Unelmien pilvitarha. Kuvat: Mikko Vattulainen
KUVATAIDE | Kulttuuritoimituksen Eli Harju ja Mikko Vattulainen vierailivat Finlayson Art Arealla arvioimassa ja tulkitsemassa näyttelyitä.
Eli Harju ja Mikko Vattulainen, teksti
Mikko Vattulainen, kuvat
Kulttuuritoimituksen Eli Harju ja Mikko Vattulainen kiersivät Finlayson Art Arean näyttelyissä ja arvioivat, mikä herätti eniten ajatuksia. Näyttelyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan ne on kierretty ylhäältä alaspäin kolmannesta kerroksesta katutasoa kohti.
* *
Kutomosali 1: Kerttu Horila
Eli: Eräs tuttu sanoi, että nämä ovat ihan kauheita eivätkä edes taidetta. Olen eri mieltä. Kaikilla teoksilla on tarina, ja niissä näkyy valtava taidon ja työn määrä. Horilan teoksista on näkynyt etukäteen paljon valokuvia, mutta näyttely ei pääse niissä ollenkaan oikeuksiinsa. Se on niin runsas sekä sisällön että pelkän teosten määrän kannalta.

Ikääntynyt Lumikki orava sylissään on Kerttu Horilan saviveistos nimeltään Maassa kaikkein kauneihin. Takana Horilan maalaukset Poika ja Tyttö.
Mikko: Kyllähän tämä on taidetta parhaimmillaan. Teokset ovat naiiveja ja pistävät hymyilemään, mutta samalla hyvin kantaaottavia ja käsittelevät vakavia aiheita, kuten suhtautumista vanhenemiseen. Herkullista, että vaikka teoksissa on esimerkiksi kaikille tuttuja satuhahmoja, oma mieli rakentaa niin paljon sen ympärille.

”Aika herkullista. Tämä Horilan näyttely on ihana”, tuumaavat Lea Lindroos ja Kirsi Björkman.
Kutomosali 2: Collection Kakkonen
Eli: Tämä on Finlayson Art Arealla näkemistäni Collection Kakkosen näyttelyistä mielenkiintoisin ja ajatuksia herättävin. Ovathan esimerkiksi viime vuonna esillä olleet Tapio Wirkkalan työt kauniita ja varsinkin galleriavalaistuksessa tosi kiinnostavia, mutta niissä on paljon käyttöesineitä, jotka tuntuvat valmiiksi tutuilta. Nämä ovat eri lailla hätkähdyttäviä. Esimerkiksi Johannes Rantasalon teoksista Unicorn ja Plop plop ei oikein tiennyt, ovatko ne hauskoja vai pelottavia.
Mikko: Minullekin tämä on Finlayson Art Arean Collection Kakkonen -näyttelyiden joukossa virkistävä poikkeus. Siinä on uutuudenviehätystä ja uuden löytämistä. Tavallaan se on kuitenkin alueen tämän vuoden näyttelyistä tylsin. Esimerkiksi EGSin graffiteissa on kiva fiilis, mutta eivät aukea muuten. Lasityöt olivat kauhean kauniita, mutta eivät antaneet oikein muuta kuin väri- ja muotonautinnon. Paitsi Alma Jantusen puuveistos jäi mieleen, siinä on kasvien ystävälle jotain kaunista ja herkkää.

Alma Jantusen Rannan vartija (2021) kuuluu Collection Kakkoseen.
Galleria Himmelblau: Kirsi Neuvonen
Eli: Kirsi Neuvosen töiden pariin on hauskaa mennä suoraan Collection Kakkosesta, värikylpy vaihtuu äkkiä hillittyyn ja hitaaseen tunnelmaan. Näyttelyn kahdesta salista Luontohuone on ehdoton suosikkini, ja varsinkin sen lapsiaiheiset monotypiat. Teoksissa on nostalgiaa, mutta keveillä viivoilla ja herkillä väreillä, joten ne eivät ole liian raskaita.

Kirsi Neuvosen hiili- ja lyijykynäpiirroksissa on kepeää vakavuutta ja rauhaa.
Mikko: Neuvosen töissä on tietty valoisuus. Melankoliaa, mutta samalla iloinen pohjavire. Eläintöissä taas oli sellaista slaavilaista väri- ja muotokieltä, josta tykkään. Niistä tulee mieleen myös se, että luontorakkauden ei tarvitse olla kauhean vakavaa ja paatoksellista, vaan sitä voi ilmaista myös näin. Pukuhuone-sali ei oikein iskenyt. Se oli vähän sen oloinen, että kun oli nähnyt yhden, oli nähnyt kaikki.

