KUVATAIDE | Käden taito luo Kulttuuritalo Laikun näyttelyissä syvällisiä näkymiä ja sallii myös rempseän ilottelun.
”Aika, joka näiden harsojen, huntujen, hautojen ja sydämien tekemiseen on kulunut, näkyy teoksissa aivan erityisenä arvokkuutena.”
Taike tukee tänä syksynä kirjoittajan pirkanmaalaisesta kuvataide-elämästä kertovia juttuja.
* *
Ulla Pohjola: Muistopistoja, teoksia vuosilta 1993–2024 Kulttuuritalo Laikun Studiossa. 10+1 Taidekollektiivi, jäsenet Anu Kirkinen, Saija Lehtonen, Silja Merikallio, Tuuli Pollari, Kukka Rantanen ja Laura Saarivuori-Eskola Kulttuuritalo Laikun Galleriassa. Näyttelyt esillä 6.10.2024 asti.
Kulttuuritalo Laikun syyskausi alkaa käsityön, kollaasin, korun, ruumiillisuuden ja performatiivisuuden teemoilla. Luovuuden ja kekseliäisyyden sakoluku on korkealla, kun päästään tutustumaan 10+1-taidekollektiivin ajatuksiin korutaiteen rajoista. Applikoimalla luotujen taideteosten hitaaseen viisauteen voi kiintyä tamperelaisen, jo yli 30 vuotta ohuen langan taidetta tarjonneen Ulla Pohjolan näyttelyssä.
Laikun näyttelyt todistavat, mitä kaikkea kiinnostavaa tapahtuu ja on tapahtunut jo 30 vuoden ajan juuri muotoilun ja kuvataiteen rajapinnalla.
Laikku rakennettiin vuorineuvos Emil Aaltosen vuonna 1921 lahjoittamalla miljoonan markan peruspääomalla tamperelaisten kulttuurikeskukseksi Tammerkosken länsirannalle. Päätehtävänsä kirjastona toimimisen ohella se tarjosi tilaa pienimuotoisille näyttelyille ja konserteille sekä eri kulttuurialojen kokouksille, kuten kirjastonjohtaja Mäkelän kokoamalle työläiskirjailijoiden piirille.
Allan Salon Tampere-fresko vuodelta 1956 löytyy kolmannen kerroksen musiikkisalista.
Allan Salon Tampere-fresko vuodelta 1956 koristaa musiikkisalin, myös kaupunginvaltuuston istuntosalina ja lukusalina toimineen tilan seinää, ja omalla kankean juhlallisella tavallaan se kertoo Tampereen ihanteellista tarinaa työn ja kulttuuritahdon tyyssijana. Myös Emil-salina aikoinaan tunnetun gallerian ankeat sermit ovat onneksi historiaa, ja näyttelytilat ovat nykykuosissaan valaistukseltaan ja ilmeeltään varsin kelvolliset.
Verhoiltu julkisivu ja ulkoa sisäänkin kantautuva remontin äänimaisema lupaa ainakin sen, että tamperelaiset haluavat pitää lahjaksi saadusta kulttuurirakennuksesta huolta ja säilyttää sen myös tuleville polville.
Neula siveltimenä, langat runoutena
Ulla Pohjolan Närhi: silkkilangat, pihlajanmarjat, villiviininmarjat, peili, öljyväri.
Ulla Pohjolan taide syntyy ompeluneulalla ja langalla, yhä useammin myös elämän mittaan vahvistuneen materiaalintajun intuitiivisesti johdattamana. Tamperelainen taiteilija kuuluu siihen käden taitajien joukkoon, jotka ovat omalla näkemyksellään rohkeasti astuneet uusille kentille ja nostaneet sitä visuaalista odotushorisonttia, mitä tulee viimeisteltyyn laatuun ja luonnon yksityiskohdista ammentavaan sisältöön. Oikein säilytettyinä ja pideltyinä nämä teokset kestävät aikaa monen ihmiselämän yli.
Anu Tuomisen, Anna-Maija Aarraksen ja Anni Rapinojan kaltaisten tekijöihin verrattuna Ulla Pohjolan sydämessä on voimakas simbergiaaninen sivuääni, lohdullinen ja kaunis kuoleman kuvasto, jossa on myös uskonnollinen ulottuvuutensa.
Kuivattujen luonnonmarjojen, siementen ja lehtien käyttäjänä hän lähenee Anni Rapinojaa, jolle pyhää ja arvokasta on kaikki, vaikkapa rusakon ja hirven jätös. Käsin applikoinnin rytmin ja aikaa vieneiden juoksutusten tekijänä hän on Aarraksen hengenheimolainen. Anu Tuomisen kanssa hän kuuluu löydetyllä materiaalilla teoksiaan värittäviin ja käsitteellistäviin taiteilijoihin.
Linnut ja perhoset saavat lisäkierroksia peltirasioista, joihin kulloinenkin tarkkaan tutkittu luontokappale on sijoitettu kuin suojaan: eläin pääsee tarvittaessa nopeasti rasian pimeyteen liian tungettelevilta katseilta. Rasiateos voi toimia myös kuin keskiaikaiset pyhiinvaeltajien takinkäänteisiinsä ompelemat grafiikanlehdet ja kortit, sen voi mieltää eräänlaisena kannettavana säilönä ja rukousapuna luonnon puolesta.
Vanhan peilin kulunut ja vielä raaputtamalla vähän lisää kulutettu pinta tarjoaa paitsi aikakerroksia, myös laajennetun tilakokemuksen, mahdollisuuden samanaikaiseen teoksen ihasteluun ja itsetutkisteluun.
Aika, joka näiden harsojen, huntujen, hautojen ja sydämien tekemiseen on kulunut, näkyy teoksissa aivan erityisenä arvokkuutena, kohtuullisista teoshinnoista huolimatta. Ei ole syyttä syntynyt se perinne, että tärkeissä elämän riiteissä käsin kirjotulla tekstiilillä on osansa juhlallisuuden lisääjänä, oli kyse messusta, kastepuvusta, häähunnusta tai käärinliinasta. Käsin tekeminen on myös usein tärkeä osa surutyötä.
Ulla Pohjolan Huntu vuodelta 2009 ja yksityiskohta teoksesta: kuuruohon lehdet, ruusunlehdet, silkkilanka.
Oman valoisan sarjansa Pohjolan kauniissa, värisävyittäin ripustetussa näyttelyssä muodostavat päivänkakkarat, nuo leikkisät rakkauden lupaajat ja epääjät, elän-kuolen-kukat.
Koru on asuste ja performanssi
Ulla Pohjolan pienempiä teoksia kutsutaan usein ”kuin pieniksi koruiksi”, mutta niiden luonne silmin hahmotettavina, ei niinkään hypisteltävinä tai päälle puettavina korostuu, kun kiertää 10+1-taidekollektiivin näyttelyä nimeltä Koru – Voima.
Koru-käsitteen variaatiot tuntuvat perin loputtomilta identiteetin rakennusaineilta. Kollektiivi asettaa korut kontekstiin näppärästi valokuvien avulla: lähes jokaisen muotoillun esineen kohdalla on myös kuva ihmisestä, joka kantaa korua.
Jokainen koru synnyttää oman tunnelmansa, joka vielä muuttuu riippuen mallin iästä, sukupuolesta ja ympäristöstä. Koru luo ympärilleen oman provosoivan performanssinsa. Korussa voi olla veistoksellisuutta, mutta taitavasti käytettynä myös valokuva voi toimia tärkeänä osana kokonaisuutta.
Valokuva Anu Kirkisen teossarjasta Broken Beauty: Unknown I vuodelta 2019 ja yksityiskohta teoksesta.
Erityisesti mieleen jäi Anu Kirkisen kokonaisuus, jossa vanhat ovaalinmalliset peilinkehykset ovat saaneet uuden merkityksen muutamalla harkitusti lisätyllä langanpistolla ja juuri oikean pituisella ketjulla: tuloksena on potentti voimakoru. Viittaukset ja vaikutteet kulkeutuvat Ulla Jokisaloon asti. Verenpunaisen langan symboliarvo, kivun säteily mutta myös punainen kuvastamassa voimaantumista, kulkee naisenkuvissa aina yhtä käyttökelpoisena.
Jotkut korujen muodot ovat niin mystisiä ja tuntuvat olevan niin kaukana arjen korukäsityksestä, että ne väkisinkin tarvitsevat kuvan, joka osoittaa, miten ne kannetaan. Tämä pätee erityisesti minimalistisiin, metallista taivutettuihin ylävartalon koruihin. Mutta onhan Suomessa yksi päivä vuodessa, itsenäisyyspäivä, jolloin korusta tulee osa spektaakkelia, ja silloin näemme, miten koru käyttäjälleen istuu ja miten sitä kullatuissa saleissa kannetaan. On hyvä nähdä tätä luovaa taidetta vaihteeksi asetettuna muuhun kontekstiin kuin osaksi tuota kansallistuntoista performanssia.
Tiina Nyrhinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
Ilottoman ulkokuoren alla on väkeviä tunteita – arviossa Ateneumin Gothic Modern -näyttely
KUVATAIDE | Ateneumin suurnäyttely pyrkii osoittamaan miten osa eurooppalaisista 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoista vaikuttui keskiajasta.
Aino Kannisto sai tilaisuuden uppoutua Berliinin kulttuurihotellin tunnelmaan – näyttely Ruovedellä
KUVATAIDE | Aino Kanniston Hotel Bogota -näyttely vahvistaa Vinhan galleriaa kulttuuritilana. Kuvat kertovat toimintaansa lopetelleesta hotellivanhuksesta.
Galleriakatsaus: Taide käsittelee perheen surua, luontokatosurua ja sodan kollektiivista surua
KUVATAIDE | Tiina Nyrhinen kirjoittaa Jyri Pitkäsen, Pauliina Heinäsen, Dominik Fleischmannin, Henri Airon, Paula Puoskarin, Anni-Sofia Knuuttilan ja Henna Nuutisen näyttelyistä Tampereella.
