Johanna Saikkosen näyttely Black Hole on nihilistinen kurkkaus ruumiin pimeyteen

Johanna Saikkonen: Korvennus (2025).

Johanna Saikkonen: Black Hole. Turun Makasiini Contemporary 4.5.2025 asti.

Johanna Saikkosen Black Hole turkulaisessa Makasiini Contemporaryssa on viidestä maalauksesta koostuva pienoisnäyttely. Maalaukset ovat suurikokoisia ja niissä on kuvattu naishahmoja, jotka asettuvat tiukan rajauksen ansiosta tiiviiseen vuorovaikutukseen katsojan kanssa. Kolmessa maalauksessa viidestä naishahmo on kuvattu profiilista, hieman viistosti siten, että kasvot jäävät suurelta osin pimentoon. Vain nenännipukka ja hieman silmäkulmaa ovat näkyvissä.

Huomiota herättävintä Saikkosen kädenjäljessä on tapa, jolla hän on käsitellyt hahmojen ihoa. Ihon alta kuultavat hiussuonet, huokoset ja muu eri sävyillä toteutettu tekstuuri tekevät ihosta paksun nahkan kaltaisen. Hahmojen lihallisuutta korostaa se, että ne on kuvattu räikeässä valaistuksessa, joka ei muotoile piirteitä esiin armollisesti. Hahmojen päät ovat piirteettömiä lihakimpaleita.

Saikkosen lihapäät ovat häiritseviä tavalla, jolla esimerkiksi luonnollista kokoa suuremmassa mittakaavassa toteutetut hyperrealistiset veistokset usein ovat.

Saikkonen kertoo näyttelytekstissä, että hän liioittelee hahmojensa lihallisuutta tarkoituksella. Taustalla on ajatus siitä, että ihmisellä ei ole sielua ja ruumista, vaan ainoastaan ruumis. Muu on toiveajattelua. Ruumiin aukot ovat mustia aukkoja, jotka viittaavat siihen, mitä emme voi tietää itsestämme.

Maalauksessa nimeltä Black Hole on kuvattu nainen Saikkoselle ominaisesta sivuprofiilista ja korvakäytävän muodostama musta aukko on asemoitu aivan keskelle maalausta.

Saikkosen skeptiset pohdinnat sielun olemassaolosta ja ruumiin salaisuuksista tuntuvat tutuilta. Omaan historiaani kuuluu vaihe, jolloin suhtauduin alitajunnan olemassaoloon epäillen. Ajattelin, että ihminen on nyt-hetkessä rationaalisesti toimiva olento, jonka kaikki syyt toiminnalleen ovat tiedossa. Ei ollut mitään suurta tuntematonta. C. G. Jung on todennut, että tämä on tavallinen otaksuma, joka selittyy sillä, että ihmiset pelkäävät uutta ja tuntematonta. Jungin mukaan ihmisen tietoisuus on niin tuore asia evoluution kulussa ja kehittyy edelleen niin, että ihmisen psyykessä on yhä paljon pimeätä aluetta.

Johanna Saikkonen: Stargazing (2024–2025).

Saikkosen mustat aukot, ruumiinaukkojen kautta avautuvat pimeät näkymät ruumiin sisälle, palauttavat mieleen myös descartilaisen järjen näyttämön, kirkkaasti valaistun teatterin aivoissa, jossa ulkomaailma näyttäytyy järjen valossa rationaalisena syiden ja seurausten tapahtumakulkuna. Saikkosen näyttely asettaa tämän uuden ajan aamunkoitosta saakka vallinneen uskomuksen kyseenalaiseksi. Onko mitään järjen valaistua näyttämöä, kun ulkomaailma näyttää yhä enemmän vaipuvan kaaoksen valtaan? Järjen kyvystä tuottaa valoa ja järjestystä maailmaan asettuu kyseenalaiseksi, kun vain avaa silmänsä ja tarkastelee sitä, mitä maailmassa tapahtuu tällä hetkellä.

Saikkosen juroja ja kaunistelemattomia lihapäitä tekee mieli verrata Laura Pietiläisen maalauksiin, joissa niin ikään ihmisen olemassaolon lihallinen puoli on pääosassa. Saikkosen pimeyteen kurkottavat maalaukset ovat Pietiläisen optimististen näkymien täydellisiä vastakohtia. Saikkosen maalauksissa ihmishahmot on toteutettu tavalla, joka tuntuu kutsuvan teurastajan kirvestä puoleensa. Pietiläisen runollisen kauniit näkymät kudoksista ja sisäelimistä ovat viehättäviä, ja niiden äärellä voi ihailla ihmeisiin pystyvän kehon kauneutta, joka ulottuu ruumiin jokaiseen soppeen asti. Saikkosen lihaisat näkymät ovat pysähtyneitä, hiljaisia ja ihminen on riisuttu kaikesta sellaisesta, jonka voisi tulkita mielen liikahduksiksi.

Liha on tosiasia, eikä se ole Saikkosen teoksissa kaunis niin kuin Pietiläisen maalauksissa, joissa sisäelinten ja kudosten herkän etova toteutus kutsuu katsomaan sitä, miten ihmiskeho ei kaikessa groteskissa kauneudessaan jää toiseksi mielen monimutkaisuudelle.

Yksi taitavimmista dualismin käsittelijöistä, Chaim Soutine, on tunnettu maalauksistaan, joissa teurasjätteet ja kuolleet ruhot kuhisevat elämää tavalla, joka ylittää ruumiin ja mielen kaksijakoisuuden jättäen kuitenkin kehon ja sielun välisen nivelen salaisuuden peittoon. Saikkosen maalauksissa on huomattavaa niiden nihilismi, jonka luulisi kuuluvan enemmän sellaisiin teoksiin, joissa liikutaan ”alhaisen olemassaolon” tai suolenpätkien maailmassa.

Saikkosen hiljaisuutta kumisevien maalausten äärellä mieleen palautuu tekstinkappale, jonka alkuperää en enää muista. Tuntemattomaksi jäävä kirjailija kertoo siinä kauhua herättäneestä kokemuksestaan bussin kyydissä. Yhtäkkiä hän oli vakuuttunut siitä, että kaikki muut matkalaiset olivat sieluttomia kappaleita, vain hengettömiä kuoria. Tuo kokemus tuhosi kirjailijalta kyvyn empatiaan kanssaihmisiään kohtaan. Hän taisikin päätyä lopulta vankilaan. Saikkosen maalaukset herättävät henkiin nämä samat epämiellyttävät epäilykset.

Ajattelevatko toiset ihmiset mitään, vai olenko ainut, jolla on sisäinen maailma? Myös tätä vieraantuneisuutta ja solipsismin ikuista filosofista ongelmaa Saikkonen tuntuu pohtivan näyttelyssään. Eläimellinen nahka muodostaa hahmoille maskin, joka ei paljasta mitään tuonpuoleisesta. Ihon lihallisuutta korostava tekstuuri tekee hahmoista myös salakavalan luotaantyöntäviä, ja maalausten äärellä tulee miettineeksi myös omaa ihmisvihaansa.

Kokonaisuutena Saikkosen maalaukset herättelevät tärkeitä kysymyksiä maailmaa juuri nyt johtavan älyn laadusta ja olemassaolosta. Miten maailmaa voi hallita rationaalisesti, kun ajattelussamme on edelleen paljon sellaista, mikä vaikuttaa toimintaamme ilman että meillä on mitään käsitystä siitä, mitä tuolla jossain, ruumiimme syövereissä, tapahtuu? Pimeys johtaa maailmaa.

Kirsi Uusitalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua