Feminiinisen kauneuskäsityksen oikeutus ja digitaalisella teknologialla koodattu runollinen universumi

Tuula Lehtisen teokset Ostindiska (2003, vas.) ja Maisema Ostindiasta (2007). Kuva: Katri Kovasiipi

”Vaikken mä aina jaksa
uskoa ja rakastaa,
niin on täällä vielä helvetisti
kaunista katseltavaa.”

Näin päätti Ismo Alanko keskittyneen avajaislaulunsa Tampereen taidemuseon näyttelyavajaisissa perjantaina 23.2.2024. Taiteilija Tuula Lehtinen oli kutsunut Alangon avaamaan näyttelynsä With Pleasure, joka täyttää nyt remontin jälkeen avatun taidemuseon kaksi kerrosta.

Alangon Laulun sanat upposivat avajaisvieraisiin ja sopivat hetkeen. Juuri kauneuteenhan Lehtinen on koko vuosikymmenten mittaisen tuotantonsa ajan keskittynyt. Tämä näyttely kuljettaa katsojaa Lehtisen (s. 1956) uran varhaisilta vuosilta, 1980-lukulaisesta Egyptin innoittamasta grafiikasta aina tähän vuoteen saakka.

Lehtisen yhteydessä voi hyvällä syyllä puhua radikaalista kauneudesta. Hänen opiskeluaikoinaan Kuvataideakatemiassa ei kukkamaalauksia pidetty edes taiteena, eikä arvostusta ollut lähtökohtaisesti kovin todennäköistä saavuttaa myöskään naistaiteilijana, feminiinisiksi mielletyistä käsityötekniikoista puhumattakaan. Taiteen aiheiksi kelpaavia sisältöjä ja tekniikoiksi kelpaavia tekotapoja rajasivat tuolloin ideologiat ja säännöt, joiden kyseenalaistamisesta on tullut Lehtisen uran kantava voima.

On riemastuttavaa, kuinka Lehtinen on tullut yhä radikaalimmaksi kauneuden julistajaksi, mitä pidemmälle hänen uransa on edennyt. Museon ylimmän kerroksen kukkamaalausten paksut maalauspohjat, pintojen kiillot ja 1600-luvun flaamilaisille taiteilijoille tyypillisten kukkamaalausten estetiikka julistavat, että kauneus ja sen tavoittelu itsessään on mitä olennaisin ja keskeisin syy tehdä ja katsoa taidetta.

Katsojalla on oikeus nauttia

Lehtinen kertoo näyttelyssä nähtävällä haastatteluvideollaan kiinnostavasti myös halustaan olla taiteilijana katsojien puolella: ihmisillä täytyy olla oikeus nauttia taiteesta ilman, että heidän on luettava näyttelyssä mittavat määrät tekstiä ja koettava syyllisyyttä vaikkapa jostain yhteiskunnallisesta epäkohdasta.

Mikä voisi olla näinä kuohuvina ja mahdollisesti vaarallisinakin aikoina suurempi lahja taiteilijalta meille katsojille, kuin tämä kauneuden armo, johon Tuula Lehtinen meidät yhtä aikaa hellästi ja lujasti kietoo. Ottakaamme se vastaan, levätkäämme hetki, antakaamme mielen akkujen latautua kaikella tällä hyvällä, mitä meille näin auliisti annetaan.

Lehtinen on olemukseltaan vakaa ja rauhallinen, mutta taiteilijana myös valtavan kujeileva. Koska taidetta koteihinsa ostavat ihmiset haluavat usein laittaa teoksen sohvansa yläpuolelle, Lehtinen on toteuttanut teoksia, joissa sohva on jo maalauksessa mukana. Maalauksen tai silkkipainovedoksen pohjana onkin ylellisen sohvan selkänojan tapaan tikattu pehmuste. Näin syntyvä teoksen monitasoisuus ja kolmiulotteisuus, teospohjan ja kuva-aiheen yhtäaikainen ristiveto ja voimakas suhde toisiinsa ovat hykerryttävää koettavaa.

Tuula Lehtisen Sohvamaalaus. Öljy, lehtikulta, serigrafia ja pehmuste, 2000.

Lehtisen ahkeruus, uutteruus ja vaivojaan säästelemätön ote työhön näkyy kaikista hänen teoksistaan. Maalausjälkien tarkkuutta voi vain mykistyneenä ihailla, mikään ei ole sattumanvaraista, tekemisen tyyli on järjestelmällinen ja järkkymätön. Intensiivinen ja sinnikäs työote on ilmiselvästi läsnä jo Lehtisen varhaisen tuotannon grafiikassa, samoin kuin tuoreimmissakin maalauksissa.

Irti perusteettomista rajoituksista

Myös graafikkona Lehtinen on vastustanut alan perinteisiä sääntöjä, jotka ovat liittyneet esimerkiksi vedosten kokostandardeihin, kehystämiseen ja numeroimiseen. Hän on venyttänyt grafiikan määritelmällisiä rajoja ja rajoituksia toteuttamalla vedostuksia esimerkiksi posliinipinnoille ja nostamalla silkkipainotekniikan arvostusta muiden vedostustekniikoiden rinnalle.

Keskittymällä feminiinisiksi miellettyihin aiheisiin, feminiiniseen estetiikkaan ja naiselliseksi miellettyihin käsityömenetelmiin Lehtinen on koko uransa ajan ravistellut ja edelleen ravistelee taidemaailman sisään rakentuneita, aikansa eläneitä arvostuksia ja tottumuksia. Suomalaisella taidekentällä Lehtinen on ollut tällä saralla edelläkävijä, jonka asenne on saanut jatkoa ja vastakaikua esimerkiksi Katja Tukiaisen ja Ninni Luhtasaaren kaltaisten tekijöiden persoonallisilla taiteilijanurilla.

Tuula Lehtinen: Ainon ja Laurin posliinitanssi. Valuposliini ja serigrafia, 2009.

Uraauurtavaa työtä Lehtinen on tehnyt myös julkisen taiteen aseman ja näkyvyyden parantamiseksi niin Tampereella kuin laajemminkin. Lisäksi taiteilijan monipuolisuuden osoituksena on kansitaide, joka liittyy myös näyttelyn avanneen Ismo Alangon osuuteen. Ismo Alanko Säätiön Sisäinen Solarium -levyn kansi perustuu Tuula Lehtisen maalaukseen.

Vaietun, piilotetun ja väheksytyn kukoistava läsnäolo

Lehtisen teosten materiaalisuus on nautinnollista katsottavaa. Posliini luo illuusion tyynystä ja pehmuste illuusion posliinista, teosten kuva-aiheissa sykkivät taidehistorian syvyyksiä muististamme herättelevät kaiut.

Samalla teospohjien jykevyys ja paikoitellen ylettömän raskaaksikin kasvava kolmiulotteisuus ilmoittavat, että naisen elämä ei ole vain pehmeää koristeellisuutta, vaan meillä kaikilla on oma tehtävämme, historiamme, ilomme ja taakkaamme – sekä äitilinjamme, myös esiäitien vaiettu historia, josta meillä pitäisi olla oikeus tietää enemmän.

Olen pohtinut Lehtisen viime vuosien barokkisen upeita, suurikokoisia maalauksia. Niiden loisteliaat kukka-aiheet tai yläluokkaisen ylelliset kankaat kiinnittyvät abstrakteihin, tiheärytmisiin väriraitoihin, jotka ovat samalla kuin värikarttoja maalausten kuva-aiheiksi kasvavista kukista, vaatteista, kultalangoista, siivusta naishenkilöä kirjoineen tai koirineen.

Vasta nyt tajuan, että nuo teosten mittavaa pinta-alaa suurimmaksi osaksi kattavat raidoitukset voi kokea myös kuvana naisten kätketyistä tarinoista ja historiasta. Kuka on nainen, josta voimme nähdä vain hienon helman ja siron jalan tai käden, viitteellisen kulman hänen kädessään olleesta kirjasta? Mistä hän tuli, mitä hän luki, mitä hän ajatteli, kuka hänet omisti, mihin hän joutui?

Näitä kysymyksiä kehystävät myös näyttelyn tavaratalomaiset tunnelmat, posliinikengät ja huulipunat sekä suurikokoiset ja lempeän kukoistavat mosaiikkityöt, joiden luojana ja kehittäjänä Lehtinen on Suomessa vertaansa vailla.

Tavaratalomaisen tunnelman huipentaa jo monissa aiemmissa näyttelyissä nähtyjen posliinikenkien ja suurten posliinisten huulipunapuikkojen kanssa samaan tilaan aseteltu tuore idea, näyttelyteemaan suunniteltu With Pleasure -parfyymi.

Näyttelyarkkitehtuuri ja tunnelma on rakennettu pieteetillä ja vaivoja säästelemättä. Taidemuseon henkilökunta sai taiteilijalta avajaisissa ansaitut kiitokset. Näyttelyarkkitehtuurista vastan Elina Rantasaari (INNER Sisustusarkkitehdit Oy).

Jos eläisimme jossain 1970-luvulla, Lehtisen tuotanto ammuttaisiin alas porvarillisena ja dekoratiivisena. Noista ajoista on taidekentän moninaisuus ja tasa-arvo kehittynyt huomattavasti, ja tuohon myönteiseen kehitykseen on Tuula Lehtinen antanut taiteilijantyöllään oman merkittävän panoksensa.

Näyttelykokonaisuus With Pleasure antaa meille luvan nauttia kauneudesta. Ei se mielihyvä ollutkaan syntiä.

Tuula Lehtinen: With Pleasure. Tampereen taidemuseo, Puutarhakatu 34, 5.5.2024 saakka ti–pe 10–18, la–su 10–17.

* *

Charles Sandisonin näyttelyn avajaistunnelmia. Vieraat sulautuvat osaksi Sandisonin immersiivistä, digitaalista teosta Rhizome (2024).

Loputtomaan muutokseen koodattu rihmasto

Charles Sandison onnistuu täyttämään Tampereen taidemuseon alakerran yhdellä teoksella. Tuo Sandisonin tuore teos, Rhizome (2024) itse asiassa myös ylittää rakennuksen seinien sille asettamat fyysiset rajat.

Mediataiteilijana tunnettu Sandison on luonut teoksensa tietokoneen, algoritmien ja tekoälyn avulla. Teosnimi Rhizome tarkoittaa rihmastoa, mikä kuvaakin sen luonnetta oivallisesti.

Hämärän näyttelytilan sisään astuessaan katsojastakin tulee osa immersiivistä teosta, jonka perusolemus on jatkuva ja päättymätön muuntuvuus. Valopisteet kiemurtelevat seiniä ja lattioita kuin muurahaiset poluillaan, sekaan tipahtelee tunnetiloja ilmaisevia sanoja, katonrajaa kiertävät katkelmat lauseista, joista voi tunnistaa raamatullisia säkeitä ja poljentoja.

Äkkiä sanat syöksähtelevät tilassa kuin hätääntyneet lintuparvet tai myrskytuulen lennättämät puunlehdet, ei, sanathan ovat myrskytuuli ja rajuilma, ne täyttävät tilan ja peittävät myös jokaisen tilassa olevan ihmisen kauttaaltaan. Emme pääse niitä pakoon, ne sitovat meidät itseensä ja toisiimme. Näiltä sanoilta emme näe toisiamme.

Sanat ovat valoa.

Sitten hiljenee, tulee tyyntä. Kunnes huomaan katonrajasta liikkeelle lähtevien valopisteiden jonon, joka jo pian luikerteleekin lattioilla kohti vastakkaisia seiniä, pienet muurahaiset kiireisellä matkallaan tietämättä, miksi.

Tilan kaikilla seinustoilla on peilejä kuin oviaukkoja, joista Sandisonin teoksen asuttama tila ihmishahmoineen toistuu ja monistuu loputtomasti kohti äärettömyyttä. Tila ei lopu seiniin, vaan illuusio sen jatkumisesta on loputon.

Samalla tavalla loputon on Sandisonin teos. Taiteilija on luonut algoritmien ja tekoälyn avulla universumin, jossa ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on tyynten suvantojen ja hurjien myrskyjen vuorottelua, jossa voi unohtaa itsensä. Se on vapauttavaa, ihmeellistä, ja samalla se on vangitsevaa ja vähän pelottavaa.

Nyt tämä tarina on jo lähtenyt liikkeelle, sitä ei voi enää pysäyttää, emmekä me yhtään voi tietää, mihin se johtaa.

Charles Sandison: Rhizome. Tampereen taidemuseo, Puutarhakatu 34, 5.5.2024 saakka ti–pe 10–18, la–su 10–17.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Suomen Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

EDIT. Jutun toiseksi viimeistä kuvatekstiä on muutettu 27.2.2024 kello 12.29. Tekstiin on lisätty näyttelyarkkitehtuurista vastanneen henkilön nimi.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua