Kesänäyttelyiden aatelia Vesilahdella: Laukon kartano sivurakennuksineen täyttyi jälleen kuvataiteella – ja minkälaisella!

Marjatta Tapiola työhuoneessaan Sysmässä. Kuva: Paavo Lehtonen

Moosa Myllykangas, Viljami Heinonen, Heikki Marila, Tapani Kokko, Marjatta Tapiola ja Kauko Lehtinen Vesilahden Laukon kartanolla 8.6.–28.8.2022.

Kallot kulkevat mukana

Marjatta Tapiola (s. 1951) on 1990-luvulta saakka maalannut kalloja. Niiden intensiteetti riittää vaivatta Laukon kartanon alakerran juhlaviin huoneisiin. Tänä vuonna syntyneet uusimmat teokset ovat kiteytyneet ja herkistyneet äärimmilleen, kevyiksi ja akvarellinomaisiksi.

Teoksissa esiintyvistä kalloista toisen Tapiola sai käsiinsä 1980-luvun lopulla. Hänen isänsä oli kätkenyt sen aitan alle. Vuosia se kulki mukana edestakaisin Sysmän kotitalon ja Helsingin väliä, kunnes alkoi siirtyä kankaille.

Toinen malli on lahja ruotsalaisesta kartanosta. Toistuvassa käytössä siitä on lohjennut paloja. Kalloa esittävistä maalauksista voi melko tarkkaan nähdä, missä järjestyksessä ne on tehty, kertoo Timo Valjakka näyttelyn esittelytekstissä.

Näyttely on syntynyt yhteistyössä Galerie Forsblomin kanssa.

Päätalon alakerran salit täyttyvät Marjatta Tapiolan maalauksista. Kuva: Jussi Tiainen

Kauko Lehtinen – Viivan virtuoosi

Kartanorakennuksen yläkerran aulaan, Galleriaan, Arkeologiseen kamariin ja Päätykamariin on muuttanut kesäksi Kauko Lehtisen (1925–2012) iki-ihania piirroksia ja maalauksia. Siis piirroksia, ei grafiikkaa – tussi, värikynä, pastelli, väriliitu ja lyijykynä. Akvarelli, laveeraus, guassi, akryyli, sekatekniikka ja kollaasi; kaikki ne ovat uniikkeja teoksia, useimmat paperille. Tosin Lehtinen on maalannut ja piirtänyt mille vain. Esimerkiksi Laukon omissa kokoelmissa Päätykamarissa on silkkiselle vessapaperille syntynyt työ.

On aina mielenkiintoista nähdä, kuinka kesän taiteilijan työt istuvat Arkeologiseen kamariin. Lehtisen modernit teokset Vihreät kasvot (1971) ja Kaksoiskuva (1967) viihtyvät siellä sulassa sovussa muinaisten esineiden ja vanhojen maalausten kanssa.

Aulasta löytyvät akryylimaalaukset Sisarukset I ja II sekä Kyklooppi. Kaikki teokset, paitsi Laukon omat kokoelmat, ovat myös myynnissä. Teosten mallina on usein ollut vaimo Anja.

Lehtisen viiva on erinomaisen eloisaa, se kirjoittaa elämänilon ja inspiraation sanomaa, elähdyttää pauloihinsa katsojan, joka toivoo voivansa tarkkailla merta samalta rannalta kuin hän.

Kauko Lehtinen, Moderni Buddha, 1971. Kuva: Erja Lempinen

Pyhättö

Vesilahdelta kotoisin oleva Viljami Heinonen (s. 1986) on kymmenessä vuodessa noussut nimeksi, jonka kehitystä seurataan mielenkiinnolla. Näin hänen töitään ensimmäisen kerran ollessani juuri perustetun Galleria Rongan näyttelytoimikunnassa: hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä oli siellä vuonna 2011.

Curriculuminsa mukaan Heinonen on edelleen Avarataide ry:n jäsen. Yhdistys pyörittää Rongaa. Kankaanpään taidekoulusta Heinonen valmistui vuonna 2012. Kouluajastaan vuoden hän opiskeli Ljubljanassa Sloveniassa. Vuonna 2013 hän sai ensimmäisen palkinnon The Art of Basware -kilpailussa.

Tutustuin Heinoseen muutama vuosi sitten hänen asuessaan jonkin aikaa Tampereen Ateljeetalossa seinänaapurinani. Takaisin kotiseudulleen Vesilahdelle muuttanutta taiteilijaa luonnehditaan yhteistyökumppanin, Makasiini Contemporaryn, sivuilla levottomaksi, intensiiviseksi ja tarkaksi maalariksi.

Viljami Heinonen tuli tunnetuksi ei-toivottavaa, dystooppista tulevaisuutta kuvaavana taiteilijana. Vuosien kuluessa hänellä on ehtinyt olla monta kautta. Nyt esillä olevien teosten aiheena on katastrofin jälkeinen maailma; luonto on säilynyt, mutta ihmistä ei näy missään. Kuvissa liikkuvat vain eläimet ja vihreä kasvusto nousee villinä hylätyiltä näyttävien kaupunkitilojen raoista.

Teokset sijoittuvat vanhassa tallirakennuksessa olevaan ravintolaan, josta on seesteinen näkymä hopeisena kiiltelevälle Pyhäjärvelle.

Viljami Heinonen teoksensa We are the Wild edessä. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Apokalypsis

Heikki Marilan (s. 1966) vuonna 2016 valmistunut maalaussarja sodan kauhuista tuli uudelleen ajankohtaiseksi Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Mukana on kolme maalausta, jotka eivät aiemmin ole olleet esillä missään. Yhdentoista teoksen kokonaisuus Viljamakasiinissa on todella vaikuttava ja koskettava. Töiden lähtökohtana on ollut ennen kaikkea Suomen sisällissota. Laukon kartanon tapahtumat vuonna 1918 tuovat aiheen vielä lähemmäksi.

Maalausten rakenne on yksinkertaisuudessaan onnistunut: punaisilla öljyväripuikoilla piirretyn ulommaisen kerroksen alta häämöttävät ensin valmistuneen sileäpintaisen tason hahmot. Ne on maalattu arkistokuvista, ja omasta sukualbumista silloin, kun kyse on henkilökuvista. Sodan ja sen jälkeisen ajan kuvamateriaalin harmaan, mustan ja ruskean sävyjä vasten punainen piirrosjälki välittää suoraan taiteilijan tunteet.

Sodasta ja sen kauhuista on syntynyt ja syntyy paljon sellaisiakin teoksia, joiden edessä tulee epäilleeksi tekijän motiiveja. Näin tapahtui viimeksi, kun tutustuin Anish Kapoorin näyttelyyn Venetsiassa.

Heikki Marilan töitä katsoessa näin ei käy.

Heikki Marilan teos sarjasta Apokalypsis. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Pakanakirkon Pyhät kuvat

Tapani Kokon (s. 1969) Pakanakirkko on kokenut muutoksen. Nyt sen täyttävät Pyhät kuvat. Ukrainan jouduttua hyökkäyksen kohteeksi 24.2.2022 aloitti Kokko jo seuraavana päivänä työt nyt nähtävillä olevista reliefeistä ensimmäisen parissa. Sen nimeksi tuli Pihlajatyttö.

Näitä slaavilaisesta ja ukrainalaisesta kansantaiteesta vaikutteita saaneita ikonimaisia teoksia on esillä Laukossa kaksikymmentä kappaletta.

Neitsyt Marian ja pyhimysten sijaan teoksissa on kuvattu taiteilijan omaan elämään kuuluvia kasvoja, sillä jokainen elämä on pyhä. Samaa asiaa kristinusko on ymmärtääkseni aina yrittänyt kertoa.

Tekniikka on taattua ja tunnettua Kokkoa moninaisine koristeluineen, väreineen ja tussipiirroksineen. Hänellä on akateemisesta taidekoulutuksestaan huolimatta kansantaiteilijan sydän. Tähän kirkkoon saavutaan upean punaisen portin kautta pitkospuita pitkin.

Tapani Kokko on mukana myös Tampereen Finlayson Art Arean (FAA) tämän kesän näyttelyssä yhdessä Pauliina Turakka Purhosen kanssa.

Tapani Kokon Pyhät kuvat. Kuva: Jussi Tiainen

Häkki

Moosa Myllykangas (s. 1960) on saanut vallata vanhan kanalan, joka asukkaineen on inspiroinut häntä ihmetöihin. Sisäänkäynti näyttelyyn Häkki-nimisen teoksen läpi on hurmaavan haptinen. On vaikea olla koskettamatta installaatiota, jonka aineksina ovat tylli, puukehikko ja tervapaperi – ja etenkin se tylli.

Materiaaliluettelo on muutenkin mahtava: voiveitset, sarvi, silmälasien linssit, puiset lelut, helmet, linnun siivet, teräksinen keksi, sokeripihdit, kinkun pidike, kengänlesti, kauriin jalka…!

Sisäisen katseensa avulla Myllykangas luo löydetystä ja hylätystä, vapaalle päästetystä ja eläkkeelle jääneestä materiaalien kirjosta uutta, antaa sille uuden elämän. Ei tuunaa, sus siunakkoon, vaan tekee siitä taidetta, joka aivan ennen näkemättömästi kertoo, miltä näyttää vaikkapa: pelokas. Nerokasta.

Vanhan 1400-luvulta olevan maakellarin pimeydessä elää, ääntelee, syttyy ja sammuu jokin outo olio, joka on koottu vanhasta kallosta ja balilaisesta morsiuskruunusta. Immersiivisen teoksen tekniikasta vastaavat Janne Hokkanen, Juha Saarikko ja Vili Järvinen. Vuodelta 2018 oleva teos on saanut nimekseen Narkissoksen selfie. Sen on sanottu visualisoivan juuri tässä Laukon linnakellarissa Suomen vanhimman kansanballadin, Elinan surman.

Marja-Liisa Torniainen
Kirjoittajan työtä on tukenut Suomen arvostelijain liitto SARV / Kopiosto

Moosa Myllykangas, Parviäly, 2022. Tylli, organza, linnun siivet ja vaneri.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua