Marc Sijanin: Syleily (2014). Kuva: Heidi Mäenpää
KUVATAIDE | Tampereen taidemuseo on saanut kesäksi tiloihinsa varman kassamagneetin. Ésillä on hyperrealistisen ilmaisun variaatioita 27 tekijältä noin 50 vuoden ajalta.
Tampereen taidemuseo on saanut kesäksi tiloihinsa varman kassamagneetin: toinen toistaan näköisempiä ihmishahmoja, jopa ihmisklooneiksi kutsuttuja, on sijoitettu museon kaksi kerrosta täyttävään näyttelyyn, joka kantaa nimeä Hyper. Mukana on hyperrealistisen ilmaisun variaatioita 27 eri tekijältä koko tyylisuunnan historian, noin 50 vuoden ajalta.
Saksalainen, kuratoituihin teemanäyttelyihin erikoistunut Institut für Kulturaustausch on ollut Tampereen taidemuseon yhteistyökumppanina. Teokset ovat lainassa monilta säätiöiltä, museoilta, gallerioilta ja yksityiskokoelmista.
Tamperelaisille näyttelyvieraille nykytaiteen realismisuuntaus on erityisen tuttua, sillä Sara Hildénin taidemuseon kokoelmissa on monia hyperrealismia edeltäneitä fotorealistisia maalauksia, ja useimmat meistä ovat seisoskelleet George Segalin Aerial View -teoksen (1970) valkoisen kipsisen miehen vieressä katselemassa öisen kaupungin valoja. Tamperelaisia on hemmoteltu niin australialaisen Ron Mueckin näyttelyllä vuonna 2016 kuin belgialaisen Berlinde De Bruyckeren kokonaisuudella vuonna 2018.
Mikä näköisessä niin viehättää?
Ihminen on taipuvainen innostumaan omasta peilikuvastaan. Albrecht Dürerin (1471–1528) valtavan kansansuosion takana oli se tosiasia, että taiteilijan grafiikanlehdissä ihminen, taiteilija itse, näytti siltä kuin peiliin olisi katsonut. Jo 1300-luvulta juontaa tarina Giotto di Bondonesta, joka osasi maalata kankaalle niin herkullisia kirsikoita, että linnut lensivät niitä maistelemaan.
Realismia on sittemmin tuotettu monenlaisten ideologioiden kannattelijoina, niin sosialistisen realismin kuin natsisaksan aikaisen, antiikin ihanteita matkineen veisto- ja maalaustaiteen puitteissa. Parasta realismissa on sitä ihailevien mielestä se, että asiat ja ihmiset esitetään ”rehellisesti” sellaisena kuin ne ovat, ilman taiteilijan rasittavia tulkintoja ja persoonallista kädenjälkeä.
Länsimaisen modernismin aikana taiteilijoiden taito tehdä esittävää ei suinkaan yhtäkkiä kadonnut, mutta tahtotila muuttui: ulkoisen näköisyyden sijalle tuli asian sisäisen olemuksen tutkiminen ja ilmaiseminen.
Hilma af Klint esitti orvokin kolmella eri värisellä neliöllä. Kandinsky, Albers ja Vasarely loivat kukin maailman omakseen tunnistettavalla tyylillään – ei-esittävän ja konkreettisen taiteen piirissä maailmaa opittiin katsomaan yli ja ohi esittävyyden. Monelle taiteen rivikatsojalle tämä oli liikaa. Hitler tuomitsi Die Blaue Reiter -ryhmän, Otto Dixin ja jopa Paul Kleen rappiotaiteeksi.
Kipsivaloksen täydentäjä: polyesterihartsi
Kuvanveistossa klassinen kipsimuottimenetelmä kykeni tuottamaan jo hyvinkin näköisiä ihmisiä pronssiin ja muihin sulatettaviin metalleihin parintuhannen vuoden ajan. Kivestä on osattu veistää täydellisiä kehoja Willendorfin Venuksesta lähtien, ja etenkin pehmeät kivet kuten marmori ovat kuin luotuja tuottamaan ihonkaltaista tuntumaa, mietitään vaikkapa Ville Vallgrenin veistoksia Ateneumissa.
Miten hyperrealismi määrittyy? Yksi hyvä kuvaus löytyy näyttelykirjasta Franklin Hill Perrellin artikkelista: taiteen klassisella kaudella ja renessanssin aikana ihmishahmoa korostettiin kuvanveistossa siinä määrin, että lähes kaikki muu jätettiin pois. Hyperrealistinen kuvanveisto on ensimmäinen nykysuuntaus, joka pyrkii samaan yhtä kokonaisvaltaisesti. Pääosassa on ihminen, useimmiten paljaana.
Poptaide, uusrealismi ja fotorealismi nousivat suosioon toisen maailmansodan jälkeen. Varsinaiseen hyper-kauteen päästiin kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun silikonin ja hartsimuottien avulla pystyttiin saavuttamaan ihmisen ihon tuntu siten, että jokainen ihohuokonenkin näkyi ”luonnollisena”, kuin makrolinssin välityksellä katsottuna. Pikkutarkat käsityöläiset saivat alalta uusia työtilaisuuksia parransängen karva karvalta -asettelijoina.
Zharko Basheskin Ordinary Man (2009–2010) ottaa vastaan museon hyväjalkaiset vieraat portaiden yläpäässä. Kuva: Tiina Nyrhinen
Ron Mueck on tämän lakonisen ilmaisun mestareita. Hän on erityisen omillaan esittäessään ihmisiä arkisissa askareissaan ja muuntaessaan esimerkiksi vastasyntyneen vauvan jättiläiskokoon. Hän on tässä näyttelyssä mukana skaalan toiseen päähän sijoittuvalla pienellä teoksella.
Yksityiskohtaisella otteella hätkähdyttävät tässä näyttelyssä sitten myös monet muut, kuten Marc Sijan polyesterihartsisella, öljyvärein viimeistellyllä Syleilyllään (2014) tai Valter Adam Casotto jättimäisellä, rukousnauhaa pitelevällä kädellään. Evan Pennyn teoksissa leikitään perspektiiveillä ja digitaalisen ajan mukanaan tuomilla uusilla näkemisen tavoilla.
Museon yläkerroksen paraatipaikalle on portaita pitkin näyttelyyn nousevien iloksi sijoitettu Zharko Basheskin Ordinary Man (2009–2010). Luonnollista kokoa suurempi miehenkuvatus tuntuu syöksyvän keskuuteemme museon lattian sisuksista.
Mutta mitä sanoa näköisyydestä, kun Kazu Hiron Andy Warholin kohdalla ylirealistiset kasvot ja koko pää ovat saaneet jatkokseen virtaviivaisen abstraktin muodon? Pop-taiteen klassikon pää on kuin osa palkintopystiä.
Museon salit voi kiertää läpi tarkastellen taiteilijoiden taitoa ja historian aikana kehittyneiden materiaalien kykyä toistaa uskollisesti ihmiskehoa. Tekijöiden erot löytyvät, kuten Hiron tapauksessa, joistakin surrealistisista ratkaisuista, yksityiskohtaisista lisukkeista, kuten vesipisaroiden luonnollisuudesta (Carole A. Feuerman) tai ihon tatuoinneista (Valter Adam Casotto).
Raksamiehet ja ihmisen puolikas
Kierroksen alkupään sankareita ovat tyylisuunnan klassikon, Duane Hansonin (1925–1996) vuonna 1992 toteuttamat raksamiehet. Duunarit on saatu esitettyä niin aidoiksi jopa luonteensa puolesta, että sosialistinen realismi ei tähän pystynyt.
Ja miten autuaasti ja syöpäriskistä välittämättä turistit näyttävätkään palvovan aurinkoa belgialaisen Jacques Verduynin teoksessa Pat & Veerle vuodelta 1974.
Jacques Verduynin Pat & Veerle on vuodelta 1974. Hahmojen materiaalina on väritetty polyesteri. Kuva taiteilijan.
Mutta pelkkä esittävyyden vaatimus ei kaikille riitä. Glaser ja Kuntz -nimisen taiteilijaparin tuotannosta on esillä pyörätuolipotilas Jonathan vuodelta 2009. Jonathan puhuu taiteen keräilijän jargonia: “Did you buy anything? What is the price development like?” Teos ylittää realismissaan materiaalin rajat ja saa säikähtämään ja vähän pelkäämäänkin tätä hahmoa, hieman kuin Tony Ourslerin usein näyttelyhuoneen nurkkiin ja muihin epäpaikkoihin aseteltujen videonaamojen äärellä. Videotekniikka suokin hyperrealismille vielä uuden mahdollisuuden yllättää ja hämmentää, jos vaha- ja hartsihahmot alkavat haukotuttaa.
Belgialaisen Berlinde De Bruyckeren hevosteemaiset työt muistetaan sekä Kiasmasta että Sara Hildénin taidemuseosta. De Bruyckeren raaka, kuin sotatantereelta hoitopöydälle siirretty torso on outo lintu tässä näyttelyssä. Hänen teoksensa eivät koskaan esitä todellisuutta tai kehoa sellaisenaan. Teoksiin kiinnittyy väkisinkin pitkiä eksistentiaalisia ajatusketjuja, jotka alkavat siitä, mihin itse teos anatomian vastaisesti loppuu.
George Segalin installaatio Varhaisaamu: vuoteessa lepäävä nainen, 1992. Kipsi, maali, puu, sekatekniikka. Kuva: Tiina Nyrhinen
Segalin installaatiot avasivat tietä nykyaikaan
Kaikesta silikoni- ja hartsifiilistelystä eroaa myös George Segalin tummasävyinen ja rosoinen installaatio Varhaisaamu: vuoteella lepäävä nainen (1992). Väriskaala on sammutettu öiseen valaistukseen sopivaksi. Monokromaattisuus, viimeistelemättömäksi jätetty kipsipinta ja dramaattinen tilanne ei olekaan este tulla lasketuksi hyperrealismin tekijöihin. On ehkä vaikea hahmottaa, että Segalin varhaiset teokset syntyivät keskelle abstraktia ekspressionismia ja pop-taiteen väri-ilottelua. Hänen tapansa luoda ihmishahmoja tilaan on kuitenkin kantanut pitkälle monien nykytaiteilijoiden ilmaisuun. Ehkä juuri siksi Segalin työ vaikuttaa niin tuoreelta.
Tiina Nyrhinen
Hyper Tampereen taidemuseossa (Puutarhakatu 34, Tampere.) 29.9.2024 asti. Avoinna ti–pe 10–18, la–su 10–17, ma suljettu. Näyttelyn aikana järjestetään mm. croquis-piirustuspajoja, queer-joogahetkiä, taaperontahtisia ja senioreille suunnattuja opastuksia. Museon pohjakerroksessa on työpaja näköisyyden tutkimiselle.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
Ilottoman ulkokuoren alla on väkeviä tunteita – arviossa Ateneumin Gothic Modern -näyttely
KUVATAIDE | Ateneumin suurnäyttely pyrkii osoittamaan miten osa eurooppalaisista 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoista vaikuttui keskiajasta.
Aino Kannisto sai tilaisuuden uppoutua Berliinin kulttuurihotellin tunnelmaan – näyttely Ruovedellä
KUVATAIDE | Aino Kanniston Hotel Bogota -näyttely vahvistaa Vinhan galleriaa kulttuuritilana. Kuvat kertovat toimintaansa lopetelleesta hotellivanhuksesta.
Galleriakatsaus: Taide käsittelee perheen surua, luontokatosurua ja sodan kollektiivista surua
KUVATAIDE | Tiina Nyrhinen kirjoittaa Jyri Pitkäsen, Pauliina Heinäsen, Dominik Fleischmannin, Henri Airon, Paula Puoskarin, Anni-Sofia Knuuttilan ja Henna Nuutisen näyttelyistä Tampereella.
