Lapsuuden taju: Astrid Lindgrenin luottokuvittaja Ilon Wikland on näyttänyt lasten maailman eri sävyt

Ilon Wikland kuvaa lapsuutensa Haapsalun vesivärimaalaukseen Isoäitini talo (2005 ©Design Ilon Wikland AB).

Tartossa syntynyt kuvitustaiteilija Ilon Wikland (s. 1930) on luonut olennaisilta osin Astrid Lindgrenin suosittujen lastenkirjojen visuaalista maailmaa. Käytyäni Tampere-talon Muumimuseon observatoriossa Ilon Wiklandin tuotantoa laajasti esittelevässä näyttelyssä otan esiin Jens Andersenin kirjoittaman elämäkerran Astrid Lindgren: Tämä päivä, yksi elämä (suom. Kari Koski, WSOY 2015). Kirjassa on hyvä henkilöhakemisto, etsin kohdan Wikland.

En ole uskoa silmiäni. Wiklandiin viitataan kirjassa yhden kerran, ja silloinkin vain kuvatekstissä. Toki teksti sisältää painavaa tietoa: 1950-luvulla Wikland otti yhteyttä Astrid Lindgreniin ja sai tältä ensimmäiseksi kuvitustyökseen Mio, poikani Mio -kirjan käsikirjoituksen. Siitä alkoi kolmekymmenvuotinen, hedelmälliseksi luonnehdittu yhteistyö.

Kuvatekstissä siteerataan myös itseään Lindgreniä, joka kiittää kuvittajaansa: ”Kuvillasi olet auttanut kirjojani tavoittamaan lukijakuntansa. Monet lapset muistavat koko ikänsä sinun luomasi kuvat. Niistä on tullut unohtumaton osa heidän lapsuuttaan.”

Ilon Wikland. Kuva: Leif Hansen

Miksi kuvituksia tarvitaan

Aivan viime vuosiin asti kuvittaja on yleensä unohdettu mainita kirja-arvioissa. Vasta lukutaitonsa alkutaipaleilla oleville lapsille kuvittajien luomat maailmat ovat erityisen tärkeitä. Kirjassaan Kaunokirjallisuutta ei kuviteta? (2020) Markku Tanttu nostaa esiin kuvitustaiteen merkitystä ja käy läpi kuvituksiin suhtautumisen historiaa Suomen kirjallisella kentällä.

Tanttu toivoo maailmaa, jossa kuvitukset eivät rajoittuisi vain lastenkirjoihin. Samalla hän hahmottaa ajassamme kirjankuvituksille uuden tärkeän tehtävän: ”Lukuharrastuksen väheneminen ja nuorten vajavainen lukutaito ovat huolestuttavia ilmiöitä. Jokin uudenlainen tapa kuvittaa kirjoja saattaisi innostaa syventymään kirjan tekstiinkin vaikka lukutaito takkuilisi”, hän kirjoittaa kirjansa esipuheessa.

Ilon Wiklandin kuvituksissa yhdistyvät silmää hivelevä vehreys, hyvään lapsuuteen liittyvä hauskuus, liike ja tasapaino sekä suloinen lapsenpyöreys – sekä myös lasten maailman raadollisten puolien hienovireinen tajuaminen. Vaikka kuvituksissa on läsnä leikin ilo, Wikland tekee vaivihkaa näkyväksi myös ne lapset, jotka jäävät yksin, ja etenkin ne pienet tytöt, joiden naamalle isot pojat heittävät kuraa.

Ilon Wiklandin kuvitusta kirjasta Lotta, Janne ja Minnamanna, tussi ja guassi paperille (n. 1956. Lotta™ ©The Astrid Lindgren Company ©Design Ilon Wikland AB)

Wiklandin kuvituksissa tapahtuu paljon, ne ovat kuvakaappauksia keskeltä leikin hurjinta käännettä. Kuvakulmaan osuu usein se riehakkain ja vauhdikkain hetki ennen, kuin joku putoaa ikkunasta ja ennen kuin itku pursuaa ilmoille. Wiklandin kuvittajanotteessa voi aistia yhtä aikaa ilkikurisuutta ja myötätuntoa kuvattuja lapsia kohtaan.

Hyvän kuvittajan kriteerit

”Hyviä kuvittajia on vähän. Heitä tarvitaan aina. Työtä on riittämiin”, lupaa Onni Oja loistavassa teoksessaan Piirtämisen taito (1957). Oja korostaa, miten kuvitustaiteilijaksi aikovan on jatkuvasti kartutettava piirustustaitoaan. Joka päivä piirtäen kuvittaja tallentaa mielensä arkistoon käyttökuvia, joita voi tottuneella kädellään nopeastikin siirtää kuvaamiinsa maailmoihin. Mielikuvitus ja huumorintaju ovat kuvittajalle välttämättömiä.