Pirjo Fragkopolos rauhoittuu Kirsi Neuvosen piirrosten äärellä. ”Näyttelyn lempihuone. Tulen tänne aina kun on hetki aikaa.”
Kutomosali 3: Jaakko Heikkilä
Mikko: Valokuvaajana tykkään Jaakko Heikkilän tavasta sommitella ja pelkistää asioita. Hänellä on herkkä ote. Kuvat näyttävät ihmisten maailman ja elävää elämää paikoissa, joissa ne on otettu, eivätkä ole vain ulkopuolisen pikaisia nappaisuja.

Jaakko Heikkilän valokuvat avaavat oven maailmaan.
Eli: Niissä on hetkiä arjen keskellä, mutta ei kuitenkaan liian ilmeisiä sellaisia. Monesta kuvasta saa sitä enemmän irti mitä pitempään sitä katsoo. Esimerkiksi Dog on the Beach on ihan eri teos läheltä ja kaukaa katsottuna, se on menossa moneen suuntaan samaan aikaan.
Mikko: Dog on The Beach on sillä tavoin hauska, että siinä on tapahtumassa jotakin, mutta ei oikein saa selvää mitä. Tuollaista kuvaa ei pysty suunnittelemaan, mutta tunnelma välittyy väkevästi, ja taustalla kaikuu jokin merkityksellisyys. Siitä koko valokuvataiteessa yleensäkin on kysymys. Mutta asia, joka näyttelyssä häiritsee, on kirkas pinnoitus ja sen tuoma heijastus monessa teoksessa. Pinnoitus tuo värit esiin, mutta häiritsee katsomista.

Ikkunoiden heisjastukset kiusaavat katsojaa.
Katumaalaukset: Kesämekot (Kirsi Neuvosen Puku-sarjan pohjalta Katja Villemonteix) ja Unelmien pilvitarha (Katja Villemonteix)
Mikko: Molemmissa tämän vuoden katumaalauksissa on hyvä idea. Puku-sarja toimi katumaalauksissa tosi hyvin. Paljon paremmin kuin salissa.
Eli: Puvut tulevat katumaalauksessa jotenkin enemmän iholle. Ehkä se johtuu vain niiden koosta tai sitten pihan miljööstä. Unelmien pilvitarhaan on tullut tekstien yhteisöllisestä ideoinnista hauskaa kirjavuutta, kun siinä toivotaan sekä kapitalismin kuolemaa että sataa söpöä pupua. Ei sellaista näe ihan joka teoksessa.

Kirsi Neuvosen Puku-sarja levittäytyy myös Finlaysonin takapihalle Katja Villemonteixin suunnittelemassa katumaalauksessa. Ukkoskuuron tuoma kosteus korostaa värejä.
Vooninki: Timo Vuorikoski
Eli: Ehdottomia suosikkejani täällä ovat Särkänniemi-teokset, jotka ovat sekä tuttuja että outoja. Olen itse yrittänyt saada valokuvaan samaa ilmiötä, kun Särkänniemi muuttuu eri suunnista katsoen ihan erilaiseksi. Se on tietystä kulmasta ihan kuin jonkinlainen teollinen painajainen, jossa koneet kiipeilevät toistensa päällä.

Timo Vuorikosken Särkänniemen huvipuisto -öljymaalaukset osuvat nuoren katsojan hermoon. Vuorikosken värimaailma ja teemojen runsaus tekevät vaikutuksen vanhempaankin katsojaan.
Mikko: Se Särkänniemen teollisuuspainajainen on vaikea kuvata yhdessä ruudussa, mutta tässä se on onnistunut. Tietysti Timo Vuorikoski ehti Sara Hildénin taidemuseon johtajana ollessaan katsella sitä aika paljon. Tykkään myös siitä, että näyttelyssä on monenlaista. Se on tosi rikas.
Eli: Itselleni tuli mieleen, että Vuorikosken näyttely on eräänlainen matkapäiväkirja. Se lähtee Särkänniemi-kuvien kautta Tampereelta, käy kaukomailla ja jopa painajaisunissa. Ja lopuksi sieltä palataan takaisin Tampereelle.

Timo Vuorikosken ranskalaissarjaa kankaalla.
Terde: Kimmo Kaivanto
Eli: Kimmo Kaivannon teoksissa tuntuu mielestäni eräänlainen ristiriita. Toisaalta näen siinä sen sodanvastaisuuden ja vallankäytön kritiikin, jota Kaivanto tarkoitti. Toisaalta taas näen niissä paljon ihan hillitöntä absurdia huumoria. Esimerkiksi Monty Pythonin animaatiot tulevat elävästi mieleen.
Mikko: Niin, Monty Python ja Pink Floydin The Wall. Voisikohan tämän lukea pop-taiteeksi? Näyttely on hilpeästi vakava. Toisaalta se ei vähennä yhtään sen syvyyttä ja hauskimmat teokset ovat myös vaikuttavin osa kokonaisuutta.
Eli: Niin, onhan naurettavaksi tekeminenkin kritiikin keino.

Kimmo Kaivannon öljytyöt ovat kymmenvuotiaan Hilman mielestä hienoja ja vaikuttavia, vaikka kaikkien teosten idea ei heti aukeaisikaan.
Mikko: Jokin teoksissa pureutuu todella syvälle. Ehkä se on niiden universaalius, nämä voisivat aueta eri kulttuureissa, kielellä kuin kielellä. Myös teosten symmetria ja geometrisuus on kauhean miellyttävää.
Siperia: EGS – Exclusive Gentrification Simulator 1.0
Mikko: Tämä on kauhean hauska. Siinä kohtaavat monenlaiset muodot. Sitä paitsi on aivan liian harvinaista päästä pelaamaan taideteoksessa minigolfia!
Eli: Teos on varmaan vaatinut monenlaisten teknistenkin seikkojen hiomista, koska sillä on kaksi ihan erilaista käyttötapaa. Vai voiko taiteella sanoa olevan käyttötapa? Joka tapauksessa katsominen ja pelaaminen ovat todella erilaisia kokemuksia.

Minigolf-taidetta Siperiassa. EGSin teokseen pääsee myös pelaamaan.
Minicinema: Helinä Hukkataival
Eli: Hukkataipaleen performanssit ovat helposti lähestyttäviä. Niissä tehdään asiat vieraiksi ja absurdeiksi, mutta samalla ne ovat täysin ymmärrettäviä ja jopa samaistuttavia. Katsoessa tietää, mitä henkilö ruudulla kokee ja mitä teos sanoo.
Mikko: Kyllä, harvinaisen helposti aukeavia. Niihin ei tavallaan tarvitse juuri keskittyä, hyppää vain virtaan mukaan. Performanssit ovat hauskasti toteutettuja, niistä tuli hyvä mieli.

Siperian liikekeskuksen käytävällä sijaitsevassa Minicinemassa pääsee nauttimaan Helinä Hukkataipaleen videoinstallaatioista.
Eli: Ne ovat myös tosi hillittyjä. Niissä ei revitellä turhaan.
Mikko: Niin, tyyli on tosi miellyttävä. Vaikka Inner Beauty -teoksesta tuli mieleen jopa Unelmien sielunmessu, se ei ollut liian masentava. Ja kabareeteos oli aivan hulvaton.
* *
Mitä jäi käteen?
Mikko: Kokonaisuudessaan Finlayson Art Area on nyt jopa laadukkaampi kuin viime vuonna. Se on myös lapsille kiinnostava ja innostava. Esimerkiksi Horilan patsaat ja Hukkataipaleen performanssit uppoavat ihan yhtä lailla lapsiin kuin aikuisiin.
Eli: Tapahtuman lehdessä sanotaan, että sillä ei ole mitään teemaa. Kuitenkin kaikkia näyttelyitä tuntui vahvasti yhdistävän ilo ja toivo. Tänä vuonna oli myös todella paljon hauskoja teoksia.
Mikko: Samaa mieltä. Jäi kauhean positiivinen pohjavire, vaikka esimerkiksi valokuvissa hymyiltiin tosi vähän. Sellainen olo, että elämä on aika kaunis.
Eli: Täällä ei koskaan tule sellainen olo, että ymmärsinköhän tämän nyt jotenkin oikein. Ja sekin, että on tällainen valtava taidetapahtuma, johon saa tulla ilmaiseksi, on aika kaunista.
Mikko: Niin. Jos tällaista järjestetään ja vieläpä ilmaiseksi, onhan se kansalaisvelvollisuus mennä katsomaan.
Finlayson Art Area on avoinna 24.8.2025 asti. Tarkemmat tiedot tapahtuman verkkosivuilta.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Every Note You Play tallensi musiikkia, joka muuten olisi hävinnyt – arviossa Mika Kaurismäen dokumenttielokuva
ELOKUVA | Mika Kaurismäki tallensi kolmen päivän aikana soittoa ja muusikoiden mietteitä Monheim Triennalen improvisaatiofestivaalilla.
Joni Ekman svengaa raukean raikkaasti – arviossa Joko saa laulaa?
LEVYT | Tamperelaisartistin seitsemäs levy tiivistää rock-kaihoa toimivan ytimekkäästi. Joni Ekmanin rock-pohjainen svengi ei ole tunkkaista vaan vaivattoman koukukasta.
Kamerat, käy! Elokuvamies Ilkka Rahkosen mukaan Finlaysonin alue Tampereella on filmiväen unelma
TILAUSJUTTU | Tampere ja Tokio yhteen sopii, kun tekeillä on suomalais-japanilainen rikosdraama. Sarja julkaistaan vuoden 2026 keväällä.
Retoriikassa voi olla eroja, mutta Sanna Marin ja Tulenkantaja-voittaja Riina Tanskanen puhuvat samoista asioista
KOLUMNI | Tampereen Kirjafestarit on teosten suurhyöky, jonka pyörteissä voi iskeä ahdistus, Maarit Saarelainen kirjoittaa kolumnissaan.




