Lee Bul käsittelee aikamme suuria kysymyksiä verhotusti – vaivana on emotionaalisesti kylmä etäisyys

Lee Bulin teokset Vanish ja Aubade V. Kuvat: Katri Kovasiipi

Lee Bul Sara Hildénin taidemuseossa (Laiturikatu 13, Särkänniemi, Tampere) 14.1.2024 asti ti–su klo 10–18, poikkeukset: 23.–25.12.: suljettu, 31.12.: klo 10–16, 1.1.: suljettu.

Tunnustan, että minun on ollut työlästä päästä kontaktiin Lee Bulin teosten kanssa. Eteläkorealainen yhteiskunta tuntuu etäiseltä niin fyysisesti kuin mentaalisesti, ja juuri tuota demokratiakehityksensä kannalta häilyvää, ihmiset rankasti voittajiin ja häviäjiin jakavaa yhteiskuntaa Bul taiteessaan tarkastelee. Hän on kriittinen, mutta hänen kritiikkinsä ei ole ilmeistä.

Bulin yhteiskunnallinen sanoma on verhottua, kätkettyä ja monikerroksista. Hän ei käsittele teemojaan suoraviivaisesti eikä julistavasti. Hänen teostensa metalleista, muovihelmistä, akryylimaalista ja vaikkapa rikotuista peileistä muodostuvat pinnat koen enemmän hylkivinä kuin kutsuvina, enemmän kylminä kuin lämpiminä. Bulin teokset ovat kalliita ja halpoja materiaaleja yhdistäviä hybridejä, jotka kyseenalaistavat ylenpalttista teknologiauskoa ja poliittista ihanteellisuutta.

Lee Bul, Civitas Solis 1116 ja 1117 (2015).

Eteläkorealainen kulttuuri on tullut länsimaissakin yhä suositummaksi viime vuosina – myös sieltä tuleva teknologia, kuten kännykät ja autot ovat itsestään selvä osa arkeamme. Tulevaisuuden teknologisia innovaatioitakin otamme todennäköisesti vastaan juuri Etelä-Koreasta.

Tähän virtaan Lee Bulin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa luontevasti asettuu. Äskettäin Helsingin taidemuseo HAMissa avautui myös toisen eteläkorealaisen kuvataiteilijan, Haegue Yangin (Soul, 1971) näyttely.

Eteläkorealainen kulttuuri viihdyttää ja kritisoi yhteiskuntaa

Vaikuttavana omakohtaisena kokemuksena eteläkorealaisesta kulttuurista tulee ensimmäiseksi mieleeni Bong Joon-hon ohjaama elokuva Parasite (2019; lue arvio täältä), joka kertoo tragikoomisen tarinan jyrkästi jakautuneesta yhteiskunnasta. Menestyvä yläluokka asuu kukkulalla, alaluokka alakaupungin kellareissa, joihin viemärivesi pursuaa apokalyptisella voimalla. Köyhän perheen nokkela soluttautuminen yläluokkaiseen elämään tuottaa elokuvakerrontaan komiikan ohella lopulta myös ennalta arvaamattoman traagisia seurauksia. Parasite voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen Palmun vuonna 2019.

Voimakkaan eriarvoisesta yhteiskunnasta kertoo räikeästi myös Netflix-suosikiksi paisunut eteläkorealainen sarja Squid Game (2021; lue arvio täältä), jossa kaikki rahansa, mahdollisuutensa ja näköalansa menettäneet ihmiset tarttuvat viimeiseen oljenkorteensa: he osallistuvat kilpailuun, jonka päävoittona on huikea rahasumma.

Sarjassa yhdenmukaisiin vihreisiin verkkareihin puetut ihmiset kisaavat yksinkertaisissa mutta armottomissa leikeissä ja peleissä. Hävinneet ammutaan hengiltä välittömästi, vain yksi 456:sta voi voittaa. Melko hyytävää on, että Squid Gamesta on julkaistu marraskuun lopulla amerikkalainen tosi-tv-versio Squid Game: Challenge (Haaste). Siinä kisataan 4,56 miljoonasta dollarista, jonka vain yksi pelaaja voi voittaa. Pelissä häviäjiä ei sentään ammuta oikeasti hengiltä vaan heidän ”kuolemiaan” simuloidaan räjähtävillä väripanoksilla.

Eteläkorealaisen yhteiskunnan ongelmiin viihteen kautta kantaa ottavat Parasite ja Squid Game näyttävät maailman, jota hallitsevat voimakas teknologiausko, raaka kilpailu sekä ihmisten jakaminen häviäjiin ja voittajiin. Eteläkorealainen yhteiskunta näyttäytyy rakenteellisesti julmana, ja todellisuudessakin korkeat itsemurhatilastot ja mielenterveysongelmien esiintyvyys ovat siellä huippulukemissa. Alkaako tämä sittenkin kuulostaa yllättävän tutulta ja läheiseltä?

Lee Bul kuuluu eteläkorealaisen yhteiskunnan voittajiin

Lee Bulin teoksia näin ensimmäisen kerran Venetsian biennaalissa kesällä 2019. Nyt Sara Hildénin taidemuseossa nähtävä teos Aubade V (2019) oli esillä jo siellä ja lukeutuikin koko tuon biennaalin vaikuttavimpiin ja mieleenjäävimpiin teoksiin.

Tornimainen teos koostuu materiaaleista, pääosin metalleista, jotka on kerätty Etelä- ja Pohjois-Korean rajalta, tarkasti valvotun demilitarisoidun vyöhykkeen ensimmäiseltä puretulta tarkastuspisteeltä. Teoksen tornimaista hahmoa kiertävät kirkasväristä valotekstiä syöttävät digitaalinäytöt. Maailman suljetuimman yhteiskunnan, Pohjois-Korean, rajasta ja rajavyöhykevalvonnasta muistuttava teos resonoi myös tämän päivän Euroopassa ja Suomessa tavoilla, joita ei liene tarpeen selittää.

Kun Lee Bul (s. 1964) oli lapsi ja nuori, Etelä-Korea oli autoritaarinen, sotilasjuntan hallitsema yhteiskunta. Hänen vanhempansa kuuluivat vasemmistolaisiin toisinajattelijoihin. Ensimmäiset demokraattiset vaalit Etelä-Koreassa järjestettiin vasta vuonna 1987, eikä demokratia lähtenyt aivan mutkattomasti liikkeelle vielä silloinkaan: demokratialiikkeen edustaja ei tullut vaaleissa valituksi.

Tutkija Katri Kauhanen luennoi lokakuussa 2023 Sara Hildénin taidemuseolla Etelä-Korean historiasta ja yhteiskunnasta. Luentonsa yhteydessä hän totesi, että eteläkorealaisen yhteiskunnan voittajia ovat olleet 1960-luvulla syntyneet, joilla oli mahdollisuus hyötyä voimakkaasta talouskasvusta ja demokratiakehityksestä niin, että heillä on ollut myös mahdollisuus kritisoida yhteiskuntaa. Juuri tähän sukupolveen Lee Bul kuuluu.

Eteläkorealaisen yhteiskunnan häviäjiksi Kauhanen mainitsi puolestaan nuoret, joilla on edessään vain tiukkeneva kilpailu, ei mahdollisuutta vaurastua eikä välttämättä varaa hankkia edes lapsia, koska lapset ja heidän koulutuksensa turvaaminen tulevat Etelä-Koreassa erittäin kalliiksi.

Länsimaisia kulttuurivaikutteita ja katsojan tarve syväkyykkyyn

Taiteilijana Lee Bul tuli 1980-luvulta alkaen tunnetuksi performansseillaan, joilla hän otti kantaa naisten oikeuksiin. Tasa-arvo ei ole ollut eteläkorealaisessa yhteiskunnassa hyvällä tolalla, eikä naisten asemassa ole hurraamista vieläkään. Nuoruudessaan Bul pyrki vaikuttamaan taiteellaan yhteiskuntaan varsin suoraviivaisesti. Aamulehden haastattelussa tulee esiin, miten Bul esimerkiksi ponnisteli ruumiillisilla performansseillaan aborttioikeuden puolesta.

Naisten aseman käsittely ei tule ainakaan kovin ilmeisenä esiin Bulin Suomen-näyttelyssä. Voimakkaasti feminiinisenä näyttäytyvä silikoniveistos Vanish (Violet, 2002) on melkein piilossa museon alakerran ikkunasyvennyksessä. Pimenevää iltamaisemaa vasten se kuitenkin hehkuu näyttelyn muista teoksista erillisenä ja erottuvana.

Lee Bul, Vanish (Violet, 2002).

Teoksessa Vanish länsimaisesta taidehistoriasta tuttu Venus-tematiikka kohtaa torsomaisen kyborgisen olemuksen, jota hallitsee feminiiniseksi mielletyn värin häpeämätön suloisuus. Lihallinen, orgaaninen ja teknologinen sulautuvat yhteen, päätön ja raajaton hahmo on yhtä aikaa kauneudessaan täydellinen ja toiminnallisuudeltaan puutteellinen. Teoksen katoamista merkitsevä nimi muistuttaa, miten naisten on yhä pienennettävä itseään ja oltava näkymättömiä etenkin todellisen taloudellisen ja poliittisen vallan saleissa. Siis sittenkin: aika täydellinen, ehkä salaviisaasti satiirinen kuva naisihanteesta, jolle löytyy toisintoja ja muunnelmia kaikilta tuntemiltamme aikakausilta ja mantereilta.

Bulin teokset ovat monikerroksisia kiteytymiä, joissa merkitykset rakentuvat käytetyistä tekniikoista, materiaalivalinnoista ja teoksesta toiseen lainautuvista teemoista. Halvat muovihelmet kimaltavat runsaudessaan loistokkaasti kilpaa kristallien kanssa. Valon vaihteluissa hohtelevat helmiäiset luovat salaperäistä arvokkuuden vaikutelmaa yhtä lailla arvokkaaseen silkkiin kuin halpoihin akryylimaaleihinkin. Vai onko kiilloista kuviteltu arvokkuus sittenkin kuin katinkultaa?

Kansainvälistä mainetta niittänyt taiteilija ei sulkeudu eteläkorealaiseen kulttuuriin; näyttelystä löytyy viittauksia niin toista maailmansotaa ennakoivaa sotilaallista mahtailua edustaviin ilmalaivoihin kuin Marcel Proustin kymmenosaiseen romaanisarjaan Kadonnutta aikaa etsimässä (1908–1922).

Nimellään Proustin romaaniin viittaava Bulin laaja maalaussarja Perdu (suomeksi Kadotettu) on saanut alkunsa koronapandemian sulkemassa maailmassa. Sarjan teokset muistuttavat ja varioivat toisiaan – tavallaan ne ovat saman teosidean erisävyisiä muunnelmia, joita hallitsee maalauksen pyrkimys kohti veistosta.

Taiteilija on kaivertanut ja hionut metallikehikkoon kiinnitettyä puista teospohjaa, hän on lisännyt siihen akryylimaalikerroksia, muovaillut tekstuuria rauhallisen merenpinnan lailla pehmeästi aaltoilevaksi. Huomio kiinnittyy maalipinnan vahamaiseen, pehmeän ihon kaltaiseen sileyteen, jota runsaissa värisävyissä hohtavat helmiäissirpaleet kauttaaltaan rikkovat. Ne ovat sattumia, joita silmä alkaa etsiä kiihkeästi lisää.

Yksityiskohta Lee Bulin maalauksesta Perdu CLVIII (2023).

Sara Hildénin taidemuseon matalat salit luovat haasteen näiden teosten katsomiselle. Keksin painautua syväkyykkyyn teosten edessä, jotta näkisin helmiäisten kiillot paremmin ja voisin nauttia valon vaikutuksista. Valo saa helmiäiset tavallaan liikkeeseen.

Teoslappujen englanninkielisiä tietoja vilkaistessani havahdun helmiäistä tarkoittavan englanninkielisen sanan kauneuteen: mother-of-pearl, helmen äiti. Helmiäisen feminiininen luonne nousee englanniksi ajattelevalle voimakkaammaksi elementiksi kuin meille suomenkielisille. Helmi ei synny kivutta, kauniit helmiäissirpaleet voi kokea myös kipupisteinä.

Matalat näyttelysalit vaikuttavat etenkin Bulin suurikokoisimpien veistosten kokemiseen. Haastetta on ratkottu kekseliäästi, asettamalla peililaattoja teoksen After Bruno Taut (Beware the Sweetness of Things, 2007) ja Willing to Be Vulnerable -sarjaan kuuluvan teoksen Metalized Balloon V 3 (2015/2019) alapuolelle. Näin tilavaikutelma syvenee, päästään katsomaan myös teosten alapuolta – ja peilit sopivatkin näiden teosten estetiikkaan niin hyvin, että niitä voisi jopa luulla niiden kiinteiksi, alkuperäisiksi osiksi.

Kohtaammeko suuret kysymykset ulkopuolisina vai sisäpiiriläisinä?

Jättiläismäistä kattokruunua muistuttava After Bruno Taut (Beware the Sweetness of Things) tuo mieleen suuret ihanteet, ideaalit ja niiden vääjäämättömän pettämisen tai romahtamisen. Juuri epätäydellisyydessä asuu kuitenkin teoksen suurin viehätys, portti vapaaseen ajatteluun ja tulkintoihin. Voihan teoksen merkityksen nähdä humoristisenakin; kun oikein kovasti yritetään esittää edustavaa ja hienoa, naamio yhtäkkiä repsahtaakin.

Lee Bul, After Bruno Taut (Beware the Sweetness of Things, 2007). Teosnimi viittaa saksalaiseen arkkitehtiin Bruno Tautiin (1880–1938), joka suunnitteli ekpressionistisia lasi- ja teräsrakennuksia.

Ihanteiden särkymiseen ja tuhoisiin tehokkuuspyrkimyksiin viittaavat etenkin alakerran teokset Civitas Solis (1116 ja 1117, 2015) ja Scale of Tongue (2017–2018). Viimeksi mainittu pohjautuu liian raskaasti lastatun eteläkorealaisen matkustajalaiva MV Sewolin katastrofaaliseen uppoamiseen, jossa kuoli huhtikuussa 2014 yli 300 matkustajaa. Valtaosa laivan 476 matkustajasta oli nuoria lukiolaisia.

Aikaamme leimaavaa militarisoitumista koskevan kommentin voi lukea ilmalaivaa hopeanhohtoisena jäljittelevästä teoksesta Metalized Balloon V 3, jonka esikuva löytyy 1930-luvun Saksasta. Sotilaallisen mahdin näyttämiseen tarkoitettu, natsilippujen saattelema ilmalaiva Hindenburg matkustajineen kohtasi tuhonsa 6.5.1937, lennettyään Atlantin yli Frankfurt am Mainista Yhdysvaltojen Lakehurstiin ja leimahdettuaan juuri ennen laskeutumistaan hetkessä olemattomiin. 

Lee Bulin teos Metalized Balloon V3 (2015/2019) kuuluu teossarjaan Willing to Be Vulnerable.

Tämän Bulin teoksen voimme kokea toteamuksena, ehkä myös eräänlaisena varoituksena maailmassamme, jossa äärioikeiston nousu, asevarustelu ja militarisoituminen on jälleen normalisoitua toimintaa. Samainen ilmalaivan hahmo löytyy useista tämän näyttelyn teoksista eri mittakaavoissa ja erilaisissa rooleissa.

Myös vuoren muoto toistuu näyttelyn teoksissa. Heti museoon tultaessa eteen kohoaa suuri telttamainen installaatio, joka täyttää näyttelysalin vuoren lailla. Se, kummalta puolelta sitä katsoo, määrittää kokemisen tavan: onko se ylitsepääsemätön, vaikeneva, kommunikoimaton este vai kookas telttamainen suoja, jonka turviin voi piiloutua.

Se on rajakokemus, jossa ihmiset jaetaan ulkopuolisiin ja sisäpiiriläisiin, voittajiin ja häviäjiin. Se peli on yhtä kovaa kuin Squid Game, ja omalla hiljaisen hillityllä tavallaan Lee Bul käsittelee tuota ihmisyyttä jaottelevaa rajakokemusta teoksissaan paljon. Se on yksi aikamme suurimmista, tärkeimmistä ja vaarallisimmista kysymyksistä.

Kuten jo tämän esseeni alussa totesin, minun oli vaikea päästä kontaktiin Sara Hildénin taidemuseossa esillä olevien Lee Bulin teosten kanssa. Näin kohtalaisesti vaivaa tutustuakseni niiden maailmaan, opettaakseni itselleni, mistä Bulin tuotannossa on kyse. Kolmen näyttelyvierailun ja runsaahkon tiedonkeruunkaan jälkeen en silti edelleenkään osaa aidosti lämmetä näille teoksille. Vaikka tunnustan niiden korkean tason ja monitasoisen merkityksellisyyden, ne eivät kosketa minua emotionaalisesti. Jäljelle jää arvostava etäisyys.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Suomen Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua