Luontoyhteys ja vuorokauden rytmit yhdistävät kahden kerroksen taiteilijoita – Pause ja Aamu-Päivä-Yö Voipaalan taidekeskuksessa

Markku Arantila: Yövartio 2, tussi paperille.

Voipaalan taidekeskuksen alakerrassa pääsee pistämään itsensä pauselle, siis lepotilaan arkisesta kiireestä ja paineesta. Kolme erilaisia tekniikkoja käyttävää taiteilijaa syventyy työskentelyssään luonnon ja ihmisen väliseen vuorovaikutukseen.

Lotta Leka: Teehetki. Syanotypia, teepussit, ommel.

Turkulainen Lotta Leka ammentaa teostensa sisällöt kasviaiheista ja luo japanilaishenkisiä tunnelmia monotypiaa, akvarellia ja ompeleita hyödyntäen. Lekan viehättävin teos Teehetki (2021) on syntynyt teepusseista, syanotypiasta ja ompeleista. Riveihin ja järjestykseen toisiinsa liitetyt, musteensinen värittämät ja kuvittamat teepussit luovat japanilaisesta seremoniallisuuden ja kurinalaisuuden sekä visuaalisen keveyden henkeä.

Myös raumalaisen Heli Väisäsen keramiikkateoksessa Teehetki (2021) on mietiskelevän teeseremonian tuntu. Väisänen on käsitellyt keramiikkaa materiaalina aivan omalla otteellaan, josta syntyy irtautumisen, kiinnipitämisen ja sitoutuneisuuden mielikuvia. Näkymättömien ja samalla kuitenkin vääjäämättömien yhteyksien mielikuvia luo erityisesti äidin ja isoksi kasvavan tyttären suhdetta kuvastava teos Side (2020). Samalla tekniikalla jännitettä ja sisäisiä ristiriitoja nerokkaan osuvasti kuvaa Väisäsen teos Tästä irti (2021).

Edessä Heli Väisäsen keramiikkateos Teehetki (2021), taustalla Väisäsen grafiikkaa.

Vahva luontoon kiinnittyminen hallitsee myös Väisäsen grafiikanteosten henkilöitä. Pienenpieni tyttöhahmo kasvaa aivan kiinni puunkaarnassa teoksessa Kiintymys (2020), teoksessa Valittu (2020) tyttöhahmo puolestaan seisoo yksinäisenä kuivuneen puunkarahkan latvassa. Väisänen tavoittaa herkissä grafiikanteoksissaan inhimillisen erillisyyden kokemuksen, jota luonto hoitaa ja lievittää.

Kristiina Töyry hakee valokuvainstallaatiossaan Itness (2021) outouksia, joista ei jäsenny mitään yhtenäiseksi luokiteltavaa linjaa. Mikä tahansa voi olla ”pause”, kameran etsimeen pysäytetty hetki tai kohta, johon kuvaajan mielenkiinto on tarttunut. Kuvankäsittelyllä monikerroksisesti toisiinsa kiedottujen kuva-aineistojen kautta teoksiin syntyy mielleyhtymiä, joiden taustalla vaikuttaa surrealismin pohjavire.

Yksityiskohta Kristiina Töyryn valokuvainstallaatiosta Itness (2021).

Näyttelyssä on Töyryltä esillä myös yksittäisiä teoksia, jotka ovat voimakkaita lavastuksia keskellä luontoa tai joutomaata. Ihminen ja ihmisen kulttuuri törmäytyvät erämaassa tuottaen vivahteiltaan runsaita kuvia, joissa kaikkein keskeisintä on jälleen hetkien outouttaminen.

* *

Maalaukselliset tulkinnat vuorokaudenajoista

Voipaalan yläkerran kolme taiteilijaa puolestaan vastaavat kukin yhdestä vuorokaudenajasta. Käsitellyiksi tulevat aamu (Pekka Hepoluhta), päivä (Jari Jula) ja yö (Markku Arantila).

Pekka Hepoluhdan maalauksista parhaita ovat pehmeän sävykkäät, paikoin jopa pastellisista harmaan sävyistä syntyvät, hillityt ja hiljaiset asetelmat. Niissä on merkillistä kermaisuutta; vaaleudessaan ne osoittavat harmaan mahdollisuudet myös lämpöisiä sävyjä luovana värinä. Asetelmien yksinkertaisuudella ja maltillisella väripaletillaan Hepoluhta tekee kunniaa pelkistettyjen asetelmien mestarille, Giorgio Morandille (1890–1964).

Pekka Hepoluhta on nimennyt suuren osan maalauksistaan päivämäärien mukaan. Kuvassa teos 23.3.

Hepoluhdalta nähdään myös sarja maisemamaalauksia, jotka keskittyvät autereisiin kesäaamuihin. Niissäkin on erityistä pehmeyttä, ja joidenkin sävymaailmaltaan pehmeään lilaan taipuvien maalausten äärellä huomaan alkavani muistella Ellen Thesleffiä. 1800-luvun lopun kultakauden maalareiden maisemien hehku tuntuu vaikuttavan Hepoluhdan aamumaisemissa, joita katsellessa voi melkein muistaa aamukasteen ihollaan. Maalauksellisesti onnistuneempia ovat kuitenkin Hepoluhdan asetelmat.

Pakoreittejä kohti yön vapautta

Päiväteemasta näyttelykokonaisuudessa vastaava Jari Jula toteuttaa teoksia, joissa on vahva maalauksellinen todellisuus. Näiden omalakisten teosten tehtävänä ei ole toistaa näkymiä, joita olemme tottuneet hahmottamaan ja kutsumaan ulkoiseksi todellisuudeksi. Sen sijaan ne kurkottavat kohti sisäistä todellisuutta ja aavistuksia, ja niille on ominaista myös kielellisten kuvausten ulottumattomiin kasvaminen.

Jula taivuttaa päivätodellisuuden osasia oman suotimensa läpi ja antaa näyttelytekstissään vihjeen kuvaamiensa aiheiden erityisestä laadusta: ”Sanaton sopimus takaa, että päivisin pidetään sovitusta kiinni. Niinpä toimiminen aamulle tai yölle ominaisella tavalla päiväsaikaan aiheuttaa maksimaalista paheksuntaa.” Taiteilija antaa maalauksilleen luvan rikkoa päivätajunnan normatiivisuutta.

Jari Jula: Ruukku. Öljy ja akryyli kankaalle.

Julan maalauksissa esittävät ja abstraktit ainekset sulautuvat toisiinsa, yleensä abstraktin hallitessa kokonaisuutta. Maalauksessa Ruukku (2021) on keittiön tunnelmaa, mutta teokseen maalattu ruukkua muistuttava objekti liukuu liitoksistaan ja leijuu kohti aineettomuutta. Maalauksen vasemmassa laidassa on pieniä värikkäitä rinkuloita monikerroksisissa rivistöissään, kuin maalaukseen käytettyjen sävyjen värikarttana. Jula on näin maalannut myös teoksen syntyprosessia näkyviin.

Maalauksen ja ihmisen osa

Teoksen syntymisen lainalaisuuksia käsittelee omalla tavallaan myös maalaus Kooste (2020), jonka aineksia ovat tilkkutyömäinen, yhteen ommelluista paloista koostuva ja ompeleensa paljastava maalauspohja, akryyli ja lika. Teos on seinävaatemaisen rauhoittava. Samalla se on virkistävällä tavalla hämmentävä ja pysäyttävä, koska se rikkoo oletuksiamme niin maalauksen kuin tekstiilitaiteenkin totunnaisuuksista.

Huumorintajunsa Jula paljastaa maalauksissa Iskelmälaulaja kusee maisemaan (2020), Päivän ensimmäinen palaveri (2021) sekä Aku ja Hessu palaavat bänditreeneistä, ja pyryttää (2020). Viimeksi mainitun äärellä alkoi naurattaa ihan ääneen, mikä on taidenäyttelyissä kieltämättä aika epätavallista.

Huvittuneisuuden vastapaino iski silmille heti seuraavalla seinällä, jossa maalaus Menetetyt päivät (2020) täräyttää eteen muotokuvaperinteen äärimmäisen pelkistyksen. Ihmisen hahmo on lihanuijamainen, jo Rembrandtilta tuttu muotokuvataustan tummuus verenkarvainen ja kiiltävän eritteinen. Teos on pelkistyksessään loistava ja koskettava, jopa tuskallisia tunteita herättävä.

Jari Jula: Pompeji-byroo (2021). Akryyli ja öljy kankaalle.

Katoavaisuutemme uhka purkautuu punaisena, huutavana energiana ilmoille Julan maalauksessa Pompeji-byroo. Ensi näkemältä Julan maalaukset voivat tuntua kummallisilta ja selittämättömiltä, mutta niissä on vahva filosofinen pohja, joka esittää kysymyksiä maalauksen olemassaolosta, tehtävästä ja paikasta maailmassa. Ja ihmisen. Nämä teokset kestävät useita katselukertoja, viipymistä äärellään, eivätkä niiden sisältämät merkitystasot ja tunnetilavirikkeet tyhjene yhdellä vilkaisulla.

Piirtäen on kaikki mahdollista

Markku Arantilan surrealistisia akvarelleja olen fanittanut voimakkaasti jo aiemmin, ja ilokseni hänen osuutensa ”yö” tuo hänestä esiin myös uusia sävyjä taiteilijana.

Näyttelyn teemaan luodut sarjat Yövartio 1 (akvarelli ja pastelli paperille) sekä Yövartio 2 (tussi paperille) osoittavat, että Arantila hallitsee myös aiempaa pelkistetympää tekemistä. Tussilla toteutetut Yövartio 2:n teokset korostavat Arantilan tapaa rakentaa kuviaan ja niissä seikkailevia olentoja vapaan orgaanisesti ja jäljittelemättömästi. Hän synnyttää kuvissaan uusia olevaisia, kuin olennoittaisi omia sisäisyyksiään.

Työskentelyssään hän hyödyntää jatkuvasti ja loistavan taidokkaasti piirtäjän vapautta, sillä piirtäenhän kaikki on mahdollista!

Katri Kovasiipi

Voipaalan taidekeskus. Pause: Lotta Leka, Kristiina Töyry, Heli Väisänen (alakerta). Aamu – Päivä – Yö: Markku Arantila, Pekka Hepoluhta, Jari Jula (yläkerta). Näyttelyt auki 7.11.2021 saakka ti–su 11–17, Sääksmäentie 772, Sääksmäki, Valkeakoski.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua