Haiharan taidekesä: Jättimäinen puhalluskukka, kasvien pinkit keinovalot ja harmaiden sipuliasetelmien pitenevät varjot

Hanna Vihriälä Puhalluskukka (2019) leijuu Haiharan kartanossa.

Markus Lampinen, Paula Ollikainen, Hanna Vihriälä: Yleisvalo. Haiharan Taidekeskus, Kartano, Haiharankatu 30, Tampere, 4.6.2023 saakka ti–su 12–18. Vapaa pääsy.

Näyttelyn nimen, Yleisvalo, mukaisesti taiteilijat ovat halunneet kiinnittää huomion valon suuntaan, liikkeeseen ja värisävyihin, joita emme toki voisi ylipäätään nähdäkään ilman valoa.

Kokonaisuuden huomiota herättävin teos jo kokonsakin puolesta on Hanna Vihriälän Puhalluskukka (2019), joka on syntynyt tuhansista värittömistä ja värillisistä akryylihelmistä sekä teräsvaijereista. Tiuhaan kiinnitettyjen vaijerien varassa massiivinen rikkakasvin representaatio kelluu ilmassa, kurkottaen kohti suurista ikkunoista näyttelytilaan tulvivaa valoa.

Valonsäteiden läpäisemä Puhalluskukka onnistuu myös korostamaan sitä ympäröivän tilan upeutta. Haiharan kartanon iso näyttelysali erkkeri-ikkunoineen kylpee pehmeän runsaassa valossa. Onko tässä kaupungin kaunein näyttelytila?

Monikäyttöinen ja vainottu

Valtavankokoinen teos vaatimattomasta ja ristiriitaisia tunteita herättävästä aiheesta on varsin nerokas. Voikukkaa vihataan, myrkytetään ja kaivetaan juurineen ylös pihanurmikoilta. Hedelmälliseen ikään ehtinyt, häikäisevän värinsä kadottanut, höytyviä rajattomasti ympäristöönsä pölistävä, tehokkaasti leviävä kasvi koetaan rumaksi ja haitalliseksi. Samaan aikaan se tuottaa suunnatonta iloa ainakin lapsille, jotka puhaltavat höytyviä laveaan lentoon.

Kevään ensimmäiset keltaiset voikukat ovat ihastelun aiheita, voikukan juurista saatiin sota-aikana kahvinkorviketta, ja terveysintoilijat silppuavat voikukan lehtiä ja kukintoja salaattiin, onhan se terveellinen villiyrtti. Onpa voikukista juurista valmistettu sota-aikoina myös alkoholia, ja sekä juuret että kukinnot soveltuvat myös villojen värjäykseen. Miten sama kasvi voi olla yhtä aikaa näin käyttökelpoinen ja halveksittu?

Hanna Vihriälän Puhalluskukka (2019) koostuu tuhansista akryylihelmistä ja teräsvaijereista.

Puhalluskukka on kaunis katsella, ja näin suureksi veistokseksi keinotekoisista materiaaleista jähmetettynäkin se palauttaa mieleen voikukan monet ulottuvuudet. Ihmisenä sen äärellä on tilaisuus kohdata oma kontrolloivuutensa, hyödyntavoittelunsa ja ylemmyydentuntonsa muita luonnon eläjiä kohtaan.

Vihriälän teos mullistaa myös mittakaavaa, vähän samaan tapaan kuin mullisti Claes Oldenburg (1929–2022). Valtavaan kokoon paisutettu arkipäiväinen, yleisellä tasolla ei kovin arvokkaaksi koettu kohde nyrjähdyttää uudessa mittakaavassa tottumuksiamme ja totunnaisia käsityksiämme virkistävällä ja humoristisellakin tavalla.

Keinovalon loistokkuus

Mittakaavaa aivan päinvastaiseen suuntaan vääntää Paula Ollikainen, jonka miniatyyrikokoisten maalausten kukat hehkuvat kirkkaissa väreissä. Ollakseen näin loistavia värien on oltava luonteeltaan valoisia, runsaasti valoa taittavia. Nämä teokset ovat hienoja esimerkkejä siitä, miten pienikin voi olla äärimmäisen tehokasta.