Oja ei päästä kuvitustaiteilijaa helpolla sivistysvaatimustenkaan suhteen: ”Kirjallisuuteen pitää kuvittajalla olla myönteinen ja elävä suhde. Hänen on luettava ja tunnettava kaunokirjallisuutta niin paljon, että hänellä on maailmakirjallisuudesta selvä kokonaiskuva. Kirjallisuus- ja sivistyshistorian tunteminen on suureksi eduksi.”

Kuvittajan on myös ymmärrettävä kuvittamansa kirjailijan tyyli. ”[ – – ] hyvällä kuvitustaiteilijalla täytyy olla omaakin sanottavaa. Hän ei saisi toistaa kuvina kertomuksen tilanteita ja tapahtumia. Sellainen kuvitus on havaintokuvia eikä taidetta”, Oja muistuttaa. Eri kirjallisuudenlajit vaativat luonnollisestikin erilaisia tyyliratkaisuja.

Ilon Wiklandin kansikuva Astrid Lindgrenin kirjaan Meidän Marikki, sekatekniikka (MarikkiTM, 1983 ©The Astrid Lindgren Company ©Design Ilon Wikland AB)

Wiklandin kuvitukset ja tyyliratkaisut kiteyttävät ja elävöittävät kuvaamiaan tarinoita, mutta samalla ne ovat omalla tavallaan myös historiallisia dokumentteja 1950–1970-lukujen lapsuuskäsityksestä. Melukylän lapsissa suuret lapsijoukot rientävät keskellä puutaloidylliä; leikki voi kasvaa ilman rajoituksia, aikuisten valvovat silmät eivät ehdi paikalle.

Marikin maailma on suloisista suloisin, ja kuitenkin hyväosaisessa perheessä syntynyt ja kasvanut Marikki näkee kiinnostavalla tavalla myös äitinsä poroporvarillisuuden yli. Katto-Kassisessa arvonsa saavat yksinäiset ja pulskat lapset.

Katto-Kassinen kirjasta Katto-Kassinen kujeilee, sekatekniikka (n. 1968 ©The Astrid Lindgren Company ©Design Ilon Wikland AB)

Wikland kiteyttää kuvituksissaan Astrid Lindgrenin tuotannossa keskeisen ytimen, mielikuvituksen voiman, jolla lapsi selviytyy kauheasta yksinäisyydestä, sairaudesta ja jopa kuoleman uhasta. Dramaattisimpia ovat Veljeni Leijonamielen tiheät ja tummat tussipiirrosten sävyt ja uhkaaviksikin kasvavat kohtaukset.

Kova tausta kasvatti myötätuntoon

Muumimuseon Observatorioon koottu näyttely on suurin koskaan Viron ulkopuolella nähty Ilon Wiklandin kuvitustaiteen näyttely. Yksi nurkkaus muistuttaa meitä lähtökohdista, joista Wikland ponnisti taiteilijuuteen. Isovanhemmat lähettivät hänet yksin Ruotsiin, sotaa pakoon lapsuutensa Haapsalusta vuonna 1944.

Kuvitukset, joissa yksinäinen tyttö seisoo panssarivaunujen edessä ja on hämmentyneenä evakkomatkallaan ovat sisällöltään riipaisevia, mutta kuvittajan käsi on piirtänyt ne pehmeästi pastellikynillä, lempeillä kynänvedoilla. Alan nähdä yhä voimakkaamman yhteyden noiden kuvien yksinäisen tytön ja myöhemmissä kirjankuvituksissa usein joukon ulkopuolelle putoavan lapsen välillä. Wiklandin kuvituksissa elävät yhtä aikaa monet tunnetasot. Ne voi nähdä, kun itse pysähtyy.

Viime vuonna on julkaistu Enno Tammerin kirjoittama Ilon Wiklandin elämäkerta Ilon Wikland: ett konstnärsliv (Rabén & Sjögren, 2020). Toivottavasti se suomennetaan pian.

Myös Ylen tekemässä Ilon Wiklandin haastattelussa vuodelta 2016 kerrotaan taiteilijan elämän eri vaiheista.

Ilon Wikland on lahjoittanut Haapsalun kaupungille lähes 800 alkuperäispiirustusta, joihin voi tutustua Kooli-kadun galleriassa ja lasten teemapuisto Iloni Imedemaassa.

Katri Kovasiipi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua