Kuvakerrontaa ja keskusteluja kesän 2024 Mäntän kuvataideviikkojen näyttelystä Puhallus

Mäntän kuvataideviikot 2024 on näyttelyarkkitehtuuriltaan valoisa ja ilmava. Kuvat: Ulla-Maija Svärd

XXVIII Mäntän kuvataideviikot 31.8.2024 saakka joka päivä klo 10–18. Tehtaankatu 21, Mänttä.

Mäntän kuvataideviikkojen tämänvuotinen kuraattori, kuvanveistäjä Heli Ryhänen lupasi Puhallus-näyttelyn ennakkotiedoissa tilan ja valon kautta luotuja yllätyksiä. Ryhänen kertoi suunnitelleensa etukäteen tarkkaan, ketä taiteilijoita, jopa mitä teoksia tietyiltä taiteilijoilta mihinkin kohtaan näyttelytilaa haluaa sijoittaa.

Pekilo ei ole vain vanha rehutehdas, johon on sijoitettu monenmoista nykytaidetta mahdollisimman sujuvasti, vaan se on massiivinen ja huolella kuratoitu tila, jossa teokset kommunikoivat hämmästyttävän tasapainoisesti sekä toistensa että tilan itsensä kanssa.

Rakennuksesta löytyy lukuisia uusia valoaukkoja, erisuuruisia ikkunoita ja muita pintojen läpäisyjä, joista luonnonvalo virtaa sisään.

Antti Arkoma: Rakentava keskustelu, akryyli kankaalle (2022).

Heti sisään astuttaessa näyttelyn harvoja maalauksia edustavat Antti Arkoman maalaukset avaavat näkymiä aivan toisenlaisiin tiloihin ja tila-aika-kokemuksiin. Etenkin Arkoman teosta Rakentava keskustelu (2022) katsoessamme koemme ajan, historian, rappion ja kulttuurimaiseman kosketuksia.

Laura Lilja: Cargo Blue, käytöstä poistetut kuormaliinat (2023).

Laura Liljan teos Cargo Blue (2023) sykähdyttää oivaltavuudellaan. Halpa, paikoin rispaantunut, haalistunut, vähän likainenkin materiaali – käytetyt kuormaliinat – yllättää meidät ällistyttävällä kauneudellaan. Säännöllisiin rivistöihin toisiinsa kiinni köytettyinä kuormaliinat muodostavat suunnattoman sinisen, liukuvärjätyn maiseman.

Teos on yksi näyttelyn hallitsevimmista, ja sitä rooliaan varten se on myös sijoitettu taitavasti. Takapuolella kuormaliinojen lukot ovat saaneet jäädä näkyviin, joten se muodostaa aivan toisenlaisen todellisuuden kuin etupuoli.

Kun ohitamme Liljan teoksen, laajana avautuva tilanäkymä installointeineen saa meidät huokaisemaan.

UMS: Hyvä näyttelyarkkitehtuuri!

Huomio kiinnittyy Inka-Maaria Jurvasen lyijykynällä vanerille piirtämään, suurikokoiseen triptyykkiin Lihan rynnäkkö (2022).

Inka-Maaria Jurvanen: Lihan rynnäkkö, lyijykynä ja puuväri vanerille, teräsputki (2022).

UMS: Vaneripohjan kuvioiden ja lyijykynän yhteisvaikutuksesta syntyy hyvä, hieman psykedeelinen outous ja pistävän auringonpaahteen hehku.

KK: Kuva-aiheiden surrealismi säilyttää salaperäisyytensä. Onko näissä nähtävissä annos myös Hieronymus Boschia?

UMS: Juu, etenkin hahmojen surrealistisuudessa ja absurdiudessa. On näissä Boschia aika paljonkin. Tässä vaneriteoksessa on läsnä ajan pysähtyneisyys. Varjot ja planeetat luovat jonkinlaisen tappavan kuumuuden vaikutelman.

KK: Dystooppistakin siis.

Nora Sederlöf: Siivellinen, metalli ja tekstiili (2024).

Nora Sederlöfin teosten materiaaleina ovat olleet puuterinväriset, nostalgiset alusasut. Jo tekstiilien väri vie ajatukset vuosikymmenten taakse.

UMS: Ensimmäisenä mieleen tulevat jostain syystä 1920-luvun kuvat bordelleista ja 1950-luvun eroottiset julkaisut. Lattialle asetellut Sederlöfin teokset ovat omaan makuuni liian runsaita, pyntätyn oloisia. Niihin ei kiinnity, vaikka taiteilija on selvästi hyvin innostunut materiaalista.

UMS: Sederlöfin teoksista parhaiten toimii seinälle ripustettu Siivellinen (2024). Se on näistä hallituin, siinä on selkeyttä ja rytmiä. Se on jopa harras, jotenkin alttaritaulumainen.

Luin nimen ensin väärin ”Siveelliseksi”, mutta sehän onkin oikeasti Siivellinen ja sopii mielikuvaan alttaritaulusta.

Johannes Heikkilä: Vuorovaikutus valon kanssa, puupiirrosmatriisi (2023).

Johannes Heikkilä on ottanut haltuun tilan Pekilon ensimmäisen kerroksen päädystä.

Takaseinällä oleva teos Vuorovaikutus valon kanssa näkyy heti saliin astuttaessa.

UMS: Tämä on komea ja vahva, tykkään! On myös kiva kuvitella tämä hauraalle paperille; millainen puupiirros tästä tulisi, kun valkoinen ja musta vaihtaisivat paikkaa…

Viereisellä seinällä oleva Heikkilän installaatio Paakkola Playground rakennelmineen liittyy siihen onnistuneesti.

Johannes Heikkilän installaatio Paakkola Playground on vahvassa vuorovaikutuksessa Pekilon näyttelytilan kanssa.

KK: Heikkilän tapa käyttää ja käsitellä tilaa toimii hienosti johdantona verhon takaa avautuvalle huoneelle, jossa Anna Hyrkkäsen installaatio luo erityisiä tila- ja valokokemuksia. Värillisten valojen ja abstraktien muoto-objektien avulla Hyrkkänen ikään kuin muuntaa abstrakteista maalauksista tutun kaksiulotteisuuden kolmiulotteiseksi, pientä liikettä sisältäväksi maailmaksi. Näen Heikkilän ja Hyrkkäsen teosten välillä kiinnostavan jatkumon.

Pekilon eri kerroksissa liikkuessamme katse kääntyy aina uudestaan kohti Hanna Vihriälän Puhalluskukkaa (2019), joka on antanut myös osan nimestään tämänvuotisille kuvataideviikoille.

Hanna Vihriälä: Puhalluskukka. Ruostumaton vaijeri, alumiinilukot ja akryylihelmet (2019).

KK: Näin tämän teoksen jo viime kesänä Haiharan kartanossa. On upeaa, miten se muuntuu erilaiseen tilaan ripustettuna aivan uusiin ulottuvuuksiin. Haiharassa teos täytti kartanon suuren salin erkkeripäädyn kokonaan. Lattiatasoon ripustettuna se näyttäytyi aivan eri tasolta ja eri kulmasta. Nyt Pekilon korkea tila puolestaan nostaa Puhalluskukan kohti taivaita. Sitä voi katsoa eri kerroksista ja eri suunnista. Sekä merkitykseltään että luonteeltaan tämä on ilmava kokonaisuus.

UMS: Teos on ihana. Vaikka se on tehty muovi- ja lasihelmistä, vaikka sen materiaalit ovat krumeluuria, sen kimallus näyttää ylevältä. Sitä katsoessa palautuu vahvasti mieleen, miten taianomaista voikukkien puhaltelu on. Puhalluskukka on hieno teos – kyllä taideteos saa olla kaunis!

Anni Rapinojan installaatio Luonnonvalot koostuu 11 teoksen sarjasta, työtovereina hirvi, metsäjänis ja rusakko. Taustalla häämöttää Ritva Kovalaisen alumiinilevylle vedostama upea valokuvateos.

Yksi näyttelyn vaikuttavimpia kokonaisuuksia on Pekilon Tapionsalin tilaa hallitseva Anni Rapinojan installaatio Luonnonvalot. Sen 11 kattokruunumaista rakennelmaa juhlivat luonnonvalossa, jota tulvii Tapionsaliin useista tätä näyttelyä varten avatuista ikkuna-aukoista.

Nämä kattokruunut on pujoteltu helmistä, joiden synnyttäjiä ovat olleet hirvet, metsäjänikset ja rusakot. Teosten ilmava, juhlallinen ja jopa ylevää tavoittava olemus yhdistyy mitä maanläheisimpään, luonnollisimpaan ja uusiutuvimpaan materiaaliin.

UMS: Tässä installaatiossa on valaistu juhlasali ja luonnon kauneus samassa tilassa. Sen kauneus on taiteilijan kyvyssä nähdä ja luoda pienissä hirvien, rusakoiden ja jänisten papanoissa suurta ja kaunista. Tämä on valoisa ja rauhaisa ja onnellinen tila, mutta samalla se on kuin kaunis kirkkosali, joka saa miettimään surua ja kärsimystä ja tuo mieleen erään toisen pelkistetyssä kauneudessaan vaikuttavan työn: Keuruun puukirkossa olevan tuntemattoman kyläsepän takoman orjantappurakruunun. Tuon mielleyhtymän lisäksi näissä on itämaisten temppelien keveyttä, joka alkaa vähän kuin soimaan.

Tässä on elämän arvokas kiertokulku läsnä. Näistä ei tule mieleen ahdistuneisuus, vaan ilo ja kauneus. Nämähän voisi kuvitella myös tilaan, jossa olisi valospotit – silloin kaikille seinille syntyisi varjot. Jos mukaan saataisiin vielä tuulenvirettä, syntyisi liikekin, ja voisi kuvitella papanakristallien kilinän.

Anni Rapinoja: Ikaroksen lapset (2024).

Tapionsalin takaseinän tila on avautunut uudella tavalla kohti alempaa kerrosta. Seinälle on ripustettu Rapinojan toinen installaatio, Ikaroksen lapset (2024). Se koostuu 101:stä metsästäjiltä lunastetuista lintujen siipipareista, joita Rapinoja on kymmenen vuoden aikana hiljalleen kerännyt, vanhentanut ja polttanut.

KK: Myytti yhä korkeammalle lentävästä, lopulta auringossa siipensä polttavasta Ikaroksesta saa oman aikamme ekologisista ja humanitaarisista kriiseistä aina vain yhä enemmän kaikupohjaa. Teoksen hiljaisuus on vaikuttavaa ja puhuu puolestaan.

UMS: Koskettava; tässä on se suru ja kuolema. Rapinojan työt pysäyttävät. Ne kertovat vahvasti omalla hiljaisella kauneudellaan moninkertaisesti enemmän siitä, että me kaikki olemme osa luontoa ja yhtä sen kanssa, kuin äänekkäästi osoittelevat opettavaiset työt.

Minusta taiteen tärkein tehtävä on herättää ajatuksia, saada miettimään.

Hanna Marnon veistosinstallaatio Atlas karmiininpunaisen kastemadon mukaan, joka sukelsi okrakumpujen tavoittamattomiin syvyyksiin (2024) on nimetty toimittajan ja kenen tahansa muunkin teoksesta kirjoittavan kannalta kauhealla tavalla, mutta onnistuu vaivihkaa jatkamaan Rapinojan Ikaroksen lapsien tarinaa.

Lintumuumiolta näyttävä osa Hanna Marnon veistosinstallaatiosta Atlas karmiininpunaisen kastemadon mukaan, joka sukelsi okrakumpujen tavoittamattomiin syvyyksiin (2024).

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy installaation keskivaiheilla, pöytätasolla lepäävään linnun muumioon. Se on pysäyttävä ja liikuttava palauttaen mieleen kaikki ne kerrat, kun eri museoissa on päästy näkemään ja kokemaan egyptiläisten muumioiden riipaisevuutta.

UMS: Tämäkin teos puhuttelee ilman tekstiä, monella sanattomalla tasolla ja ilman agitaatiota.

Olemme hetkeä aiemmin keskustelleet taiteen selittämisen ongelmista. Ehkä liiankin usein taiteilija selittää teoksiaan teksteillä, jotka tukkivat vastaanottajan kanavat ja pyrkivät ylevöittämään teoksen merkityksiä tasoille, joita teokset itsessään eivät kuitenkaan tavoita.

Olemme varsin yksimielisiä siitä, että taideteosten pitäisi toimia myös itsenäisesti, ilman selittävien tekstien taakkaa. Hanna Marnon lintumuumio saa meidät uskomaan tähän periaatteeseen entistä vahvemmin.

UMS: Lintumuumio tuo vahvasti mieleeni vuosia sitten Kiasmassa näkemäni näyttelyn, jossa taiteilijapari Olga ja Aleksander Florenskin Jäniksen muumio (YIE-kansan pyhä esine, 1999) teki minuun suuren vaikutuksen. Taiteilijat olivat toteuttaneet tosi nerokkaasti erilaisia keksittyjä kansatieteellisiä teoksia.

Tuo lintumuumio on kuitenkin vain osa Marnon huoneenkokoista installaatiota. Sen seinille ripustetut monimuotoiset, orgaaniset, reliefimäiset osat Marno on toteuttanut sekatekniikalla, josta on katsojana vaikea jäljittää, miten teokset on tehty. On syntynyt salaperäisiä muotoja, kuplivuutta, möhkälemäisyyttä ja fossiilimaisuutta.

Yksityiskohta Hanna Marnon veistosinstallaatiosta Atlas karmiininpunaisen kastemadon mukaan, joka sukelsi okrakumpujen tavoittamattomiin syvyyksiin (2024).

UMS: Nämä ovat jännittävän kauniita, ihanan veistoksellisia.

KK: Syntyy vaikutelma, kuin kuvanveistäjä olisi toteuttanut keinotekoisesti muotoja ja objekteja, joita olisi voinut löytää suoraan luonnosta. Näitä ei kuitenkaan ole löydetty, vaan nämä ovat artefakteja. Mitä kaikkia merkityksiä syntyykään ajatuksesta, että me ihmiset jatkuvasti etsimme ja luomme, jäljittelemme luontoa keinotekoisesti.

Antti Oikarisen Maalausta saa hetken etsiä. Hauskuus syntyy löytämisen ilosta ja oivalluksesta, ettei maalausta tosiaankaan tarvitse ahtaa totunnaiseen pohjamuotoon. Oikarisen kujeilevissa käsissä maalaustaide on karannut liukkaasti sille osoitetusta roolista.

Antti Oikarinen: Maalaus, akryyli kankaalle.

UMS: Hauskaa käsitetaidetta, tykkään sen huumorista. Tässä on älyllistä jekkua.

Oikarinen kommentoi lattian tasolta!

Riikka Keräsen materiaalisuudessaan muhkea installaatio Toisenvaraisia II (2024) on syntynyt rungon päälle työstetyistä savirappauksista ja pigmenteistä. Nimensä mukaisesti se kuvaa pahkoja, matoja, toukkia ja muita öttiäisiä, jotka tarvitsevat isäntiä omaan luonnolliseen elämäänsä. Mikä valoisa muistutus siitä, etteivät kaikki voi eikä kaikkien tarvitse pärjätä maailmassa yksin.

Riikka Keränen: Toisenvaraisia II, savirappaus ja pigmentit rungon päälle, yleiskuva installaatiosta.

UMS: Ihanan muhkeaa materiaalisuutta, huolellisesti pelkistettyä ja viimeistelyä. Kaunis, selkeä ja valoisa pylväikkö-metsä. Salaperäinenkin.

KK: Tässäkin tilassa on avautunut ikkuna, jonka olemassaolosta en ole aiemmin tiennyt.

Yksityiskohta Riikka Keräsen installaatiosta Toisenvaraisia II.

Aivan oman maailmansa muodostaa Salla Myllylän ja Laura Vainikan installaatio Clauden huone. Liikkuvaa kuvaa ja metalligrafiikasta tuttuja kuparisia painolaattoja yhdistävä teos on saanut nimensä taidemaalari Claude Lorrainilta (1600–1682), joka käytti kuperaa mustaa peiliä apuvälineenä maalauksissaan kuvaamiensa maisemien hahmottamiseen.

Yksityiskohta Salla Myllylän & Laura Vainikan installaatiosta Clauden huone.

Installaatiossaan Myllylä ja Vainikka projisoivat metalligrafiikkalaattojen kautta näyttelytilan seinille videomateriaalia, jota he ovat kuvanneet vuosina 2019–2020 Helsingin, Pariisin, Sauvon ja Kellokosken arkisista näkymistä. Tilaa hallitsevat nyt vähän liikaakin lukuisat projektorit ja piuhat. Kävijän katse puolestaan kiinnittyy heijastuspintoina toimiville hohtaville kuparilaatoille välillä enemmänkin kuin seinille projisoituihin heijastuksiin. Niiden tarkoituksellinen epätarkkuus tuo kiinnostavasti mieleen neulanreikäkameralla toteutetut kuvat.

KK: Katseen kohdistamisen haparointi on ehkä juuri sitä, mitä taiteilijat tällä teoksellaan tavoittelevatkin. Teoksen taustaa esittelevässä tekstissä he puhuvat kiinnostuksestaan välitilaan, jonka ovat löytäneet Clauden peilistä: se on toiminut varhaisena valokuvan ja painetun taiteen kohtaamispintana. Toisaalta he näkevät sen jo lähestyneen kameran etsimen kaltaista valokuvauksellista elettä, toisaalta siihen sisältyy näkymää heijastava painolaatta.

UMS: Nämä seinälle heijastuvat kuvajaiset ovat kiehtovia. Haluaisin katsella näitä ja seinille projisoituja muitakin kuvia, missä johdot ja muut kuin töihin oleellisesti kuuluvat härpäkkeet olisi piilotettu rakenteisiin, mutta sehän on resurssikysymys, eikä mahdollista muissa kuin museoiden niille tarkoitetuissa tiloissa. Penkkejä kyllä voisi olla, vaikka useampikin, jotta jaksaisi keskittyä lumokuviin!

Timo Ahjotulen installaatioveistos Monodrone (2024).

Timo Ahjotulen installaatioveistos Monodrone (2024) on syönyt puurimaa tolkuttoman määrän. Se vastaanottaa Pekilon vieraat jo rakennuksen ulkopuolella, ja näkyy komeassa (lohi)käärmemäisyydessään loitommaskin.

Uuden näkökulman teokseen saa puolestaan Pekilon katolta, jonne muuten onkin hienoa taas pitkästä aikaa päästä tässä näyttelyssä tuulettumaan. Pääsy katolle on ollut useina viime vuosina suljettu, mutta tällaiseen tilaan ja valoon keskittyvän näyttelyn tiimoilta sinne pääseminen on puolestaan jopa välttämätöntä.

UMS: Ahjotulen installaation laudat ovat kuin mustaa tehtaanpiipun savua, joka työntyy katolta rakennuksen seinänvieriä pitkin maata kohden. Paras tiirauspaikka työhön ja sen ympärillä avautuvaan maisemaan ja taivasta kohti kohoaviin savupiippuihin on katolta, eikä korkeanpaikankammo pääse iskemään, kun voi nojata katon reunan tuhteihin tiilikaiteisiin.

Monodronen rinnalta tulee katsoneeksi uusin silmin myös mänttäläistä maisemaa, erityisesti tien toisella puolella siintävää hienoa, muodoiltaan koristeellista vanhaa tiilirakennusta, selluloosatehtaan viereistä spriitehdasta. Se on päästetty pahoin rapistumaan, mutta sen kauneus hehkuu maisemassa yhä.

”Suojelumääräyksistä huolimatta Mäntän teollisuusperintöä ei ole pidetty yllä sen kulttuurihistoriallisen arvon mukaisesti. Esimerkiksi [Wäinö Gustaf] Palmqvistin suunnittelema Spriitehdas on ollut pitkään tyhjillään, ja se on rapistunut ilman huoltotoimenpiteitä. Tehdasalueen sisällä sen käyttö muihin toimintoihin ei ole ollut mahdollista”, kirjoittaa Johanna Björkman väitöstutkimuksessaan Metsäteollisuuden menestyksen jälki arkkitehtuurissa (HY 2019).

UMS: Tuota rakennusta ei saa missään nimessä purkaa, se on ainutkertainen, uskomattoman hieno!

Anne Meskanen-Barmanin installaatio Piilopaikka.

Anne Meskanen-Barmanin installaatio Piilopaikka ottaa tilansa haltuun samantyylisellä kauhuhuumorin sekaisella intensiteetillä, jota on aiemmin tavattu jo Jarno Vesalan teoksissa. Meskanen-Barman luo omat makaaberit lisänsä Vesalalta tuttuun ilmaisuun.

UMS: Mitä on tapahtunut? Onko tämä perheidyllin loppu, vai ovatko he piilossa? Kauhun tunnelma on kyllä vahvasti läsnä.

KK: Oma huomioni kiinnittyy sängyllä olevaan soppakulhoon. Se on kauhealla tavalla huvittava ja rakentaa Meskanen-Barmanin omaa ilmaisua – muutenhan tämä teos muistuttaa Vesalaa erittäin paljon.

Reima Nevalainen: Ox, akryyli, kollaasi ja hiekka ja pastelli kankaalle (2019).

Reima Nevalaisen maalaukset löytyvät ikään kuin koko Pekilon perimmäisestä takahuoneesta. Ne ovat suurenmoisena herkkupalana, sokerina kaiken kokemamme jälkeen. Nevalaisen maalauksissa korostuu hiekkaisuus ja rosoisuus. Upea Ox (2019) on olemukseltaan myös vahvasti ruosteinen.

UMS: Näitä jaksaisi katsoa pitkäänkin. Nyt huomaan, että tämänvuotisessa näyttelyssä on yllättävän vähän maalauksia. Saisi olla enemmänkin, hyviä maalauksia on aina kiva nähdä.

Reima Nevalainen: Shelter, akryyli, hiekka, hiili ja pastelli kankaalle (2018).

Yhteinen pohdinta siitä, miten tämänvuotinen kuvataideviikkojen näyttely eroaa aiemmin näkemistämme, nostaa tietenkin mieleen hyvin monenlaisia muistoja.

Kuraattori Heli Ryhäsen metodi on ollut jopa päinvastainen verrattuna parin vuoden takaiseen, Markus Kåhren kuratoimaan kokonaisuuteen. Kåhre toi taiteilijat Mänttään jo näyttelyä edeltävänä syksynä ja antoi heidän itse etsiä omat tilansa, Ryhänen on tehnyt hyvin tarkkaa etukäteissuunnittelua.

Siinä missä Kåhre onnistui avaamaan tiloja ja tilaisuuksia taiteidenväliseen vuorovaikutukseen, Ryhänen on onnistunut luomaan tiloja kuvataiteen lajityyppien väliseen dialogiin ja tekniikkaan liittyvien konventioiden rikkomiseen. Eri materiaalien ja menetelmien oivaltava yhdistely ja yhteiselo luovat tänä vuonna tunnelmaltaan erityisen rauhallisen kokonaisuuden.

Teokset saavat ympärilleen riittävästi tilaa, monet installaatiot kokonaisten huoneiden verran, jolloin teosmääräkään ei ole kävijälle liian kuormittava. Luonnonvalon järjestelmällinen lisääminen Pekilon sisätiloissa tuntuu nyt erittäin hyvältä, saa vanhan tutun rakennuksen tuntumaan monin paikoin jopa uudistuneelta ja tukee näyttelyn tematiikan toteutumista.

Oikein suuria yllätyksiä tai älyllisiä haasteita emme kuitenkaan koe kohdanneemme. Älyä eniten kutkuttavaksi teokseksi toteamme Antti Oikarisen Maalauksen, joka jekkuilee pelkistetyn humoristisesti.

Muutamien tekstiiliteosten kohdalla puhumme myös materiaalien ja värimaailmojen tunkkaisuudesta, kaikelle emme aivan syty. Tekemisen tarkka taidokkuus puolestaan valloittaa etenkin Maria Tanin luomien virkattujen Meduusojen (2018–2019) äärellä.

Maria Tani: Meduusat, virkkaus, kierrätyslangat, kierrätysesineet (2018–2019).

Merenalaisten meduusojen maailmaksi pimeä nurkka turkooseine seinineen on omalla tavallaan oikein sopiva. Toisaalta pimeä ja ahdas, helposti piiloon ja huomaamatta jäävä sijoituspaikka jopa kätkee teosten hyvää kolorismia.

Katri Kovasiipi ja Ulla-Maija Svärd, teksti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua