Kuva: Marja-Liisa Torniainen
KUVATAIDE | Clare Woods on koulutukseltaan kuvanveistäjä. Ja sen huomaa: aiheet muotoillaan väreillä aina selkeästi ja rytmikkäästi. Elämä sulkeutuu koloristisesti hehkuvien muotojen sisään.
”Woodsin sivellin luistelee pinnalla kuin koreografiansa hallitseva jäätanssija areenalla.”
Marja-Liisa Torniainen, teksti
Clare Woods: Menneen ja tulevan välissä / Between Before and After. Serlachius-museo Gösta, Mänttä-Vilppula 5.3.2023 asti.
Clare Woods (a. 1972) liu’uttaa sivellintään alumiinilla taidokkaasti, varmasti ja vauhdilla. Etelä-Englannista kotoisin oleva maalari valittiinkin heinäkuussa 2022 Kuninkaalliseen taideakatemiaan (RA; The Royal Academy of Arts) yhtenä kolmesta uudesta akateemikosta maalaustaiteen kategoriassa.
Miten tutkia nykyisyyttä menneen ja tulevan välissä? Tietomme on vajavaista, kuten on sanottu. Nykyhetken laatuun ja olemukseen voi paneutua vain intuitiivisesti ja aistienvaraisesti, ilman ennakko-odotuksia, mutta silti kaiken tietämänsä huomioiden. Tätä maalari työssään tekee, tietämättä etukäteen, mitä tulee löytämään ja ymmärtämään.
Näyttelyn nimityö, Menneen ja tulevan välissä (Between Before and After), on valtava neljästä osasta koostuva maalaus, jonka edessä voi tutkailla omaa paikkaansa ajassa.
Tällaiset suuret työt ovat murheenkryynejä kuvaamisen kannalta, eikä megalomaanisesta asetelmasta kannata tehdä arvioita valokuvatallenteisiin perustuen. On mentävä paikan päälle, kannattaa mennä. Vaakatasossa vuonna 2021 syntynyt työ on kooltaan kolme metriä korkea ja kahdeksan metriä pitkä.
Suuren mustan seinäkkeen toisellakin puolen on iso maalaus, Tietoinen pohdinta (Consiously Contemplate), 250 x 462 cm – vain.
Éduard Manet maalasi kuolinvuoteellaan vuonna 1883 kuusitoista kaunista kukka-asetelmaa. Clare Woods on sairaalassa ollessaan kuvannut hänelle tuotuja kukkia ja siirtänyt aihetta suuremmille ja pienemmille pohjilleen.
Englanninkielessä on ilmaisu, jonka suomennos ”ohut kohta” on alla olevan maalauksen nimi. Se ei välttämättä avaudu meille selittämättä: A thin place tarkoittaa niitä erityisiä paikkoja, joissa maallisen ja ikuisen ulottuvuuden välinen verho on ohut, kertoo näyttelyn kuratoinut Laura Kuurne katalogitekstissään.
Southamptonista kotoisin oleva Clare Woods tiesi jo viisivuotiaana, missä lajissa hän on hyvä. Suunta oli selvä: hän sai taiteen kandidaatin paperit Bath College of Artsista vuonna 1994 ja jatkoi taiteen maisteriksi Lontoossa Goldsmithin yliopistossa. Woods työskentelee Herefordissa, joka on katedraalikaupunki, kuten hänen syntymäkaupunkinsakin.
Koulutukseltaan taiteilija on itse asiassa kuvanveistäjä. Ja sen huomaa: aiheet muotoillaan väreillä aina selkeästi ja rytmikkäästi. Elämä sulkeutuu koloristisesti hehkuvien muotojen sisään. Töitten rakenne on vakaan kontrastinen.
Miten saadaan ihmiselle ikuisesti tärkeät asiat siilattua esiin ainaisesti vaihtuvien olosuhteiden kaaoksesta ja myllerryksestä uudelleen ja uudelleen historiassa, se on aina taiteilijan ydinkysymys. Näemmekö me? Ymmärrämmekö me?
Käytetyt materiaalit vaikuttavat lopputulokseen. Clare Woods maalaa öljyväreillä, mutta alumiinille. Väriä imemätön pohjamateriaali vaatii toisenlaista maalaustekniikkaa kuin kankaat, ja sivellin luistelee pinnalla kuin koreografiansa hallitseva jäätanssija areenalla. Siinä on omanlaistaan, juuri tälle aikakaudelle kuuluvaa taitoa, viehätystä ja vakuuttavaa loistoa, mutta syvällisyys kärsii. Tilalla on kuitenkin niin paljon muuta, ettei sitä varsinaisesti kaipaakaan.
Kiinnittymättömällä riippumattomuudella maalari näkee elämän koko kuvan visuaalisesti upeana tapahtumana syntymästä kuolemaan, ja kykenee ja uskaltaa näyttää jatkuvan elämäntaistelun kauhuineenkin – myös kauniina.
Hän pystyy havainnoimaan visuaalisesti samanarvoisina aiheita, joista mieluummin yleensä käännämme katseemme oitis syrjään. Erinomainen esimerkki tästä on teos Muistiaukko (Memory Hole), jossa luotaantyöntävän huonossa jamassa oleva hammaskalustoluola avautuu eteemme. Nimeämisen kautta maalari kuljettaa meitä syvälle historiaan; mitä kaikkea purukalustoihimme onkaan tallentunut, mitä hampaistamme voidaan lukea vielä tuhansien vuosien kuluttua?
Nimillä onkin erityinen sija Woodsin teoksissa. Ne eivät välttämättä tunnu liittyvän töihin ollenkaan. He, jotka pitävät sanaristikoista, pitänevät myös tästä ratkaisusta, jolla taiteilija yllyttää katsojaa löytämään kuvan uudessa kontekstissa.
Valokuva on tekijälle lähtökohta työhön, ja se mahdollistaa Muistiaukonkin kaltaisen työn syntymisen. Clare Woodsin suuri kuva-arkisto on digitalisoitu. Siihen kuuluu myös ahdistavia otoksia sota-alueilta ja terrori-iskujen tapahtumapaikoilta: Marcy Borders vuonna 2011, ”pölynainen”, on minulta jäänyt aiemmin kokonaan näkemättä (Kuinka se ylipäätään on mahdollista?); Davina Douglass Lontoon pommi-iskun jälkeen vuonna 2005 – Woods sattui olemaan lähellä tapahtumapaikkaa silloin.
Aiheisiinsa hän tutustuu piirtämällä, opettelee, ottaa niistä haluamansa. Suuressa tehdashallissa, hänen työhuoneessaan, kuvia voi heijastaa skaalaten eri kokoihin alustoille. Maalatessa ei enää mietitä, vaan intuitiivinen toteutus on varmaa ja vauhdikasta, se ei salli epäröintiä eikä keskeytyksiä.
Näyttelyn työt ovat vuosilta 2016–2021.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
Ilottoman ulkokuoren alla on väkeviä tunteita – arviossa Ateneumin Gothic Modern -näyttely
KUVATAIDE | Ateneumin suurnäyttely pyrkii osoittamaan miten osa eurooppalaisista 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoista vaikuttui keskiajasta.
Aino Kannisto sai tilaisuuden uppoutua Berliinin kulttuurihotellin tunnelmaan – näyttely Ruovedellä
KUVATAIDE | Aino Kanniston Hotel Bogota -näyttely vahvistaa Vinhan galleriaa kulttuuritilana. Kuvat kertovat toimintaansa lopetelleesta hotellivanhuksesta.
Galleriakatsaus: Taide käsittelee perheen surua, luontokatosurua ja sodan kollektiivista surua
KUVATAIDE | Tiina Nyrhinen kirjoittaa Jyri Pitkäsen, Pauliina Heinäsen, Dominik Fleischmannin, Henri Airon, Paula Puoskarin, Anni-Sofia Knuuttilan ja Henna Nuutisen näyttelyistä Tampereella.