Wonder Block -installaatio intialaisesta peililasista ja ruostumattomasta teräksestä. Kuva: Tiina Nyrhinen
KUVATAIDE | Jean-Michel Othonielin teokset ovat täynnä hiljaisuutta, rakkautta ja herkkyyttä, mutta myös yllättäviä piikkejä ja havaintoja maailman julmuuksista.
”Ranskalaistaiteilijan merkitsemänä museon veistospuisto on kuin lumottu.”
Kookas lasinen helminauha on yksi ranskalaisen nykytaiteilijan Jean-Michel Othonielin (s. 1964) tavaramerkkejä. Helminauha voi riippua vapaasti tilassa katosta kiinnitettynä tai se on jäykistetty terässauvojen avulla kohoamaan suoraan lattian pinnasta. Helmet ovat joko läpinäkyviä, maidonvalkoisia, himmeitä, mattakultaisia tai katsojan kasvot sata kertaa peilin tavoin toistavia ketjuja.
Kullalla silattujen jättikorujen, värivoimaisten maalausten ja tuliperäisten obsidiaaniveistosten voimalla Othoniel kutsuu meidät katsomaan tuorein silmin myös Sara Hildénin taidemuseon veistospuistoa. Museon alakerrassa on yllättävän valoisaa, ja syynä on se, että näkymää viime vuodet himmentäneet muovit on taiteilijan toiveesta kuorittu ikkunoista pois. Puisto liittyy nyt museon sisätilaan entistä saumattomammin. Näyttelyn nimi Under an Endless Light viittaa suomalaisen luonnon hehkeisiin kevät- ja kesäkasvoihin – talvipuoleen sijoittuvassa näyttelyssä moinen nimi tuntuisikin huonolta vitsiltä.
Linnunlaulua kaikuvassa kesäpäivässä riittää ihasteltavaa jo sinänsä, mutta ranskalaistaiteilijan merkitsemänä museon veistospuisto on kuin lumottu: katselet ja etsit, ja yhtäkkiä näet kultaisen korun riippumassa vanhan vaahteran oksalla, kuin jättiläisen ranteesta tipahtaneena.
Kullatut lootuksenkukka- ja ruusuaiheet keskustelevat seinälle ripustettujen Kärsimyskukkien kanssa. Kuva: Tiina Nyrhinen
Viettelevät veistokset, piilotetut sanomat
Sara Hildénin taidemuseon kokoelmissa on taiteilijan tuotannosta teos Collier rouge et blanc vuodelta 2010, jossa vaihtelevat valkoiset ja punaiset Muranon lasista puhalletut lasikuplat.
Helminauhassa esineenä on aina jotain hyvin houkuttelevaa, viettelevää. Vaikka Othonielin ”korujen” kokoluokka rikkoo helminauhamaisuutta, jotain koristeelliseen ja feminiiniseen viittaavaa jää kuitenkin vielä monumentaaliseenkin kokoon.
Kun minut on saatu ihastelemaan lasin hohdetta, herkkyyttä ja peilaavuuksia, seuraavaksi on tarjolla tarina, joka pudottaa teokseen vielä uuden tason. Taustamateriaalista ilmenee muun muassa, että Sara Hildénin säätiön omistamassa teoksessa verenpunaiset helmet viittaavat taiteilijan aidsiin kuolleisiin ystäviin.
On kuin Pablo Nerudaa lukisi: teokset ovat täynnä hiljaisuutta, rakkautta ja herkkyyttä, mutta myös yllättäviä piikkejä ja havaintoja maailman julmuuksista.
Intialaisesta peililasista rakentuva Sininen joki (2024) hallitsee Sara Hildénin taidemuseon alakerran lattiaa. Precious Stonewall -sarja rytmittää betoniseiniä. Ilmassa hehkuvat Riippuvat rakastajat, joiden materiaaleissa on muun muassa kristallia, ametistia ja aleksandriittia. Kuva: Tiina Nyrhinen
Kullan ja tulen elementtien äärellä
Koristeellisuus houkuttaa myös Othonielin maalauksissa. Mustemaalausten pohjana taiteilija käyttää valkoista lehtikultaa, joka luo metallisen, valööreissään vaihtelevan avaruuden roiskeen kaltaisille, mutta esittävyytensä säilyttäneille aiheille. Maalatessaan Othoniel on yhtä lailla kiinnostunut sarjallisuudesta kuin helminauhojen tuotannossa: hän toistaa teoksesta toiseen kärsimyskukan (Passiflora) tähtimäistä muotoa ja sinisateen (Wisteria) rönsyilevyyttä.
Valkoisen lehtikullan ja musteen yhdistelmä on erityisen toimiva The Knot of Shame -sarjassa, joka käsittelee toistuvan spiraalirakenteen avulla häpeän monimutkaisia solmurakenteita. Samassa salissa maalausten kanssa on myös upeasti katsojan peilaavia, eri asentoihin ja muotoihin jähmetettyjä Peilisolmuja, jotka tuovat mieleen uudella tavalla barokin ajan peilisalit.
Runsauden ja rönsyilevyyden vastapainona sisääntulohallin vihreä teos onkin yllättävän minimalistinen, suorastaan toteava. Intialaisesta peililasista tehdyt tiilet hohtavat salaperäistä valoaan, ja tuovat mieleen hajuvesipullot, mutta toisaalta turhan jäykät rivistöt peilaavat myös myrkyllisyyden, säteilyn ja panosten kaltaista uhkaa.
Kokoelma obsidiaanista eli tuliperäisestä lasinkaltaisesta kivestä veistettyjä Näkymättömyyskasvoja päättää kierroksen yläkerrassa. Mustan lasin hiotuista silueteista voi poimia julmia kasvonpiirteitä. On myös nautinnollista seurata, miten musta kivi ja kastanjapuu on saatu toimimaan yhdessä siten, että ei ole kivestä tehtyä veistosta ja neutraalia alaosaa, vaan myös puinen jalustaosa osallistuu keskusteluun kiven muotojen kanssa.
Veistospuisto on osa näyttelyä. Collier Or, 2024. Kuva: Tiina Nyrhinen
Vietelty katsoja ihanan pauloissa
Alakerran näyttävää suihkulähderakennelmaa katsotaan valitettavasti ilman veden draamaa ja solisevaa äänimaisemaa. Mutta kulkevat ne kulttuuriset viittaukset näinkin: intialaisen lasin myötä itää kohti, värikylläisinä, ylellisen turkoosin ja kullan ylevöittäminä lasikukkasina, astioina ja arkkitehtuurin pienoismalleina. Aamunkoiton poika, Myrkkymalja, Käärmeen muna, Elämän lähde…
Takaisin Eurooppaan ja lasin käsittelyn moninaiseen historiaan ne kulkevat muranolaisten lasihyttien puhaltajien ammattitaidon myötä. Ja tässä kohtaa myös suomalaiset design-lasin tekijät, Kaj Franckin abstrakti tuotanto etunenässä, yhtyvät ja lomittuvat tarinaan.
Puistoalueelle kurottavat kultaiset lootukset ja ruusut tuntuvat jo aivan ylenpalttiselta, kun sama muotomaailma toistuu vielä ikkunan takanakin. Kun päästään sinistä jokea esittävän tiiliteoksen ääreen, sen yllä riippuvien helminauhojen läpikuultavaan hohtoon, olo on jo täysin kylläinen ja myyty. Minut on johdateltu salakavalasti ihanuuden pauloihin.
Tiina Nyrhinen
Jean-Michel Othoniel – Under an Endless Light Sara Hildénin taidemuseossa 15.9.2024 saakka. Ma–su klo 10–18, syyskuussa ti–su.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kuvaamaton valokuvanäyttely ja kysymättömiä kysymyksiä – maistereiden lopputyönäyttely Valokuvataiteen museossa
VALOKUVATAIDE | Aalto-yliopiston päättötyönäyttely Image Being 2025 esittelee 14 nuorta valokuvaajaa ja tutkii mahdollisuuksia käyttää kameraa ilmaisemiseen, todistamiseen ja löytämiseen.
Öljyn lumo ja tuho – Monira Al Qadirin näyttely Kiasmassa
KUVATAIDE | Näyttely muistuttaa kiusallisesti, että öljy on syvemmällä jokaisen elämässä kuin päivittäin tulee ajatelleeksi. Mikromuovin muodossa se on tunkeutunut itse kunkin elimistöön.
Vapriikin Seitsemän sisarta kuljettaa meidät yhteisille juurillemme näyttäen, kuinka taide on jo aikojen alusta ollut erottamaton osa ihmisyyttä
KUVATAIDE | Aboriginaaliryhmän kuratoima ja valvoma Songlines-näyttely seitsemästä sisaresta on nähty ennen Vapriikkia Pariisisissa, Berliinissä ja Plymouthissa – sekä tietysti Canberrassa.
Galleriakatsaus: Ympäristö uusin silmin Turun keväässä
KUVATAIDE | Turun taidemuseoissa ja gallerioissa nyt Sini Kähönen, Jussi Haro, Nelli Penna, Laura Ukkonen, Raisa Raekallio ja Misha del Val, Grönlund–Nisunen ja vanha kunnon Victor Westerholm.