Galleriakatsaus: Kuvan ja todellisuuden suhteita, asetelmamaalauksen mahdollisuuksia ja tutkimusmatkailijan asennetta

Marja Patrikaisen teoksia Laikun Galleriassa. Kuvat: Katri Kovasiipi

Kierrätysmateriaalien villiä juhlaa

Kulttuuritalo Laikun gallerian ja studion näyttelyt herättelevät kysymyksiä havaintojemme ja todellisuuden välisestä suhteesta. Missä määrin se, mitä koemme ja kuvittelemme näkevämme, on totta tai luonnollista?

Marja Patrikainen on luonut galleriaan valloittavia illuusioita eläinhahmoista. Pääosin nuo eri tunnelmissa, asemissa ja tilanteissa esiintyvät hahmot ovat syntyneet kierrätysmateriaaleista. Katsojana voi nauttia oivalluksista, joita materiaalivalintoihin ja hyvinkin erilaisten materiaalien yhdistelyyn samassa teoksessa on liittynyt. Tukevat koivunrungot suurikokoisen peuraeläimen jalkoina ja muovikanisteri päänä toimivat yhdessä irtonaisesti, rakentaen veistosta ainutlaatuisesta ja luonteikkaasta olennosta.

Marja Patrikaisen veistokset ja reliefit ovat syntyneet mitä moninaisimmista kierrätysmateriaaleista.

Erityisen kiinnostavia Patrikaisen teoksista tekee erilaisten materiaalien laaja skaala. Mikä tahansa käteen osuva romuesine, puunkappale tai pursuileva polyuretaani voi päätyä osaksi illuusiota. Eloton etsii reittiä kohti kokemusta elämästä. Esteettisesti valloittavat teokset kantavat mukanaan myös vaaran merkkejä: ympäristömme on yhä enemmän ja enemmän keinotekoinen, se mitä koemme luonnoksi onkin usein muovin kyllästämää tai ihmiskäden ohjailemaa rakennettua ympäristöä.

Samalla Patrikaisen teokset muistuttavat voimakkaasta inhimillisestä tarpeesta rakentaa mielekkäitä tarinoita mistä tahansa eletyn elämän jälkeensä jättämistä sirpaleistakin.

Tapaus Ruokolahden leijona

Jasmine Färlingin teokset Laikun studiossa keskittyvät Ruokolahden leijonan tapaukseen. Juhannuksen aikoihin vuonna 1992 Ruokolahden ja Imatran seudun leijonahavainnot pomppasivat valtakunnan ykkösuutiseksi.

Färlingin näyttelyn herkkupaloja ovat videokatkelmat vanhoista tv:n uutislähetyksistä, joissa haastatellaan leijonahavainnon tehneitä kansalaisia sekä asiantuntijoita ja virkamiehiä. Nyt on helppoa naureskella vakavuudelle, jolla havaintoihin tuolloin suhtauduttiin sekä mediamyllylle, joka niiden ympärille nopeasti rakentui. Kesken naureskelun nousee myös mieleen kysymys, kuinka pystymme nyt, valtavan ja rihmastomaisen informaatio- ja ärsyketulvan keskellä, erottamaan todelliset tapahtumat kuvitelmista tai tahallisista valeuutisista.

Jasmine Färling: The beast is a lion (2021, serigrafia lasille, tammihylly).

Färling tutkii sekä kuvan olemusta että faktoina esitettyjen asioiden häilyvyyttä esimerkiksi erilaisten lasille painettujen, varjokuvina näkyvien iltapäivälehtiotsikoiden kautta. Näyttely on kokemuksena hauska ja leikkisä, mutta se avaa myös karmaisevia ajatuspolkuja ajankohtaisiin kysymyksiin kuvien todistusvoiman radikaalista heikkenemisestä nykyisten kuvankäsittely- ja tekoälysovellusten aikana.

Erityisesti vanhat uutispätkät toimivat myös nostalgiatrippinä ja vertailukohtana aikaan, jolloin elettiin vielä huomattavan yksisuuntaisen tiedonvälityksen keskellä. Näyttelyllään Färling kirvoittaa esiin myös kysymyksen, mitä median yksisuuntaistuminen voisi merkitä nykyajassa. Tulkintojen tasolla vastauksia voi löytää muun muassa suuntaamalla katseen itärajan taakse. Sieltähän Ruokolahden leijonankin kerrottiin ehkä tulleen.

Laikun Galleria: Marja Patrikainen: CROW CROW WOLF PIG SUN ja Laikun Studio: Jasmine Färling: Nothing is true, everything is possible. Kulttuuritalo Laikku 22.6.2023 saakka ti–pe klo 9–20, la–su klo 10–18, Keskustori 4, Tampere.

* *

Itsensä tiedostavia ehdotuksia asetelmiksi

Mältinrannan iso galleriatila jakautuu varsin tasaisesti kahtia William Dennisukin ja Heikki Portaankorvan teosten kesken. Kumpikin taiteilija käsittelee asetelmamaalauksen mahdollisuuksia ajassamme.

Amerikkalaissyntyisen, jo vuosia Suomessa asuneen Dennisukin osuus näyttelystä keskittyy suurikokoisiin, tummanpuhuviin, sarjallisiin hiilipiirroksiin, joiden asetelmallisissa kuva-aiheissa toistuvat huonekasvit ruukkuineen ja alustoineen.

Myös Portaankorvan maalauksia voi pitää sommittelultaan asetelmina, koska jokaisessa niistä toistuvat jalkineet, kirjat ja kypärät erilaisissa muodostelmissa. Teosnimet antavat vihjeitä niiden sisältämistä viittauksista taidehistorian merkkiteoksiin, kuten Pieter Brueghel vanhemman maalaukseen Babel (1563).

Heikki Portaankorva: Babel (2022, öljy kankaalle).

Portaankorvan esineasetelmat sisältävät muistoja inhimillisestä ulottuvuudesta – ne toimivat ihmisyyden merkkeinä, vaikka itse ihminen näistä maalauksista puuttuu. Teoksiin valikoituneet esineet edustavat ihmisen osaa, kantaen ihmiskunnan historiassa niihin tarttuneita erityisiä symbolisia ja käytännöllisiä merkityksiä. Sotilaskypärät, kirjapinot ja kulttuurissamme vankasti sukupuolitetut jalkineet ovat ottaneet Portaankorvan maalauksissa ihmisen paikan muodostaen ryhmiä, valta-asetelmia ja taistelupareja, toki myös viittauksia maisemiin ja rakennelmiin.

Portaankorva osoittaa, miten paljon erilaisia variaatioita kulttuurisine viittauksineen ja mahdollisine merkitystasoineen voi laajaankin maalaussarjaan tuottaa vain kolmea esinelajia teostensa rakennuselementteinä käyttäen. Tosin, onhan merkittävä määrä musiikkiakin sävelletty ihan vain kolmella soinnulla.

Dennisukin hiilipiirrossarjassa korostuu varjojen merkitys. Myös asetelmateoksissa keskeinen sommittelu tulee näissä piirroksissa tarkastelun kohteeksi. Piirrosten kuva-aiheiden keskinäinen samankaltaisuus ohjaa katsojaa kiinnittämään huomiota teoksia hallitseviin tummiin, laajoihin varjoalueisiin ja niiden lomassa pilkahteleviin valon mahdollisuuksiin.

William Dennisukin sarjallisia hiilipiirroksia Mältinrannan Galleriassa.

Dennisukin piirroksiin luovat kerroksellisuutta niitä läpikuultavasti peittävät pystysuorat, voimakkaat vedot, kuin läpikuultava verho varsinaisten kuva-aiheiden päällä. Nuo kerrostumat viittaavat teosten itsensätiedostavaan luonteeseen: verho katsojan ja katsottavan välillä toimii vieraannuttamisen keinona muistuttaen, ettet näitä teoksia katsoessasi tarkastele todellisuutta tai edes välitöntä kuvaa todellisuudesta.

Viimeistään postmoderni aika irrotti meidät kuvitelmasta, että taideteosta katsoessamme näkisimme kuvan todellisuudesta; sen sijaan näemme problemaattisempaa käsittelyä erilaisista maailman kuvaamisen tavoista ja kerrostumista.

Myös Dennisukin teosnimet, kuten After/Image (2019–2023) ja Mise-en-Scéne (2022, jonka voisi suomentaa Näyttämöllepanoksi) viittaavat tällaiseen metatason tietoisuuteen. Nykyajassa kuvien suhde todellisuuteen on muuttunut yhä kryptisemmäksi, ja yksi kuva voi kertoa myös enemmän valheita kuin tuhat sanaa.

William Dennisuk ja Heikki Portaankorva: Still Life Reconsidered. Taidekeskus Mältinranta, Galleria, Kuninkaankatu 2, Tampere, 20.5.2023 saakka ma–to 12–18, pe–su 12–16.

* *

Aamuöisten sudenhetkien välitiloja

Markus Luiron näyttely Kello kolme aamuyöllä tuo Mältinrannan Studioon öisten sudenhetkien tunnelman. Unen ja valveen välimaastossa elämä on normaaleista muodoista irtoavan kauhun sävyttämää, todellisuus hahmottuu oudosti.

Taiteilija itse kuvaa teoksiaan: ”Näyttelyn maalaukset ovat ehkä niitä silmät auki nähtyjä unia, lähtöisin olemisen ja olemattomuuden välisistä tiloista.”

Markus Luiro: Mato (2016–2023, öljy ja pastelli kankaalle).

Luirolla on maalarina persoonallinen käsiala, jolla hän tavoittaa unen ja valveen rajamaiden absurdin, pelonsekaisen olotilan. Sudenhetkenä huolet painavat raskaammin kuin koskaan, eikä niitä voi yöllä ratkaista – voi vain valvoa ja ahdistua. Luiron maalausjäljessä on kuitenkin lohduttavaa pehmeyttä, aamuyön hämärän kummallisiksi muovaamista muodoista saattaa löytyä myös lempeän naurun tasoja. Joskus kamalassa voi piillä myös komiikan siemen – siten ainakin itse koen Luiron maalaukset Mato (2016–2023) ja Apuhenki (2018–2023).

Silti öisen ahdistuksen tunnetta ei sovi vähätellä, kuten ilmaisevat etenkin Luiron lyijykynällä ja hiilellä toteuttamat piirrokset.

Markus Luiro: Kello kolme aamuyöllä. Mältinrannan Studio, Kuninkaankatu 2, Tampere, 20.5.2023 saakka ma–to 12–18, pe–su 12–16.

* *

Kierrätysmateriaaleista synnytetty tutkimusmatkailijan maailma

Ilkka Piirainen kiinnittää Hirvitalon näyttelyssään huomiota kahteen nykyihmisiltä kadoksissa olevaan asiaan: tutkimusmatkailijan mieleen ja mielikuvitukseen. Pääosin löytö- ja kierrätysmateriaaleista luomillaan veistoksilla ja installaatioilla hän haluaa etsiä ja tarjota meille katsojillekin mahdollisuuden noihin kadotettuihin kokemuksiin.

Piirainen saa hauraat munankuoret ja raskaat metalliromut toimimaan yhdessä teoksessa esteettisenä, uusille kokemuksille avautuvana kokonaisuutena. Taiteilija ikään kuin herättelee katsojaansa näkemään toisin. Piiraisen teoksilla on vahva henkinen yhteys 1900-luvun alkupuolen surrealistisiin kokeiluihin ja niihin liittyneeseen uteliaaseen, seikkailevaan ja yllätyksiä janoavaan elämänasenteeseen.

Ilkka Piirainen: Pakoauto.

Antiikin tarusto on inspiroinut taiteilijaa, ja yksi hänen veistoksistaan kantaakin kreikkalaisesta jumaltarustosta tutun jumalten sanansaattajan ja matkalaisten jumalan Hermeksen nimeä. Delfoin oraakkelin ennuspapitar Pythian tehtävään liittyviä taakkoja Piirainen puolestaan pohtii kriittiseenkin sävyyn näyttelynsä jännittävimmässä teoksessa, Pythian sydän. Kierrätysmateriaalien oivallinen käyttö (esim. mopon bensatankki Hermeksen vartalona) tuottaa aiheiden käsittelyyn satiirista kulmaa.

Naamioiden laajennettu maailma

Hirvitalon yläkerrassa on helppoa uppoutua pitkäksikin aikaa Kristina Laineen taidenaamioiden maailmaan. Laine on käyttänyt naamiovaikutelmia luodessaan nerokkaasti hyvin erilaisia materiaaleja, jotka ovat usein luonnosta kerättyjä tai kierrätettyjä. Nämä naamiot ovat hienoa käsityötä, ja samalla viittauksenomaisia, vähäeleisiä ja osuvia tunteiden ja tunnelmien ilmaisijoita.

Kristina Laineen taidenaamiot Musta seitti ja Vija (2023).

Osa naamioista näyttäytyy materiaalivetoisina, mistä kertovat jo teosnimet, kuten Juuret (2018), Lehdet (2019), Kukat (2023), Pitsi (2019) ja Sammalnaamio (2023). Osa välittää voimakasta tunnetta: Mielipaha (2020), Masennus (2020), osa roolia tai olotilaa: Villi (2022), Piru (2017), Eläimeni (2023).

Jännittävien materiaalivalintojen ja taidokkaan työstämisen ansiosta Laineen taidenaamiot saavuttavat viitteellisiä, abstrakteja tasoja. Lähelle aineettomuutta pääsee teos Star scar (2023), joka syntyy pääosin valosta ja varjosta.

Laineen teoksia on kiinnostavaa vertailla Pirkanmaan tärkeimmän taidenaamioiden tekijän, Kuhmalahden Taidepappilan isännän Teemu Luodon keraamisiin naamioveistoksiin. Laine on löytänyt työskentelyynsä erilaisen, ilmavan lähestymistavan ja vaihtelevien materiaalien lumon. Luodon mestarillisten naamioiden tapaan myös Laineen naamiot onnistuvat puhuttelemaan katsojansa sisintä.

Ilkka Piirainen: Pieniä tutkimuksia rajan takaa ja Kristina Laine: Taidenaamiot – ajatukset artefakteiksi. Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo, Hirvikatu 10, Tampere, 18.6. saakka ti–su 14–19.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Suomen Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua