Harri Pälviranta tarkastelee dokumentaarisissa töissään väkivaltaa ja maskuliinisuutta – Väkivallan koreografiaa Nykyajassa

Töitä gallerian alakerrasta. Kuva: Ulla-Maija Svärd

Harri Pälviranta: Väkivallan koreografia (2015–2020). Valokuvakeskus Nykyaika. Kauppakatu 14, Tampere. Näyttely jatkuu 5.9. asti.

Voimme haluta sulkea väkivallan käsittelyä pois taiteesta, kuten Harri Pälvirannan väitöskirjassa esiintyvä kommentoija vaati:

”Odotan taidenäyttelyiltä kohottavia impulsseja ja kauneuden esiintuomista. Ne odotukset eivät täyttyneet. Tarvittaisiin jotain muuta jo huonojen televisio-ohjelmienkin vastapainoksi.”

Harri Pälviranta (s. 1971) on Helsingissä asuva tamperelaissyntyinen valokuvataiteilija ja mediatutkija, joka tarkastelee dokumentaarisissa töissään väkivaltaa ja maskuliinisuutta. Hänen mielestään myös kuvataiteen tulee käsitellä yhteiskunnallisia asioita, kuten esimerkiksi teatterissa ja kirjallisuudessa tehdään.

Väkivaltaa käsitteleviä valokuvia ja niiden katsojissa aiheuttamia reaktioita hän pohti myös väitöskirjassaan Toden tuntua galleriassa (Aalto-yliopisto v.2012).

* *

Valokuvakeskus Nykyajassa esillä olevan Väkivallan koreografia -näyttelyn keskiössä ovat Pälvirannan 20 vuoden aikana eri arkistoista keräämät historialliset lehtikuvat, joissa on kuvattu väkivallan tapahtumia ja tekoja. Suurin osa kuvista on amerikkalaisista lehdistä, mutta kuvia on myös argentiinalaisista, italialaisista ja belgialaisista sanomalehdistä.

Suomalaisissa lehdissä julkaistuja kuvia väkivallanteoista ei näyttelyssä ole.

Se ei tarkoita, etteikö täällä väkivaltaa olisi, mutta uutiskuvia vastaavanlaisista väkivaltaisista tapahtumista ei meillä ole sanomalehdissä juuri julkaistu. Poikkeuksena tulee mieleen joku kuva Lapuan liikkeen muilutuksista 1930-luvulta, suurlakon aikana vuonna 1956 otetut kuvat lakkolaisten ja poliisin välisistä yhteenotoista sekä kuvat Persian shaahin Suomen-vierailun aikana olleesta mielenosoituksesta vuonna 1970.

New York, 1948.

Väkivalta on kuitenkin läsnä, me kaikki olemme joutuneet sen kanssa tekemisiin, joko sen kohteena, tekijänä tai sivustakatsojana, tai kokeneet sen aiheuttamaa uhkaa ja pelkoa erilaisissa tilanteissa.

Valokuvakeskus Nykyajassa esillä oleva näyttely jatkaa Pälvirannan valokuvataiteellisia tutkimuksia väkivallasta esittämällä tärkeää kuva-analyysia dokumentaarisista lehtikuvista kuvallisin keinoin.

* *

Gallerian katutasossa on kehystettynä 27 lehtikuvaa väkivaltaisista tapahtumista ja teoista. Kuvista vanhin on vuodelta 1945, uusin on kuvattu 1970. Ihmisiä hakataan, pamputetaan ja retuutetaan, kuvien taustoista Pälviranta ei anna muita tietoja kuin paikan ja vuoden, joidenkin kuvien mukana on niiden alkuperäiset tiedot aiheesta, paikasta ja kuvaajasta.

Gallerian alakerrasta löytyvät Pälvirannan saman kuvamateriaalin pohjalta tekemät työt, jotka Pälviranta on ottanut tarkempaa tarkastelua varten. Osasta Pälviranta on leikannut uhrin irti, jonka tilalle on jäänyt uhrin asennon muotoinen musta pohja, ja saanut kuvasta kaksitasoisen ja onton. Kuvista irti leikatuista hahmoista hän on tehnyt kehotutkielmia, eräänlaisia taksonomioita (niiden avulla voi luokitella vahingoitettujen uhrien asentoja erilaisiin ryhmiin).

Victim 11.

Lisäksi alakerrassa on kuvia, joita Pälviranta on tehnyt rekonstruoimalla uusia kuvia alkuperäisten kuvien perusteella, lavastaen ne ja käyttäen näyttelijöitä apunaan. Lavastetut tilanteet hän kuvasi samanlaisella tekniikalla ja 4×5 tuuman (negatiivin koko) palkkikameralla kuin mitä lehtikuvaajat käyttivät ennen kuin yksisilmäiset peilikamerat (kinofilmikamerat) tulivat käyttöön. Tätä vanhaa tekniikkaa Pälviranta käyttää paitsi viitatakseen itse lehtikuviin, myös sosiaalisen dokumentarismin historiallisiin käytäntöihin.

* *

Kuulostaa ehkä teoreettiselta? Pälviranta tarjoaa katsojalle kuitenkin selkeää kuva-analyysiä, ymmärrettävän ja hyvän näyttelyn; kun kuvia tarkastelee ajatuksella, avautuu varmasti mistä niissä on kysymys.

Kirjoitetun tekstin ymmärtämisen tärkeys on meille itsestään selvää, mutta ymmärrämmekö me, jotka elämme valtaisan kuvavirran keskellä, kuinka tärkeää on myös osata lukea kuvia?

Samoja menetelmiä voi käyttää mielessään vaikka lukiessaan päivän lehteä ja tehdä havaintoja siitä, millaisin kuvin meille viestitään ympäröivästä maailmasta.

”Se on erilaista suomalaista valokuvataidetta. Se on kriittistä ja se ’rikastuttaa’ kulttuuriamme muutenkin, kuin vain visuaalisena silmänilona ja tunnetriggereinä.”

(näyttelykatsojan kommentti, Toden tuntua galleriassa, Aalto-yliopisto, 2012)

Pälviranta ei ole taiteilijan työssään sulkenut silmiään ikäviltä tosiasioilta. Hän on siivilöinyt pitkään ja tarkkaan väkivallasta kertovia kuvia, niiden sisältöjä ja niistä saatuja reaktioita. Hän on myös kuvannut monenlaisia väkivaltaan liittyviä asioita ja ilmiöitä; aseita ja niiden käyttäjiä ja keräilijöitä, väkivallan tekoja, tekijöitä, ja sen uhriksi joutuneita.

Näyttelyssä on mahdollisuus selailla hänen kuviaan, väitöskirjateos Toden tuntua galleriassa on siellä myös myytävänä. Se on helposti luettava ja kiinnostava teos. Kirja valittiin vuonna 2012 vuoden kauneimmaksi tietokirjaksi; kaunistelematta tosiasioita voi tehdä kauniin kirjan!

Näyttely, vaikka ei mieltä ylentävistä asioista kerrokaan, on erittäin kiinnostava ja saa miettimään äärimmäisen vallankäytön ja väkivallan rakenteita ja tuhoisuutta. Myös meihin sivustakatsojina itseämme pitäviin. Olemme osallisia, se sattuu, haluamme tai emme.

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua