: Sankarin miekka (1981). Sen raaka seksuaalisuus ja väkivalta iskostuivat Dzaman mieleen niin, että edelleen hän kokee purkavansa väkivaltakuvaston kautta traumaattisia kokemuksiaan muuntaakseen ne siten vähemmän pelottaviksi.

Miten vastaavassa tilanteessa terapoi itseään ihminen, joka ei taiteen kautta voi sitä tehdä?

Järjen uni synnyttää hirviöitä

Elämä on liikettä, joka voi vaihtua vapaiksi tanssin askeliksi vaikkapa iloisen uutisen myötä. Luonnollisesti niin käy myös, kun aistimme tavoittavat tarttuvan rytmin. Eläimetkin tanssivat.

Tanssi liittyy erityisiin hetkiin ja tapahtumiin, niin suruun kuin iloon. Se voi olla vapaata taikka tiukasti määriteltyä liikekieleltään, jota myös koreografiaksi kutsutaan – tanssitaiteessa kaikki ilmaistaan pelkällä ihmiskehon liikkeellä.

Kysymys ”missä määrin ihmiselle on mahdollista olla vapaa” on mielestäni suoraan verrannollinen kysymykseen ”kuinka vapaata tanssi voi olla”.

Dzaman ensimmäinen tanssiaiheinen työ Eight Strong Winds on näyttelyssä mukana. Hämärretyssä salissa hienosti yhdellä lampulla täsmävalaistu teos on toteutettu musteella ja vesiväreillä paperille.

Sen innoittajana on ollut Punainen naiskomppania -nimisen kiinalaisen vallankumousbaletin filmatisointi 1960-luvulta. Dzama sanoo tietävänsä liian vähän politiikasta ollakseen poliittinen taiteilija, mutta ei myöskään tahdo olla osa ongelmaa. Hän muuttaa poliittisen poeettiseksi, mikä näkyy hyvin tässäkin työssä.

Marcel Dzama: Kahdeksan navakkaa tuulta, 2005. Muste ja vesiväri paperille. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Toinen tanssia käsittelevä ja taiteilijaan suuresti vaikuttanut elokuva on Michael Powellin ohjaama Punaiset kengät (1948). Klassisen baletin kurinalaisen tekniikan siirtäminen Neuvostoliitosta Kiinan kulttuurivallankumouksen käyttöön on osuvuudessaan uskomaton ja Hollywood-glamouriin kietoutuva tarina tanssikengistä sekin traaginen. Kummassakin niistä käytetään tanssijoita muodostamaan geometrisia joukko-ornamentteja. Niin tehdään myös sotilasparaateissa.

Dzama hullaantui Madridin Reina Sofia -museon näyttelyssä vuonna 2010 Oskar Schlemmerin geometrisiin, konemaisiin hahmoihin ja puvustukseen, joka kahlitsi tanssijoiden liikkeitä näyttämöllä. Niin tapahtui myöskin Dzaman lavastamassa ja puvustamassa baletissa The Most Incredible Thing. Se on suurin kokonaistaideteos, jonka luomiseen hän on osallistunut. New York City Ballet’n ensi-ilta oli vuonna 2016.

Sara Hildénillä nähdään itsellisinä taideteoksina toimivia suunnitelmia tästä Hans Christian Andersenin satuun perustuvasta projektista, joka ei saanut erityisen mairittelevia arviointeja kriitikoilta. Baletista ei ole saatavilla taltiointeja, emmekä voi tarkistaa, mitä mieltä itse olisimme: suuret talot varjelevat tuotantojaan, kertoo museon podcastissa tanssitaiteen tohtori Jukka O. Miettinen. Hän on kirjoittanut avantgarden historiaa hienosti avaavan artikkelin näyttelykatalogiin.

Amerikkalainen näyttelijä sekä modernin tanssin että teatterivalaistuksen pioneeri Loie Fuller (1862–1928) kuuluu hänkin Marcel Dzaman ihailemiin nimiin. Valokuvia ja julisteita Fullerista ja hänen abstrakteista koreografioistaan on jäänyt jälkipolville, mutta ei ainuttakaan filmiä, jossa hän itse tanssisi. Niin kutsutun serpentiinitanssin kehittänyt Fuller muutti Eurooppaan vuonna 1892 ja auttoi Isadora Duncania (1877–1927) eteenpäin. Dzama on käyttänyt videoissaan tanssijoita vuodesta 2009. Omissa teoksissaan hän ei kuitenkaan keskity vapaaseen tanssiin, vaan pikemminkin väkivallan, sodan ja taistelun maskuliinisiin liikeratoihin.

Elämäntanssista kuolemantanssiin

Sata vuotta sitten Euroopassa haluttiin eroon kaikesta 1800-luvun hapatuksesta. Esteettisen uskonpuhdistuksen mukana paiskattiin romukoppaan myös kaikkea sellaista, mikä ei sinne olisi kuulunut. Erilaisia taidesuuntauksia manifesteineen syntyi melkeinpä kuin sieniä sateella eivätkä kaikki tietenkään olleet samanmielisiä.

Pääasiassa ensimmäisessä maailmansodassa taistelleiden kyynistyneiden miesten synnyttämät ajatukset levisivät sodan kritiikkinä ja hullutteluna ympäri mannerta eri nimisinä ismeinä.

Niissä ihannoitiin ja ihailtiin tiedettä, koneita ja rationaalista ajattelua tunteiden kustannuksella. Ihminen abstrahoitiin alkutekijöihinsä, usein nukeksi tai robotiksi (tšekin kielen sanasta orja). Italiassa suurin osa futuristeista päätyi kannattamaan fasisteja. Ei ihme, ettei toisen maailmansodan jälkeen enää vuosisadan alkua haluttu muistella: elämäntanssi voi vaihtua kuolemantanssiin ja armeijoiden marssitahtiin äkistikin.

Ajattelu, tietoisuus ja hereilläolo on tarpeen, sillä kuten Francisco de Goyan grafiikkasarjan nimi sanoo: ”Järjen uni synnyttää hirviöitä.”

* *

Nuorena Marcel Dzama haaveili sarjakuvapiirtäjän työstä, muttei ammattia kokeiltuaan halunnutkaan uhrata aikaansa juonenkuljetuksiin. Tämä tausta kuitenkin tekee ymmärrettäväksi hänen tuotantonsa kuvituksellisen luonteen kaksiulotteisissa töissä. Mieleenpainuvimmissa teoksissa on julisteille ominaista iskuvoimaa, mitä välillä korostaa tekstin ja kirjainten mukanaolo.

New York City Ballet’lle syntyneissä suunnitelmissa viivalla ja värillä on tasa-arvoinen asema: lavasteiden rakentajille pitää olla selkeät ja ymmärrettävät ohjeet. Tässä kohden sopii mainita, ettei Dzama käytä digitekniikkaa millään tavalla apunaan, joten tällaiset taideteokset saattavat jo olla lajinsa viimeisiä, harvinaisia kappaleita. Kollaasitekniikkaa hän käyttää paljon ja usein. Myös näissä töissä.

Marcel Dzama: Now Preforming the Resist Dance. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Monien meille esiintuotujen näkyjen pohjina ovat toimineet nuottipaperi ja automaattipianon reikäpaperi. Uusin, tänä vuonna syntynyt sarja, johon kuuluu myös näyttelyjulisteen originaalityö Tonight We Dance, pohjautuu valokuviin aiemmilta lomamatkoilta Marokosta ja Meksikosta ennen koronaa. Niissä Dzama yhdistää litografiaan mustetta ja guassivärejä; ilmaisu on entistä maalauksellisempaa, mutta kuvituksellisuus säilyy. Myös serigrafioita hän täydentää käsin tehden vedoksista uniikkeja.

Öljymaalauksia taikka pronssiveistoksia näyttelystä on turha etsiä. Kolmiulotteisuus on silti voimakkaasti ja vakuuttavasti läsnä, väreineen. Suuren balettiprojektin jälkeen syntyneet lavastuksenomaiset rakennelmat ja hienosti sivuikkunan eteen installoitu lepakkovitriini ovat suosikkejani. Niissä pysytään maavärien skaalassa.

Tulijan vastaanottava Oskar Schlemmer -vaikutteinen värikäs karuselli robotteineen ja alakerran jumalten ja kuninkaiden päät ovat kaikki kierrätysmateriaaleista koottuja. Alasalin keskiössä on pyöreällä alustalla oleva iso kokonaisuus, joka on tehty autotallissa yhdessä hänen vuonna 2012 syntyneen poikansa kanssa. Siihen kuuluu useita puettuja paperimassaveistoksia.

Dzama & Junior: Juma-man, Joker, Like a jester ja Manzama. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Valtavaa dioraamaa On the Banks of the Red River taiteilija teki Meksikon Guadalajarassa kuusi kuukautta vuonna 2008. Teoksen materiaaleina ovat keraamiset veistokset, metalli ja kangas. Hän sanoo siinä käyttäneensä loppuun ja hyvästelleensä, ”surmanneensa”, Winnipegin ajan aiheet. Tunnelma muistuttaa jouluseimeä – aseistetuista miehistä ja kuolleista olennoista huolimatta. Värikkäässä toteutuksessa on naivistinen ote.

Dzama ei esittele teoreettisia kehikkoja tavoitteistaan taikka töidensä taustoista. Hän sukeltaa työhönsä elämälle avoimena ja tuo löytönsä yleisölleen. Moniosaajan taide on inspiroivaa katseltavaa ihastuttavine paperinukkevitriineineen ja huoliteltuine yksityiskohtineen sekä monitorimuureineen. Konservaattori Päivi Ukkonen, joka kaikki taloon saapuneet dzamat on huolella käynyt läpi, todistaa kurinalaisesta taiteilijasta, joka tietää mitä tekee ja pysyy alkuperäisessä visiossaan koko prosessin ajan. Korjailuja ei näy ja materiaalit ovat kestäviä. Työn ilo näkyy nautittavassa kädenjäljessä, josta puuttuu turha pedanttisuus tarkkuudesta huolimatta.

Dzamaan erityisesti vaikuttaneita taiteilijoita aiemmin mainittujen lisäksi ovat etunimikaima ja shakkimestari Marcel Duchamp, näyttämökuvan uudistaja ja lahjakas maalari Francis Picabia sekä romantiikan ajan nero William Blake.

Öisin kissansa kanssa töitä tekevä Marcel Dzama näkee tulevaisuudessa naisten nousevan valtaan. Ehkä sen myötä vapaa tanssi saa enemmän jalansijaa? Niin elämässä kuin näyttämöllä.

Marja-Liisa Torniainen

Kirjoitus on syntynyt Taiteen edistämiskeskus Taiken tuella. Lähteet: Tiedotus / SAHIM

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua