Sini Villin ja Jenni Ropen teoksia Purnussa. Kuvat: Katri Kovasiipi
KUVATAIDE | Katri Kovasiipi on kiertänyt Pirkanmaan kesänäyttelyitä. Arviossaan hän syventyy etenkin Oriveden Purnun, Kuhmalahden Taidepappilan ja Vesilahden Laukon kartanon näyttelyihin.
Taidekeskus Purnu:
Aimo Tukiaisen veistosten ja nykytaiteen vuoropuhelua
Taidekeskus Purnu on Pirkanmaan – ja oikeastaan koko Suomen – kesänäyttelykohteiden klassikko Orivedellä. Kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen (1917–1996) 1960-luvun alussa rakentaman kesäateljeen ympäristössä vuodesta 1967 järjestetyt kesänäyttelyt ovat olleet vahva esikuva eri puolille maata levinneelle kesänäyttelytoiminnalle.
Jokseenkin luotettavasti Purnussa on viime vuosina saatu ihmisenkokoisia ja tasapainoisia näyttelykokemuksia, joiden anti on jaoteltu seitsemään taiteilija- tai tyylikohtaiseen paviljonkiin. Purnun piha-alueiden rantamaisemissa sekä riihessä ja pajassa nähdään joka kesä myös Aimo Tukiaisen tuttuja veistoksia, joista ainakin osa vaihtaa kesänäyttelyiden välillä paikkaansa.
Kontrollin ja kontrolloimattomuuden välisiä jännitteitä
Tänä vuonna Purnussa voi häikäistyä etenkin paviljonki 2:n vallanneista Sirpa Särkijärven maalauksista. Niiden ekspressiivinen energia ja virtaavuus yhdistyvät kiinnostavalla tavalla kuva-aiheiden figuratiivisiin naishahmoihin. Maalipinnan synty on läsnä kuin Jackson Pollockilla (1912–1956) aikanaan, mutta maalauksellisuuden rajaaminen naisfiguurien selkeärajaisten olemusten avulla sitoo pollockmaisen roiskemaalauksen arkitodellisuuteemme ja havaintojemme konkreettiseen tasoon. Kontrollin ja kontrolloimattomuuden, ilmaisun vapauden ja sitä rajoittavien inhimillisten kahleiden välinen jatkuva jännite on näiden teosten keskeistä sisältöä.
Sirpa Särkijärven akryylimaalaukset Transcription 96 (The River) ja Transcription 94 (The Summer) ovat vuodelta 2023.
Saman paviljongin seiniä koristavat Ninni Luhtasaaren aiheiltaan villit, käsialaltaan siistit ja leikkisät kirjontateokset. Luhtasaari on tänä kesänä esillä myös Mäntän kuvataideviikoilla. Vastapainona siellä nyt nähtävään suureen veistosinstallaatioon Ja sitten loikki pois (2023) häneltä nähdään Purnussa pari sykähdyttävän pienikokoista, sydämellisesti lorisevaa veistosta.
Tämänvuotisella Purnun kesänäyttelyllä on kaksi muutakin yhteistä taiteilijaa Mäntän kuvataideviikkojen kanssa. Kuvataideviikkojen toisen kuraattorin, Petri Ala-Maunuksen maalauksia nähdään Purnun paviljongissa 4. Ala-Maunuksen töiksi jopa yllättävän pienikokoisten maalausten reuna-alueilla dystooppiset eroosion, saastumisen tai muun tuhon kuvajaiset valtaavat alaa teosten kaukaisemmissa horisonteissa lumoavilta idyllisiltä maisemilta. Ideaalimaisema on kuin kangastus, joka tuntuu muuttuvan yhä kaukaisemmaksi muistoksi tai haavekuvaksi. Ihanuus ja dystooppisuus ovat yhtä aikaa läsnä.
Tämän kesän kuvataideviikoilta tuttu taiteilija on myös Terhi Heino. Hänen kasvioaiheiset teoksensa luovat jännittäviä poikkeamia vanhoista koulukasvioista tuttuun, vakiintuneeseen, mutta nyt myös historialliseksi muuttuneeseen tapaan esitellä ja opiskella kasvioppia kuivattujen kasvien avulla.
Heinon teosten kuivatut kasvit ovat peräisin aidoista vanhoista kasvioista, joista ne ovat irronneet tai irrotettu. Heino on kiinnittänyt kasvit teoksiinsa samanlaisilla liimapaperisuikaleilla samanlaisille pahveille, joita alkuperäisissä vanhoissa koulukasvioissakin käytettiin, mutta hän luo kasviasetelmiinsa uusia rytmi- ja muotoratkaisuja. Näiden hentorakenteisten teosten äärellä voi pohtia vaikkapa arkistoinnin, kasvien elinkaaren, oppimisen, oppineisuuden esittämisen, elävän vangitsemisen elottomaksi sekä ihmisen ja luonnon suhteen vakiintuneita tapoja ja mahdollisuuksia nähdä vanhat käytänteet uudessa valossa.
Heinon teoksilla on vahva yhteys samassa paviljongissa sijaitseviin Sanna Kanniston valokuvateoksiin, joissa linnut ja kasvit on erotettu luonnosta ja esitetty studiokuvien tapaan, ilman taustaa. Kannisto soveltaa ja pohtii teoksissaan tieteellisen esitystavan käytäntöjä.
Dialogisuus eri tekniikoiden ja eri aikakausien välillä
Toistensa kanssa voimakkaaseen dialogiin kietoutuvat myös paviljonki 5:n taiteilijat, tekstiilitaiteilija Sini Villi ja maalaukseen sekä mobileihin keskittyvä Jenni Rope. Villin tekstiiliteosten kierteinen, moniulotteinen veistoksellisuus syntyy niiden materiaalina olevasta käsintehdystä nauhasta. Villin veistokset rinnastuvat Ropen luonnonrytmejä abstraktisti kuvaavien maalausten kanssa, jolloin molempien taiteilijoiden syklinen muotokieli tavoittaa dialogisen loiston. Villin ja Ropen muotokielien yhteensopivuus synnyttää näyttelytilaan liikettä ja herättää oivalluksia erilaisten tekniikoiden toisiaan täydentävistä mahdollisuuksista.
Elina Ruohosen öljymaalauksia kierrätetyille akryylilevyille.
Maalauksellista virtaavuutta ja teosten kerronnallista monikerroksisuutta on syytä pysähtyä tutkimaan vähän pidemmäksikin aikaa Elina Ruohosen värikylläisten, runsaiden maalausten äärellä paviljongissa 7. Eläinten, ihmisten ja muiden elollisten väliset suhteet ja visionäärinen suhtautuminen mahdollisiin tulevaisuuksiin ovat Ruohosen teosten ydinmehua. Ruohonen maalaa öljyllä kierrätetyille akryylilevyille. Peilikuvansa kiiltäväpintaisissa teoksissa näkevä katsoja tulee haastetuksi. Mitä pidempään näitä teoksia malttaa katsoa, mitä pidempään niiden läheisyydessä viettää aikaa, sitä enemmän alkaa nähdä ja kokea.
Jo jonkinlaiseksi perinteeksi on muodostunut, että Aimo Tukiaisen vanhassa pajassa voi Tukiaisen työvälineiden, kipsivalosten ja pienoisveistosten ympäröimänä syventyä videoteoksiin. Tänä vuonna pajassa on esillä Ars Fennica 2023 -palkintoehdokkaanakin olevan Tuomas A. Laitisen videoteos Haemocyanin (2019). Teos eläytyy mustekalan näkökulmaan ja kokemusmaailmaan, mustekalan ottaessa kontaktia sitä varten luotuihin lasiveistoksiin.
Pajan yhdellä tasolla istuu Sakari Kannoston pronssiveistos Odotus (2023). Siinä se muistuttaa, että viimeistään Purnusta pois lähtiessä on syytä kääntyä esiintymislavan kohdalla oikealle, kohti vanhaa riihtä. Taideriihessä, Tukiaisen jykevien kipsivalosten ja pienten pronssiveistosten kanssa ovat dialogiin asettuneet Sakari Kannoston veistokset. Ne jatkavat teossarjana samantyylisten merenalaisten hybridiolentojen maailmaa, josta Kannostolta nähdään hieno pronssiin valettu esimerkki jo pajassa.
Tuomas A. Laitisen videoteos Haemocyanin (2019).
Purnun toiminnasta vastaa vuonna 1994 perustettu Aimo Tukiaisen Purnun säätiö. Vuodesta 2018 lähtien kesänäyttelyjen kuraattoreina ovat toimineet Eerika Malkki ja Jari Granholm.
Purnussa vierailijoille lämpiää pitkän perinteen mukaisesti myös savusauna. Se on avoinna maanantaisin miehille klo 13–15 ja naisille klo 15–17 sekä perjantaisin naisille klo 14–15.30 ja miehille klo 15.30–17. Alueelta löytyvät myös luhtikahvila, uimaranta ja rantagrilli. Kahvion vegaanisesta omenapiirakasta plussaa!
Balanssi. Taidekeskus Purnun kesänäyttely 2023. Avoinna 11.8. saakka joka päivä 11–18. Ryhmille 20.8. saakka. Mustasaari 63, Orivesi as. Taiteilijat: Petri Ala-Maunus, Terhi Heino, Sanna Kannisto, Sakari Kannosto, Tuomas A. Laitinen, Siina Levonoja, Ninni Luhtasaari, Pink Twins, Jenni Rope, Elina Ruohonen, Sirpa Särkijärvi ja Sini Villi.
* *
Kuhmalahden taidepappila:
Sievistelemätöntä tilaa erilaisille taiteilijuuksille – ja Cha Cha Cha
Kuhmalahden taidepappilassa käynti on vähän niin kuin kyläreissu. Pappilan vanhempi isäntä, kuvanveistäjä Teemu Luoto ja nuorempi vastuullinen, kesänäyttelyn kuratoinut Aaron Helo myös juttelevat vieraidensa kanssa mielellään.
Helo on kutsunut tämän kesän näyttelyyn arvostamiaan taiteilijoita. Mukana on etenkin monenlaisia maalauksia, jonkin verran myös videotaidetta. Kutsuttujen taiteilijoiden teosten kanssa varsin kiinteään dialogiin ovat Helon laatimassa ripustuksessa luontevasti solahtaneet Teemu Luodon veistokset, sekä ne reteät housumalliset että monikasvoiset naamiot. Naamioiden kavalkadi kannattaa käydä kokemassa myös pappilan piha-alueen taidepolulla. Polku on kapea ja heinikko sen ympärillä runsasta, joten suosittelen polulle aikovia pukeutumaan punkeilta suojaaviin vaatteisiin ja jalkineisiin.
Pappilan vanhoissa, jo vähän pittoreskisti rapistuneissa huoneissa positiivisen yllätyksen tarjoaa Katariina Souri. Hänen maalauksensa ovat energisiä, niissä on jollain hyvällä tavalla fantastisuuteen yltävä ote. Teoksista välittyy intohimoinen suhtautuminen kauneuteen ja maalaamiseen – se kuuluisa läsnäolo, joka on maalauksissa tärkeintä. Sateenkaarimaisen intensiiviseen, jopa makeaan värimaailmaan yhdistyy nyt kuva-aiheissa merenalainen maailma, jossa pursuilee värikkäiden kalojen ja kasvien runsaus. Näin helakan väripaletin käyttäjiä ei taida Kuvataideakatemiasta tulla (eikä sinne päästä), mutta oman tiensä kulkijoista kyllä.
Katariina Sourin maalaus Meritähti (2023).
Taidepappilassa nähdään myös somehuomiota runsaasti saavuttanut Käärijän muotokuva, jonka Souri maalasi nopeasti Käärijän euroviisuesiintymisen jälkeen. Aluksi teos näyttäytyi sosiaalisessa mediassa nimellä ”Cha Cha Cha”, sittemmin nimi on jalostunut muotoon Sydänten ritari (2023).
Maalauksessaan Souri on kasvattanut Käärijän vihreiden bolerohihojen ympärille varsin oivaltavasti keskiaikaisen ritarin juhlavan koristeellisen, sankarillisuutta korostavan asun. Oma huomioni kiinnittyy tässä maalauksessa etenkin Käärijä-sankarin silmiin. Niiden harkituissa, merkityksellisiin kohtiin maalatuissa kiilloissa on läsnä hyvin monta yhtäaikaista tunnetta, jotka muistuttavat, ettei mikään ole aivan sitä miltä pinnallisesti katsoen näyttää. Yhdestä käsiin liittyvästä anatomisesta seikasta voisin vähän nillittää, mutta ehkä se ei ole nyt olennaista. Maalauksen energia on.
Kasvien näkökulma ja luonnollinen tarve ylisukupolvisuuteen
Kasvien tapaa elää ja olla maailmassa läsnä painottaa Kalle Hammin videoteos Waiting for the Extinction (2019). Teoksen äänimaailman luonut Band of Weeds on tallentanut kasvien sähkökentän muutoksia mikrovolttisensoreilla ja työstänyt näin kerätystä biodatasta ääniteoksia.
Data on kerätty nuokkuesikon ja jääleinikin luontaisilla, karuilla kasvupaikoilla Norjan Trollholmslundissa, Mugnetindenilla ja Øksfjordjøkelen-jäätiköllä. Teosta esittelevässä tekstissä Hamm kertoo, että haluaa sillä korostaa, miten huomio pitäisi lajikadon uhatessa kiinnittää hauraan kasviyksilön tai kasvilajin selviytymisen sijasta lajien sukulinjojen selviytymiseen. Vain sukupolvien yli ulottuva ajattelu elämän edellytyksistä voi tuottaa jotain kestävää.
Band of Weeds on luonut äänimaailman Kalle Hammin videoteokseen Waiting for the Extinction (2019). Äänimaailma pohjautuu kasvien sähkökentän muutoksien tallentamiseen mikrovolttisensoreilla.
Kasvien maailma on korostuneesti esillä myös videohuoneen vieressä olevassa suuressa näyttelysalissa, Karin Strohmin ja Milla Kuisman maalauksissa. Strohmin käsialaa voi luonnehtia orgaaniseen muotokieleen luottavaksi, värimaailmaltaan pehmeän luonnon- ja maanläheiseksi.
Kuisman maalauksia puolestaan hallitsee kollaasimainen ja kerroksellinen, kaksiulotteisiin värikenttiin perustuva käsittelytapa. Tarkkarajaisten värikenttien rakentamaa sommitteluaan Kuisma myös rikkoo graffitimaisin suihkaisuin ja pirskahduksin, joita annostelee kuitenkin hyvällä tavalla säästeliäästi.
Graafisuutta, liikettä ja käsityöhön perustuvia ideoita
Etenkin Pirkanmaan taidemaailmasta tuttu ja arvostettu pitkän linjan tekijä, Lars Holmström on tuonut Kuhmalahdelle konstruktivistisia, melko pienikokoisia reliefejään, joihin yhdistyy kulmikkaita monitahokkaiden muotoja, niiden graafista rytmittelyä ja värien välisten suhteiden tutkimusmatkoja. Värien ja muotojen analyyttiselle tutkimiselle ja niiden väliselle vuoropuhelulle teoksensa rakentava Holmström tutkii teoksissaan myös liikevaikutelmien mahdollisuuksia. Havaintopsykologiaa pohtiva taiteilija etsii graafisten muotojen ja värien kohtauspaikoista liikkeen illuusioita, vaikka käytössä olevat materiaalit itsessään ovat jäykkiä ja muodot staattisia.
Holmströmin teokset ovat vaatineet paljon mittaamista ja käsityötä, ja käsityövetoiseen ideaan perustuu myös samassa näyttelyhuoneessa sijaitseva Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin videoteos. Kamanger tunnetaan suuritöisistä, pikkutarkoista helmikirjonnoistaan, joiden aiheina ovat olleet muun muassa passit ja muut matkustusasiakirjat.
Kurditaustaisena, Iranista ilman passia jo vuonna 1994 pakenemaan joutuneena hän on käsitellyt taiteessaan ihmisoikeuksiin ja kansalaisuuteen liittyviä teemoja. Menetelmänään hän on käyttänyt perinteistä iranilaista helmikudontaa. Aikaa ja keskittymistä vaativa tekotapa välittää viestiä elämää leimaavasta jatkuvasta odotuksen, vaikeasti saavutettavien tavoitteiden ja keskeneräisyyden tilasta. Videoteoksessa Kamanger tekee Lontoossa, Kurdien kulttuurikeskuksen edessä pienenpienillä helmillä kirjontaa, johon tallentaa kurdinkielisen sanomalehden Ria Tazan etusivua.
Viime kesänä taidepappilan näyttelyä oli Aaron Helon rinnalla kuratoimassa taiteilija Jukka Tuominen. Nyt hän on mukana yhtenä näyttelyn taiteilijoista. Tuominen yhdistää maalauksiinsa erilaisia tasoja, esimerkiksi graafisia, labyrinttimaisia kerrostumia esittävän maiseman päälle. Näennäisen ristiriitaiset tyylit löytävät toisiinsa suhteen, jossa esittävä ja abstrakti venyvät toistensa alueille hyvin konkreettisesti. Tyyliltään Tuomisen teoksissa on paljon 1980-luvun henkeä.
Kutsumiensa taiteilijoiden ohella kuraattori Helo on ripustanut nähtäville myös muutamia omia, melko pienimuotoisia tuoreita maalauksiaan. Niiden olemusta voisi luonnehtia kasviaiheita ja maisemallisuutta abstrahoivaksi, erilaisia tunnelmia käsitteleväksi ekspressiivisyydeksi, jossa myös vapautunut värien käyttö on keskeistä. Elämässään Helo on matkustanut paljon. Myös maalauksiin virtaa aiheita ja tunnelmia noilta matkoilta, ja maalaus itsessäänkin on matkantekoa, joka ei ole vielä saavuttanut vuorenhuippuaan.
Anssi Kasitonnin videoteos, lyhytelokuva Le Saboteur (2022) on esillä Kuhmalahden taidepappilan videotallissa. Sen voi katsoa myös Yle Areenasta.
Anssi Kasitonnin hilpeä videoteos Le Saboteur (2022) avaa kotikutoisen elokuvanteon ja erikoistehosteiden nokkelia salaisuuksia taidepappilan videotallissa. No, jos sattuu käymään niin, että teoksen tekstitykset eivät toimi (eivät toimineet ainakaan oman käyntini aikana), ranskankielisestä lyhytelokuvasta saa lisää irti katsomalla sen vaikkapa Yle Areenasta.
Kuhmalahden taidepappilassa järjestetään erilaisia tapahtumia, joita voi seurata esimerkiksi pappilan Facebook-sivujen kautta.
Kuhmalahden taidepappilan kesä 2023, taidepappilan 52. kesänäyttely. 31.8. saakka ke–su 12–18, Taidetie 19, Kangasala. Taiteilijat: Kalle Hamm, Aaron Helo, Lars Holmström, Dzamil Kamanger, Anssi Kasitonni, Milla Kuisma, Teemu Luoto, Katariina Souri, Karin Strohm, Jukka Tuominen.
* *
Laukon kartano:
Hannu Väisäsen Kalevala-aiheita ja taidetta ihannoidun miljöön ehdoilla
Laukon kartanon taidenäyttelyiden kesän vetonaulana on Hannu Väisäsen Kalevala-aiheisten teosten sarja, joka on ripustettu esille Viljamakasiiniin. Nyt Väisänen on ottanut käyttöön uuden tekniikan, jossa maalausten pohjana on usein valokuva. Näin teoksiin syntyy kerroksellisuutta, aikatason jännitteitä ja syvyysvaikutelmaa. Maalaus on kuitenkin Väisäsen teosten syvintä olemusta – valokuvatasot toimivat ennen kaikkea alustoina maalauksellisuudelle.
Väisänen tuntee Kalevalan syvällisesti, ja uusissa teoksissa onkin läsnä myös Kalevalan runomitan ja tekstillisyyden olemus erilaisina symbolisina, esimerkiksi kuvapinnassa toistuvina ja muuntuvina elementteinä. Tämä korostuu maalauksessa Joutsenen kynän nenästä taiatko takoa Sammon? (2023) Maalaus visualisoi kalevalaisen runouden keskeisimmän tunnusmerkin, nelipolvisen trokeen kahdeksantavuiset säerivit, jopa hyvin suoraviivaisesti. Muissa näyttelyn teoksissa kansanrunouden olemus ja Kalevalan kertovien runojen tarinallisuus ovat läsnä kätketymmin ja monitulkintaisemmin.
Lönnrotin Laukko ja Väisäsen vahva suhde Kalevalaan
Motiivi Kalevala-aiheisen näyttelyn toteuttamiseen löytyy Laukon historiasta: nuori Elias Lönnrot toimi kotiopettajana Laukossa, kartanon tuolloin omistaneen professori Agapetus Törngrenin perheessä vuodesta 1824 alkaen. Myöhemminkin Laukko oli hänelle eräänlainen lepopaikka, johon hän toistuvasti palasi. Siellä hän valmisteli ensimmäistä runonkeruumatkaansa, ja siellä hän myös viimeisteli esipuhetta Uuteen Kalevalaan, jonka päiväsi Laukossa 17. huhtikuuta 1849. Liisa Lagerstamin kuvauksen Lönnrotin ja Laukon suhteesta voi lukea täältä.
Taiteilijana Hannu Väisäsellä on erittäin kiinnostava, syvällinen suhde Kalevalaan, jonka juhlapainoksen hän on kuvittanut Uuden Kalevalan 150-vuotisjuhlavuonna 1999. Nyt hän on palannut Kalevala-teemaan uusista näkökulmista. Teoksiin syventymisen ohella näyttelyvieras saa niiden taustaideoista arvokasta, syventävää tietoa katsomalla Pehtoori-rakennuksesta löytyvän haastatteluvideon.
Laukon kartanon emännän, taidehistorioitsija Liisa Lagerstamin videohaastattelussa Väisänen nostaa kiinnostavasti valokeilaan Lemminkäisen äidin Kalevalan suurena tietäjänä. Viljamakasiinin näyttelyssä nähdään useampikin Lemminkäisen tarua käsittelevä teos – tietenkin, onhan koko näyttelyn nimikin Lemminkäisen sydän.
Peräti kaksi teosta on saanut myös nimekseen Lemminkäisen sydän, mutta ne ovat toisiinsa nähden hyvin erilaiset. Toinen on graafinen, punavoittoinen maalaus valokuvakankaalle. Toinen on puhtaasti öljymaalaus, joka viittaa Taidehallissa viime talvena nähdyn Hannu Väisäsen näyttelyn 12 kattoa tematiikkaan.
Hannu Väisäsen öljymaalaus Lemminkäisen sydän on vuodelta 2023.
Taidehallissa esitellyissä maalauksissa toistui särkyneen ruukun teema. Nyt nähtävä Lemminkäisen sydän särkyneenä ruukkuna on koskettava maalaus, ja yhteys em. näyttelyyn luo osaltaan jatkumoa myös kertomukseen taiteilija Hannu Väisäsen urasta.
Eräänlainen kätketty aarre Väisäsen näyttelyssä on teos Lemminkäisen äiti (2023), joka löytyy nimenomaan Pehtoori-rakennuksen kamarista, eikä suinkaan Viljamakasiinista, jonne Väisäsen varsinainen näyttely on ripustettu.
Vaikkakin vähän sivuun asetettuna, Lemminkäisen äitiä voi pitää jopa näyttelyn ajankohtaisimpana. Väisänen kertoo kokevansa, että venäläinen runoilija Anna Ahmatova (s. 1889 Odessassa, k. 1966 Moskovassa) on ollut todellinen ”Lemminkäisen äiti”, koska hän joutui toistuvasti pelastamaan oman poikansa Stalinin hallinnon kynsistä.
Hannu Väisäsen maalaus Lemminkäisen äiti (2023) pohjautuu hänen vuosia sitten maalaamaansa Anna Ahmatovan muotokuvaan.
Bolsevikkien hallitsemassa Neuvostoliitossa, sosialistisen realismin muottiin sopimattomana avantgardistina Ahmatova oli menettänyt jo 1920-luvulla oikeutensa toimia runoilijana. Hän joutui peräti 16 vuodeksi julkaisukieltoon.
Analogia tähän aikaan, jota leimaavat ihmisoikeuksien ja sananvapauden vaarantuminen sekä ääriajattelun, sortotoimien ja totalitarismin nousu, tekee Väisäsen maalauksesta Lemminkäisen äiti (2023) ajankohtaisestikin hyvin merkittävän.
Itseäni Ahmatovan muotokuvaan pohjautuva teos puhuttelee erityisen paljon myös sen vuoksi, että yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä, parhaita näyttelykokemuksiani on ollut Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta. Se oli esillä Turussa Wäinö Aaltosen museossa keväällä 2018. Nyt nähtävän maalauksen Lemminkäisen äiti perustana on toiminut Turussa jo tuolloin nähty, Väisäsen maalaama Anna Ahmatovan muotokuva.
Kartanon päärakennuksen taiteilijoina Marita Liulia ja Lauri Laine
Laukon kartanorakennuksen alakerrassa nähdään hyvin laaja kattaus Lauri Laineen taidehistoriallisilta näyttäviä pukumaalauksia.
Yläkerran ovat valloittaneet Marita Liulian kultaa säästelemättömät, maa-, vesi-, ilma- ja tulielementtiä ilmentävät maalaukset. Liulian käsissä tyyni järvimaisema vaihtuu tuota pikaa tulivuorenpurkauksiin, luonnonvoimien mahti on näiden maalauksien kantava idea.
Marita Liulian maalaukset Punaiset purjeet ja Aalto (2022).
Kartanon pikkukamarissa nähdään myös Liulian tuore postikorttimaalausten sarja, joka perustuu hänen vuosien varrella saamiinsa ja matkoiltaan lähettämiinsä postikortteihin. Korttien kuva-aiheista muodostuu sarja esikuvallisia tai muuten merkityksellisiä henkilöitä, joiden elämä ja tuotanto on ratkaisevalla tavalla inspiroinut Liuliaa ja antanut hänelle rohkeutta.
Taiteilija on käsitellyt kortteja erilaisin sekatekniikoin nopealiikkeisen energisesti. Myös kortteja tuunatessaan hän on valinnut tekniikan ja tyylin, jonka voi tulkita luonnehtivan jotakin olennaista kortin kuvaamasta henkilöstä tai hänen merkityksestään taiteilijalle.
Marita Liulian teoksia nähtiin Laukon kartanossa myös kesällä 2019. Tänä kesänä Liulian näyttelyitä on esillä Laukon lisäksi Sipoossa, Gumbostrand Konst & Formissa ja Porvoossa, Vanhassa Kappalaisentalossa.
Lauri Laineen maalauksia sarjasta Purpurea (2021).
Lauri Laineen maalaukset näyttävät pintapuolisesti, etäältä katsottuina, historiallisten maalausten pastisseilta. Ne keskittyvät kuva-aiheissaan aatelisnaisilta näyttävien, lähes kasvottomien hahmojen barokkiseen pukuloistoon. Pukuja kantavien naisten asento on yhtä aikaa passiivinen ja ylevä, katse suuntautuu sivulle tai takaviistoon, kauas maisemaan, joka kumpuilee taustalla viitteellisesti. Nämä naiset ovat komeita ja persoonattomia pukutelineitä, joihin ei saa kontaktia – heillä ei ole yksilöllisiä piirteitä.
Kun maalauksia katsoo läheltä, eivät kalliiden, raskaina maata kohti laskostuvien kankaiden poimut enää olekaan sananmukaisesti esittäviä. Laineen teokset ovatkin luonteeltaan jotain aivan muuta kuin se vaikutelma, jonka ne ovat kaukaa katsottuina antaneet. Näyttämön valtaa sarja maalauksellisia eleitä, kuva-aiheet väistyvät taka-alalle merkityksettöminä.
Laineen teosten pääasiaksi alkaa hahmottua, miten karkeat, voimakkaat, näennäisen summittaiset, leveät, erisuuntaiset ja abstrakteiksikin luonnehdittavat maalausjäljet rakentavat maalauksellista pintaa; illuusioita kalliina ja raskaina maata kohti laskeutuvista ja lainehtivista kankaista sekä muodoista, jotka kuvittelemme näkevämme kaukana siintävinä maisemina. Läheltä katsoen näemme vain energisiä pensselinjälkiä, jotka luovat toisistaan jyrkästikin erottuvia väripintoja. Noista jäljistä voimme aistia maalarin läsnäolon tai aavistuksen hetkestä, jolloin maalaus on syntynyt.
Kauempaa katsoessamme emme näe tarkasti, mitä kankaalla oikeasti on – me näemme vain sitä, mitä olemme tottuneet näkemään. Tätä kautta teosten merkitystaso kasvaa käsitteelliseksi ja kohoaa irti maalausten konkreettisesta todellisuudesta. Voi syntyä ajatuksia havaintojemme ja aistiemme rajallisuudesta ja kriittisiä näkökulmia mahdollisuuksistamme ylipäätään käsittää todellisuutta.
Ystävän vinkistä päädyin tutkimaan kuvia aikanaan tunnetun ja arvostetun amerikkalaisen muotokuvamaalarin, John Singer Sargentin (1856–1925) maalauksista. Taidemaalarina, maalauksellisten eleiden toteuttajana, Sargent on tehnyt jo 1800-luvun lopulla hyvin samantyyppisiä ratkaisuja kuin Lauri Laine nyt.
Kartanolle sopivia teoksia varmaotteisilta tekijöiltä
Tänä vuonna Laukossa on käytössä tiloja kuvataidenäyttelyille vähemmän kuin esimerkiksi parina viime vuotena. Puutarhurin talossa, kanalassa ja kellarissa ei ole näyttelyitä lainkaan. Toisaalta näyttelyihin kutsutut taiteilijat ovat nimekkäitä, hyvin tunnettuja ja tunnustettuja.
Sekä taiteilijavalinnoissa että toteutetussa ripustuksessa on pelattu varman päälle, riskejä ei oteta. Teosten sovittaminen kartanon rakennusten tunnelmiin ja esimerkiksi päärakennuksen ikkunoista näkyviin maisemiin on omalla tavallaan mestarillista, mutta se tuntuu myös melko laskelmoivalta. Muistelen vähän kaihoisasti esimerkiksi viime kesänä kartanon kellarissa kokemaani Moosa Myllykankaan kokonaisvaltaista installaatiota, jossa oli läsnä terveellisellä tavalla myös ristiriitojen mahdollisuus.
Laukon kartano on miljöönä hyvin viehättävä, ja onhan se erinomainen paikka myös rentouttavaan eskapismiin. Näyttelyripustus kartanon tiloihin tuntuu eräänlaiselta ison volyymin sisustamiselta. Sisustustunnelman ihanuus ja harmittomuus on huipussaan Carolina von Schanzin hehkeiden kukkamaalausten koristellessa kartanon ravintolatunnelmaa.
Jopa Tapani Kokon Pakanakirkko on kesyyntynyt taannoisten vuosien riehakkaasta kehollisuuden kuvilla ilottelusta yhä laajenevaksi sarjaksi ikonimaisia, joskin puusta rouheasti Kokon persoonallisella käsialalla veistettyjä pyhäinkuvia. Kokon Pyhiä kuvia nähtiin Laukossa jo viime kesänä, nyt niitä on tullut viime vuoteen verrattuna lisää.
Laukon kartano panostaa kesänäyttelytoiminnan ohella konserttitoimintaan, josta onkin tullut yhä merkittävämpi osa Laukon kesää. Nähtäväksi jää, miten kuvataidenäyttelyt pitävät konserttien rinnalla pintansa Laukon kartanon tulevien kesien tarjonnassa.
Laukossa kävijöitä palvelevat kahvila, ravintola ja puoti.
Laukon kartano. Näyttelyt avoinna 27.8. saakka ke–su 12–17. Hannu Väisänen: Lemminkäisen sydän. Viljamakasiinissa; Lauri Laine: Aria. Päärakennuksen juhlakerros; Marita Liulia: Nature Forte. Päärakennuksen galleriakerros (yläkerta); Carolina von Schantz: Valoon kätketty. Ravintolatalli; Tapani Kokko: Pyhät kuvat II. Pakanakirkko.
Katri Kovasiipi
Suomen Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.
* *
Muita kesänäyttelyitä
- Teija-Tuulia Ahola: Auringon hyvästijättö. Voipaalan taidekeskus, 3.9.2023 saakka.
- Erika Adamsson: DECADES – vuosikymmeniä. Kangasala-talo, 31.8.2023 saakka.
- Purkutaidetalo Pinni 47. Pinninkatu 47, Tampere, 30.7.2023 saakka.
- Mäntän kuvataideviikot. 31.8.2023 saakka. Lue arvio!
- Mäntän äärellä. Kuvataidenäyttelyitä Mänttä-Vilppulassa myytävien asuntojen yhteydessä, näyttelyt avautuvat 1.7.2023.
- Finlayson Art Area 2023. 20.8.2023 saakka.
Tampereen ja Pirkanmaan kattavat näyttelytiedot löydät Kulttuuritoimituksen sivuilta.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
Ilottoman ulkokuoren alla on väkeviä tunteita – arviossa Ateneumin Gothic Modern -näyttely
KUVATAIDE | Ateneumin suurnäyttely pyrkii osoittamaan miten osa eurooppalaisista 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoista vaikuttui keskiajasta.
Aino Kannisto sai tilaisuuden uppoutua Berliinin kulttuurihotellin tunnelmaan – näyttely Ruovedellä
KUVATAIDE | Aino Kanniston Hotel Bogota -näyttely vahvistaa Vinhan galleriaa kulttuuritilana. Kuvat kertovat toimintaansa lopetelleesta hotellivanhuksesta.
Galleriakatsaus: Taide käsittelee perheen surua, luontokatosurua ja sodan kollektiivista surua
KUVATAIDE | Tiina Nyrhinen kirjoittaa Jyri Pitkäsen, Pauliina Heinäsen, Dominik Fleischmannin, Henri Airon, Paula Puoskarin, Anni-Sofia Knuuttilan ja Henna Nuutisen näyttelyistä Tampereella.