Paula Ollikainen: Jamaican Bell (2023, akryyli kankaalle).

Ollikaisen suurempien, täyteläisten maalausten pinkit sävyt korostavat keinovalon olemusta ja tutkivat sen suhdetta eläviin kasveihin. Käsialaltaan tarkan taitava taiteilija tutkii luonnottoman ja luonnollisen välistä suhdetta, syventyen etenkin valon olemukseen.

Öljymaalauksessaan Pelargoniat styroksipedillä (2020) hän saa jännittävällä tavalla myös toisiaan vasten tiiviisti pakkautuneet styroksipalat ja kuolleet pelargonian osat näyttämään yhdeltä muhkealta hortensian kukalta.

Altistus ikävystymiselle

Markus Lampinen keskittyy akvarelleissaan varjoihin. Sama mustavalkoinen sipuliasetelma toistuu maalauksesta toiseen muuttumattomana, vain teoksen maalausjäljissä ja varjoissa voi nähdä eroja.

Lampisen akvarellien sävymaailma on ikivanhan lautaseinän harmaa, puun pintasyyt ja maalaustapahtumasta syntyneet roiskeet ovat läsnä teosten pinnoissa. Varjot pitenevät ja siirtyvät, mutta muutokset ovat niin hienovaraisia, ettei niitä hätäinen katsoja ehkä malta edes huomata. Itsenikin on palattava teosten ääreen uudelleen tarkistaakseni, mikä muuttuu, muuttuuko mikään.

Näyttelytiedotteessa Lampinen kirjoittaa ikävystymisen merkityksestä: ”Hitaasti kulkevan ajan seuraaminen on ikävystyttävää. Aiheen toisto luo tarpeen luoda rinnalle uutta.” Sinänsä rohkea veto taiteilijalta altistaa katsojansa tietoisesti ikävystymiselle – ja hyvä muistutus siitä, ettei omaa ajatteluaan ja luovuuttaan todennäköisesti löydä, jos on jatkuvassa, itsensä ulkoa tulevassa tapahtumavirrassa kiinni.

Markus Lampinen: Sarjasta Sipulit (2023, akvarelli).

Kävin tässä näyttelyssä kahdesti, ja ensimmäisellä kerralla suhtauduin Lampisen teoksiin vähän ärsyyntyneesti miettien, onko pakko toistaa samaa harmaata kuvaa samassa näyttelyssä kahdeksan kertaa. Toisella visiitillä katsoin uudestaan, ja Lampisen akvarellien elävä, jatkuvasti muuntuva maalauksellisuus alkoi hengittää yhä vahvemmin kontrastina saman sipuliasetelman toistuvalle toistumiselle. Maalaustapahtuman aito läsnäolo muuttui merkityksellisemmäksi kuin itse kuva-aihe muunnelmineen.

Myös Hanna Vihriälä keskittyy varjonäkökulmaan teoksessaan Varjo (2023). Tässä teoksessaan Vihriälä käyttää helmien sijaan alumiininpalasia. Näyttelytiedotteessa hän kertoo teoksen kuvastavan voikukan varjoa kolmiulotteisena, joten teoksella on suhde viereisen näyttelyhuoneen valtiattarena komeilevaan Puhalluskukkaan.

Vaikka kuinka paljon kiertelen ympäri Varjoa, en hahmota siitä voikukan olemusta. Ehkäpä teosta onkin parasta katsoa täysin abstraktina, irtautuen konkretian vaatimuksista. Abstraktin äärellä ajatukset vapautuvat ja sanojen valta raukeaa.

Teoksellaan Merkki (2023) Vihriälä tuo luonnollisen kasvutapahtuman taidetilaan. Mökin kuistilla multapurkeissa itävät kevätkukkien siemenet ovat vuodenaikojen kiertoon liittyvää arkea, mutta taidegalleriaan siirrettyinä ne saavat käsite- ja prosessitaiteen leiman.

Tavallaan on huvittavaa ajatella pieniä kasvinalkuja käsitetaiteena, mutta yläpuoleltaan ikkunasta tulvivaa valoa kohti pyrkiessään ne elävät varsin osuvasti todeksi tämän näyttelyn teemaa.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat

Suomen Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua