Galleriakatsaus: Liikkeeseen liukuvia neliöitä, syklien mystiset mahdollisuudet ja jätevuorten paratiisiin luomat varjot

Veikko Törmänen, Ikiliikkuja (2022). Kuvat: Katri Kovasiipi

Neliömiehen taide perustuu leikkisille ideoille

Neliöt, suorakaiteet ja ympyrät hallitsevat oululaisen Veikko Törmäsen (s. 1945) teosten maailmaa. Perusmuotoihin yhdistyvät perusvärit sininen, punainen ja keltainen saavat seurakseen valkoista, mustaa ja harmaata. Joskus mukaan pirskahtaa vihreää ja oranssia.

Törmänen on työskennellyt vuosikymmeniä pelkistyksen ja visuaalisen elämyksen synnyttämisen perusasioiden äärellä. Hänen taiteensa herättää assosiaatioita etenkin väriteoreetikko Josef Albersin (1888–1976), Piet Mondrianin (1872–1944) ja Yves Kleinin (1928–1962) tuotantoon. Tamperelaiset taiteen konkretistit ja konstruktivistit Lars Holmström (s. 1949), Ilkka Väätti (s. 1955) ja Pasi Niininen (s. 1960) ovat Törmäsen taiteellisen ilmaisun veljiä tai vähintäänkin serkkuja.

Eipä nyt Galleria Himmelblaussa esillä olevassa näyttelyssä voi olla ajattelematta myöskään Kazimir Malevitšia (1879–1935) eikä muita venäläisen avantgarden suprematisteja. Aivan kuten suprematistit, myös Törmänen keskittyy graafisiin perusmuotoihin, perusväreihin ja ilmaisuun, jossa taide ei viittaa muuhun kuin itseensä.

1900-luvun alun henkisten virtausten liikehdinnässä uineen Malevitšin tavoin Törmänen ei kuitenkaan hae perustelua taiteensa olemassaololle ja oikeutukselle teosofiasta tai muista esoteerisistä hengen häilynnöistä.

Törmäsen taiteen käyttövoimana olevat ideat kumpuavat oivalluksista, ajattelun ja näkemisen eri tasoja yhteen linkittävistä jujuista ja leikkivän, humoristisen katseen kirkastamista visuaalisista kikkailuista, jotka parhaimmillaan avaavat myös laajoja näköaloja maailmaan, jossa elämme.

Toistuvaan säntilliseen järjestykseen perustuva pieni lipsahdus, poikkeama tai virhe on useimmiten se juttu, joka tuo Törmäsen teokseen elämän ja herättää katsojankin arkisesta horteestaan. Näin tapahtuu esimerkiksi Malevitšin Mustan neliön jälkipolviin lukeutuvassa teoksessa Entäs nyt (2020), jonka kolmiulotteisten, reliefimäisten reunapalojen rakennuspalikkamaiset osaset eivät asetu yhtenäiseen järjestykseen. Ne luovat jatkuvan liikkeen vaikutelman, koska eivät ole suostuneet alistumaan säntillisen neliömuodon luomalle odotukselle tai vaatimukselle yhdenmukaisuudesta.

Yleisnäkymää Veikko Törmäsen tuotantoa laajasti esittelevästä näyttelystä Galleria Himmelblaussa.

Jos salaa pidinkin nelikulmaisiin muotoihin perustuvia taideteoksia aiemmin vähän tylsinä, en enää Veikko Törmäsen teokset nähtyäni voi niin kokea. Törmäsen ansiosta tajuan, että neliö on täynnä mahdollisuuksia, hauskuuttakin.

Törmäsen teoksissa on elementtinä usein mukana myös peili. Kun peilikerrostuma yhdistyy kahden päällekkäisen suorakaiteen väliseen, dialogia niiden välille luovaan vinksahdukseen, dialogi ulottuu myös teoksen katsojaan. Viipale peilikuvaa vetää katsojan väkisinkin osaksi teosta ja neliön tai nelikulmion kanssa käytävää keskustelua tasapainosta. Näin tapahtuu esimerkiksi teoksessa Avautuva horisontti (2020).

Törmäsen näennäisen yksinkertaisista aineksista rakentuvat teokset ovat monitasoisia. Graafiset perusmuodot tuntuvat usein kutsuvan paikalle ankaruutta ja järjestystä. Törmänen rikkoo tuota ankaruutta hurmaavalla, leikkisällä tavalla. Juuri näissä harkituissa rikkeissä mukaan astuu itse elämä.

Veikko Törmänen, Avaus (akryyli, 2022).

Tuoreessa akryylimaalauksessaan Avaus (2022) Törmänen näyttää purkavan ympyrän muotoiseksi värikartaksi teostensa keskeisimmän värimaailman. Tämä teos saa aikaan häkellyttävän voimakkaan tunnistamisen melkein Himmelblaun naapurissa, Studio Mältinrannassa, parhaillaan nähtäviin Ilmari Grytan puuveistoksiin.

Veikko Törmänen: Neliön kanssa. Galleria Himmelblau, Finlaysoninkuja 9, kerros 2B, Tampere, 9.10. saakka. ti–pe 11–18, la–su 12–18.

* *

Liike on katsojan silmissä

Ilmari Gryta (s. 1979) on aiemmin tunnettu kineettisistä teoksistaan. Grytan liikkuvia osia sisältävät teokset ovat olemukseltaan hyvin pelkistettyjä kojeita, taideteoksina niitä voi määritellä lähinnä käsitteellisiksi.

Nyt Mältinrannassa nähtävissä Grytan puuveistoksissa liike tapahtuu vain katsojan silmissä. Suurten reliefimäisten, ympyränmuotoisten teosten pinta rakentuu säteistä, joiden sisäpinnoille rakentuu järjestelmällisesti värisävystä toiseen liukuva värikartta. Reliefien materiaalina on vaaleankaunis puu, laadukkaasti hehkuva haapa ja koivuvaneri. Tämä teos on Aurinko.

Aurinko on saanut rinnalleen rakenteeltaan samanlaisen ympyrämuotoisen puuveistoksen tai reliefin. Sen värikentät ovat syntyneet harmaan eri sävyistä. Teos on nimeltään Kuu.

Lattialle installoitu valkoinen pyöreä pöytä graafisine objekteineen on puolestaan nimeltään Maa. Pöytälevylle asetellut objektit merkitsevät näyttelytekstin mukaan maata, ilmaa, vettä, tulta ja eetteriä, ”maailmankaikkeudessa esiintyvää väliainetta”.

Ilmari Grytan teoskokonaisuus Kolmen suhde (2022) koostuu kolmesta osasta: Aurinko, Kuu ja Maa.

Selityksen perusteella Grytan teoksessa palataan siis antiikin ajan kreikkalaisten filosofien käsitykseen alkuaineista. Empedokles (492–432 eaa.) hahmotti alkuaineiksi maan, ilman, veden ja tulen, Aristoteles (384–322 eaa.) lisäsi listaan vielä avaruuden täyteaineeksi ilmoittamansa eetterin. Viehättävän yksinkertaista verrattuna nykytieteen tuntemaan alkuaineiden jaksolliseen järjestelmään.

Kuten Grytan kaksi muutakin teosta, myös Maa tarjoaa visuaalisesti syklisen muodon. Siihen yhtyvät graafiset, kolmiulotteiset muodot, joista valkoiselle pöytälevylle lankeavat varjot muodostavat oman esteettisen tasonsa teokseen.

Viittä peruselementtiä en teoksesta erottaisi, ellei sitä minulle tiedotetekstissä esiteltäisi. Niiden käsitteleminen alkuaineina olisi historiallista ja ärsyttävän epätieteellistä, mutta Gryta puhuukin elementeistä, jotka ovat vääjäämättä yhteydessä toisiinsa. Emme voi kiistää, etteivätkö maa, ilma, vesi ja tuli olisi kaiken elämämme välttämättömiä perusedellytyksiä.

Väliaineena esitelty eetteri menee jo esoterian puolelle siinä määrin, että meinaan hermostua. Yritän kuitenkin hiukan ymmärtää. Myös tieteen piirissä on viime vuosina puhuttu pimeästä aineesta, avaruuden suuresta arvoituksesta. Kaikkea emme pysty selittämään emmekä ymmärtämään, ja elämän arvoituksellisuuden tunnustaminen on välttämätöntä myös hyvän taiteen syntymiselle.

Kaiken kaikkiaan Grytan Maa jää minulle arvoitukseksi, mutta ainakin kysymyksiä ja ihmettelyn polkuja se avaa.

Näiden kolmen teoksensa kokonaisuudella Gryta pyrkii tarjoamaan eräänlaisen maailmankuvan tai maailmanselityksen visualisoinnin. Maailman eri osasten tai elementtien välisen tasapainon tavoittelu on olennaista. Näyttelytiedotteessa kolmella veistoksella on vielä yhteinen nimi, eräänlainen yläkäsite: Kolmen suhde (2022).

Kysymyksiä ekosysteemien muutoksista

Mältinrannan Galleriaan installoitu Meri Peuran teoskokonaisuus Varjoja paratiisissa (2022) avaa maanläheisen lähestymistavan kysymyksiin elämän perusedellytyksistä. Peura on käyttänyt installaationsa rakennusaineina öljytynnyreitä, vanhoja autonrenkaita, muovikanistereita sekä muita roskia ja jätteitä.

Löytötavarat ovat saaneet pintaansa sinisenturkoosina hohtavan, monin paikoin graffitimaisen maalipinnan. Joissakin esineissä voi erottaa korroosion, katoamisen, sammaloitumisen tai jäkälöitymisen merkkejä. Ne ovat alkaneet antaa periksi luonnolle, luonnon vaikutus niissä on väistämätöntä, joskin pientä ja hidasta.

Jätetavaroita peittävä sinisenkukertava maalipinta on saanut lähtökohtansa ilmeisesti ajatuksesta, miltä maapallomme näyttää avaruudesta katsottuna. Fraktaalikuvion tavoin avaruuden suuressa mittakaavassa nähty voidaan nähdä myös aina vain pienemmässä mittakaavassa, kun katsomisen perspektiivi muuttuu ja yhä pienempiä kohteita tarkastellaan aina vain lähempää.

Yleisnäkymä Meri Peuran installaatiosta.

Maalipinnat korostavat roskien ja jätteiden keinotekoisuutta. Värit etäännyttävät esineet alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan ja hämärtävät niiden ruostumista tai maatumista. Sekoittuessaan maatumisen ja hajoamisen jälkiin esineissä ne myös korostavat kysymystä, miten esimerkiksi muovijäte muuttaa luontoa, ekologisia prosesseja, perimää. Millainen on luontomme sadan vuoden kuluttua – miten voivat maa, ilma ja vesi, mitä on jäljellä tulelle poltettavaksi?

Ilmarin Grytan ja Meri Peuran näyttelyt toimivat itsenäisinä kokonaisuuksina, mutta Mältinrannassa niillä on yhteinen nimi – Mystiset syklit. Gryta ja Peura ovat taiteilijoina tyyliltään ja työskentelytavoiltaan hyvin erilaiset, mutta tässä näyttelykokonaisuudessa heidän teoksensa löytävät yllättäen yhteisen tarinan. Tai pikemminkin yhteisiä kysymyksiä, jotka koskevat maapallomme tulevaisuutta.

Ilmari Gryta / Meri Peura: Mystiset syklit. Taidekeskus Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere, 27.9. saakka ma–to 12–18, pe–su 12–16.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Taiteen edistämiskeskus (Taike) on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua