Juhani Harri, runoilija – esinetaiteilijan retrospektiivinen näyttely Sara Hildénin taidemuseossa

Marja-Liisa Torniainen, teksti
Jussi Koivunen, kuvat

Juhani Harrin maaginen kosketus transfiguroi materian korkeampaan ulottuvuuteen; runouden ja taiteen valtakuntaan. Silmänkääntäjän tavoin hän muuntaa hylkytavarat kallisarvoisiksi aarteiksi ja avaa meille portit oman hienostuneen sisäisyytensä kautta myyttien maailmaan.

Harrin sommittelu on tarkkaa ja materiaalien yhdistely sensitiivistä, saumatonta ja kontrasteiltaan aistikasta. Täsmälleen sopivilla etäisyyksillä toisistaan olevien kappaleiden kohtaaminen synnyttää otteessaan pitäviä, omaäänisiä kompositioita. Matalissa laatikoissa lasien alla elävät mikrokosmokset muistuttavat välillä teatterilavastusten luonnoksia, mutta suurta osaa hänen tuotannostaan voi tarkastella materiaalimaalauksina. Yleensä puhutaan esinekoosteista, mutta hän itse sanoi olevansa ”esinemaalari”. Ehkäpä se onkin paras määritelmä, sillä esineillä hän maalaa, ei siveltimillä.

Harrin värit sikiävät maasta. Savi ja vanhat hirret harmaan sävyineen, ruoste, metalli, ruskeat, musta ja valkea, joskus maanvihreä, taivaan sininen. Kaasuliekillä pintaan sulatetut pigmentit yhdistävät elementit usein tietyn sävyn alle luoden ikään kuin uuden kodin eri paikoista saapuneille vitriinien asukkaille. Materiaalien käsittely on ollut monipuolista alusta saakka.

Ruumiin viisaus ja esineen tieto

Juhani Harrin teoksiinsa käyttämät objektit ovat löytöjä. Niitä tehdäkseen ihmisen tulee olla koko ajan avoin ja valpas rekisteröimään ympäristöstään juuri se omaansa vastaava värähtely, mitä tietämättään hakee ja joka luonnostaan valtaa löytäjän sydämen, kun sen jossain kohtaa. Tällaiset löydökset elävät Harrin töissä. Niihin on elämä lyönyt merkkinsä, silittänyt, satuttanut ja syövyttänyt. Patinoinut. Ne eivät ole mitä tahansa. Niistä resonoivat edelleen ne ihmiset, suhteet, ympäristöt ja tapahtumat, joissa ne ovat olleet osallisia.

Harva meistä on selvänäkijä, joka voisi esineen käteen otettuaan ja silmänsä suljettuaan seurata sen elämänkaarta, mutta me tiedämme, että siihen kykeneviä on. Tämä meille näkymätön, mutta juuri ja juuri silti aavistettava morsetus menneestä tekee vanhoista esineistä niin maagisen kiehtovia.

Harrin taideteokset ovat tämän hetkisen taideteoreettisen keskustelun siirryttyä uusmaterialistiseen ajatteluun täysin ajan hermolla: kaikki on elävää, kaikki virtaa ja kaikki on yhtä. Vain muutos on pysyvää. Tutkijat tosin ilmaisevat äsken mainitun omalla kielellään toisin. Taiteilijoille asiat, joihin uusmaterialistinen tutkimus nyt kohdentuu, ovat arkea. Harrin työt prosessuaalisuudessaan eivät vastusta aikaa vaan asettuvat sen kyytiin. Hänen rakkautensa huokuu teosten pienimmistäkin palasista eikä hän aseta pyhää ja maallista vastakkain. Jos ette välitä mennä joulukirkkoon, antakaa itsellenne aikaa tähän näyttelyyn.

Tuulet, esinekooste, 1968, Sara Hildénin taidemuseo

Kyyhkysiä, laivoja ja romaneja

Juhani Sakari Wirtanen (1939–2003), vuoden 1962 debyyttinäyttelystään alkaen Juhani Harri, vietti lapsuutensa Vaasan Palosaaressa, jota vielä viime vuosisadan alkupuolella pidettiin huonomaineisena ja levottomana seutuna. Alueelle 1910 rakennetun kirkon ajateltiin tuovan järjestystä merimiesten ja puuvillatehtaan työläisten asuttamaan kaupunginosaan. Kirkon lasimaalaukset on suunnitellut Lennart Segerstråle. Alexandra Frosterus-Såltin on maalannut alttaritaulun.

Wirtasten perhe asui jugendkirkon sivurakennuksessa, sillä Harrin isä Johannes oli Palosaaren kirkon seurakuntapastori. Kodista oli suora pääsy kirkkosaliin. Näin pyhä ja maallinen olivat yhtä aikaa läsnä arjessa.

Johannes Wirtanen oli opiskellut teologiaa Bostonin yliopistossa ja toiminut siirtolaispappina Yhdysvalloissa. Hän oli rovasti, kirjailija ja kokoomuksen kansanedustaja, pidetty persoona ja karismaattinen puhuja, joka kirjoitti kolumneja paikallislehteen. Myös Harrin äiti kirjoitti runoja ja oli hyvä piirtäjä. Verna Wirtanen oli varakkaasta laihialaisesta suvusta. Hän tuki poikansa pyrkimyksiä kaikin tavoin. Isän ollessa pitkiä aikoja poissa kotoa rintamamiespappina ja sittemmin kansanedustajana Helsingissä, oli kasvatus äidin vastuulla.

Juhannusyö, esinekooste,1967, Lars Göran Johnssonin kokoelma / Turun taidemuseo

Kirkon kellotapulin sadat kyyhkyset herättivät pojan rakkauden lintuihin. Lapsesta saakka hänellä oli punatulkkuja, kottaraisia, kaikenlaisia lintuja tavallisista lajeista harvinaisuuksiin. Lempilintulajinaan hän piti tavallista viiriäistä, joka ei osaa lentää. Pariisin-matkaltaan 1963 hän salakuljetti kaksi Kalifornian töyhtökyyhkystä Helsinkiin. Eläintieteellisessä museossa työskentelevä ystävä lahjoitti hänelle myöhemmin täytettyjä lintuja ja linnunmunia teoksia varten.

Linnut ovat toistuva teema Harrin tuotannossaan. Retrospektiivin aikaisin työ on Lintujen palanut kaupunki vuodelta 1960. Opas 1970-luvulta on tehokkaampi yhden linnun vaikutukseltaan kuin Fabritiuksen Tikli 1600-luvulta, Tienvarren lintu käy muistomerkistä kaikille autoilijoitten yliajamille eläimille ja Viserryskone 1. muistuttaa eläinkokeiden julmuuksista. Vuonna 1994 valmistuneessa työssä Kuningas ja kuningatar ovat pääosassa hänen kuolleet papukaijansa. Ne kuvaavat taiteilijaa itseään ja hänen vaimoaan Ingrid Blomerusta, Jannea ja Ingeä. He menivät naimisiin vuonna 1990.

Juhani Harri kiinnostui jo nuorena romanikulttuurista. Vaasassa asui 1950-luvulla melkein neljännes Suomen mustalaisista, kuten siihen aikaan sanottiin, joten se ei ole mikään ihme. Heidän elämäntapansa ja omaperäinen estetiikkansa vetoaa kehen tahansa taiteilijanalkuun, mutta Harrin kohdalla se oli enemmän ja syvempää. Hänen varhaistuotannostaan löytyy teoksia kuten Vihreä mustalaisnainen, Mustalaishäät ja Tielaulu, mutta näitä ei ole mukana tässä katselmuksessa.

Mukana on kuitenkin Musta neitsyt, joka tunnetaan myös nimellä Musta Madonna. Suomessa häntä kutsutaan Mustaksi Saaraksi, ranskaksi tämän romanien suojeluspyhimyksen nimi on Sara la Noire. Kumpikaan katolinen kirkko ei ole kanonisoinut tätä ihmeitä tekevää pyhimystä, jonka tummaihoisia sisaria löytyy eri puolilta maailmaa, muun muassa Costa Ricasta ja Meksikosta.

Laivat taas olivat satamakaupungin pojalle luonnollinen motiivi. Ensimmäinen mertenkulkija Tuulet, vuodelta 1968 on museon kokoelmissa. Pulloihin kootut miniatyyripurjelaivat ja kirkkojen votiivilaivat eli kirkkolaivat, voidaan nähdä niiden esikuvina. Ne muuntuvat moneksi, ajan purjeista Moby Dickiin, maastamuuttajiin ja siirtolaisiin. Viimeinen, suurikokoinen Suomen Joutsen valmistui 2003.

Perhosten aika

Eino Ruutsalo, Amerikassa opiskellut taidemaalari ja kokeellisen elokuvan pioneeri, saapui Vaasan kaupungintalolle pystyttämään grafiikannäyttelyä 1956. Ripustuksessa häntä ja Isoa-Ollia (Olavi Haarala), auttamaan ilmestyi nuorukainen, joka kertoi itsekin tekevänsä taidetta. Lähtiessään he sanoivat: ”Jos tulet Hesaan voit tulla Brondan vintille työskentelemään. Kyllä sä meidät sieltä löydät”.

Kun Harrin isä kuoli vuonna 1959, hän suuntasi Helsinkiin ja Brondan vintille. Siellä työskentelivät Ruutsalo, Haarala, Wiking Forsström, Arvo Summanen ja Olavi Martikainen. ”Brondan vintti oli minun taidekouluni”, sanoi Harri. Olli Lyytikäinen taas piti omana ”korkeakoulunaan” asumista Harrin ja hänen lintujensa (joilla oli oma huone) kanssa Pietarinkadulla 1968.

Itse asiassa Harri haaveili ornitologin ammatista, mutta jostain syystä siitä ei tullut mitään eikä hän myöskään päässyt Taideakatemian koulun keramiikkalinjalle, jonne pyrki. Loppujen lopuksi hän opiskeli vain vuoden Vapaassa Taidekoulussa opettajinaan Unto Pusa ja Torger Enckell, toisilleen hyvin vastakkaiset taiteilijat.

”Soili Sinisalon mukaan Harri eli 1960-luvulla jotenkin rajatonta aikaa”, kirjoittaa näyttelykirjan esipuheessa museonjohtaja Päivi Loimaala. Esillä on eniten töitä juuri tältä vuosikymmeneltä, melkein kolmasosa, eikä aika ole niiden tenhoa vienyt.

Perhosten aika 1966, esinekooste, Sara Hildénin taidemuseo

Sara Hildén osti ensimmäiset museon kokoelmissa olevat työt 1966: Kuinka linnut kuolevat, Joen varrelta ja Perhosten aika. Ne olivat valmistuneet samana vuonna ja Harri oli tarjonnut niitä Suomen Taiteilijaseuran vuosinäyttelyyn, mutta ei ollut saanut niitä sisään. Tänään museon kokoelmissa on häneltä 21 erinomaisella maulla valittua työtä. Turun Päivälehden haastattelussa vuonna 1991 hän sanoo: ”Sara Hildén oli ensimmäinen ja pitkään myös ainoa, joka ymmärsi minua.” Retrospektiivissä on nyt esillä 100 teosta eri kokoelmista ja museoista.

1960-luvun töistä minua itseäni erityisesti miellyttää edellä mainittujen lisäksi hieman chiricomaista atmosfääriä henkivä Kuutamo, Palaneita kirjoja ja Tuulet. Viimeksi mainittu vaikeasti sanoitettava työ on lainassa Ateneumin kokoelmista. Vuonna 1966 elokuvateattereihin tuli Ray Bradburyn käsikirjoitukseen perustuva dystopia Fahrenheit 451. Siinä palomiesten tehtävänä oli polttaa kaikki löydetyt kirjat. Arvelisin Palaneiden kirjojen taustalla olevan tämän Julie Christien tähdittämän elokuvan.

Yölintu tanssii

Lapsuutensa kesiä äitinsä sukutilalla viettänyt Harri osti vuonna 1975 Somerolla sijaitsevan maatalon. Kultelan tilalla oli paljon eläimiä linnuista lampaisiin ja hevosista koiriin. Maaseudun rauha ja uusi ympäristö inspiroi työssä. Omia töitäänkin hän piti enemmän maanläheisinä kuin urbaaneina. Töiden koko kasvoi 1970-luvulla eikä niissä ole enää yhtä paljon erillisiä elementtejä, vaan usein vain yksi hallitseva objekti.

Samalla vuosikymmenellä hän piti ensimmäisen oman näyttelynsä ulkomailla. Niitä kertyi yhteensä kaksitoista. Tanskassa niistä oli viisi. Kansainvälisissä yhteisnäyttelyissä hän esiintyi monta kymmentä kertaa edustamassa Suomen kuvataidetta.

Hänen yhteiskunnallinen osallistumisensa näkyy töissä ikään kuin rivien välistä ja hän itse on sanonut: ”Säveltäjän on vaikea lähteä tekemään sinfoniaa järvien saastumisesta. […] Mutta taiteilijat voivat silti osallistua tällaisiin keskusteluihin ihmisinä, joita kuunnellaan.”

Andalusialainen koira valmistui 1971 vaikuttimenaan samanniminen Luis Buñuelin elokuva. Se on Juhani Harrin tunnetuin työ. Eikä suotta. Näkemistäni se on ylittämätön teos hänen tuotannossaan. Samalta vuosikymmeneltä on myös näyttelyjulisteen Sokea enkeli; silmätön nukke, jolla on yllään kastemekko ja vain yksi siipi. Mitä näille enkeleille on tapahtunut? Bo Carpelan kirjoittaa: ”Hänet on puettu morsiuspukuun, ääni on vain kuiskaus ajattomuudessa. Hänet on käytetty loppuun ja hylätty. Kukaan ei ole koskenut häneen, vain saastunut elämä.”

Harri piti itseään jopa inhorealistina, moni muu romantikkona. Hänen töidensä traaginen ulottuvuus on aiemmin kenties jäänyt tajuamatta niiden viimeistellyn estetiikan takia, mutta enää ei niin ole. Enää emme pysty ummistamaan silmiämme. Tuska, ahdistus ja suru kulkevat kanssamme.

Kuningas ja kuningatar, esinekooste, 1994, Lars Göran Johnssonin kokoelma / Turun taidemuseo

Taikuri

Seuraava kymmenluku oli Harrille vaikea. Hänen itsetuntonsa horjui, työolosuhteet maalla olivat kehnot ja alkoholin käyttö ongelma. Tummat sävyt hallitsivat tuotantoa, mutta kyllä niitä syntyi aiemmallakin vuosikymmenellä – Yön ääniä 1. ja 2. ovat melkeinpä kuolemanhiljaisia harmaanruskeudessaan.

1980-kymmenluvun töitä on näyttelyssä vähiten nähtävillä, mutta niiden joukossa on teos, johon olen täysin hullaantunut: Kuu hehkuu vielä! Siinä on kattohuopaa, ruostunut sahanterä, jouhitupsuja sun muita pikkuesineitä ja palanen mehiläiskennoa. Niistä muodostuu lumoava yöllinen maisema kuunloisteessa. Ja Suurta lohikäärmettä vuodelta 1981 voidaan pitää melkeinpä symbolina Harrin taikurin kyvyille; sille miten hän pystyi lataamaan eloon lasienalaisensa.

Vuosituhannen viimeiseltä kymmenykseltä mainitsen vielä lempityöni Tähtikirkas yö, Pieni yösoitto ja Lennossa III. Kaksi installaatiotakin syntyi 1990-luvulla, jolloin hän oli jo muuttanut takaisin Helsinkiin ja saanut vihdoinkin kunnollisen työtilan Sörnäisistä – ja mennyt naimisiin.

Pieni yösoitto, esinekooste, 1991, Hämeenlinnan taidemuseo / Vexi Salmen kokoelmat / kuva: Reima Määttänen

Kohtaamisia aikamatkalla

Nuorukaisena Tukholmassa Harri tapasi sattumalta surrealistien näyttelyssä yhden sen taiteilijoista, Max Walter Svanbergin. Sen jälkeen he tapasivat päivittäin sinä aikana, kun hän kaupungissa isänsä kanssa viipyi. Svanbergin tematiikka oli Harrille suuntaa-antava lintuineen ja perhosineen.

Edward Kienholz oli tärkeä ihminen: ”Kunnioitin ja rakastin häntä niin valtavasti kuin ketään ihmistä voi maailmassa kunnioittaa.” He kohtasivat Kasselin documenta-näyttelyssä 1968. Kienholz luuli Harrin kuuluvan henkilökuntaan ja pyysi häntä ripustusavuksi. Seuraavana vuonna Ars 69 Helsinki -näyttelyssä he tapasivat uudestaan ja pysyivät koko elämänsä yhteydessä toisiinsa. Kienholzin Uudestisyntyminen on yksi Sara Hildénin kokoelmien vetonauloja.

Sukulaissielunaan hän piti Joseph Cornellia esinekoosteineen, mutta aloittaessaan omiaan hän ei ollut vielä nähnyt niitä. Vaikutteita aikansa taiteilijoilta hän tietysti sai, mutta olisi väkivaltaista yrittääkään istuttaa hänen tuotantoaan mihinkään ismiin. Jos olisi pakko sanoa jokin nimi, niin valintani olisi Antoni Tàpies vahvalla materiaalintajullaan. Juhani Harri oli kuitenkin taiteilija par excellence; täysin omaa luokkaansa ja kansainvälistä tasoa.

Hän inspiroi myös taiteilijakollegoitaan ollen esimerkiksi Hans Selon romaanin Diiva päähenkilön esikuva. Leo Leskinen maalasi hänen muotokuvansa. Runoilija Kalevi Seilonen oli hänen ystävänsä kuten myös Vexi Salmi, joka kutsui Harria aikamatkailijaksi ja osoitti hänelle Ravintola Salvessa 25.8.2000 runon Jannelle tänään, tilanne eilen.

Mies harmaa
sanaton
lipui pöytään kuin
vene vanaton.
Väsynytkö työstään,
uupunutko yöstään.
Mies harmaa,
sanaton
lipui pöytään kuin
vene vanaton.

Juhani Harrin retrospektiivi Sara Hildénin taidemuseossa 12.1.2020 asti.

Yölintu tanssii 1971, esinekooste / Sara Hildén. Kuva: Sara Hildénin taidemuseo