Ateneumissa on Järnefeltin metsiä, joita haluaisi suojella, jos niitä vielä olisi

Eero Järnefelt: Idän myrskyssä – Omakuva (1894). Hämeenlinnan taidemuseo. Kuva: Seppo Metso

Eero Järnefelt Ateneumissa 25.8.2024 saakka.

Kun puhutaan luontokadon pysäyttämisestä, Järnefeltin veljesten taide on tänä päivänä yllättävän ajankohtaista. Hallitus on päättämässä kriteereistä, joilla suojellaan 140 vuotta vanhoja metsiä. Siis niitä samoja, joita Järnefeltin veljekset Eero ja Kasper maalasivat.

Suojelukriteerit on kuitenkin vedetty niin tiukoiksi, että suojeltavaa jäisi vähän. Ainakaan Etelä-Suomesta säästettäviä metsiä ei niiden perusteella löytyisi juuri muualta kuin Järnefeltien maalauksista.

Kuva Suomen taiteen kultakaudesta täydentyy Ateneumissa, jossa viime kesän Albert Edelfelt -ripustusta seuraa hänen aikalaisensa Eero Järnefeltin (1863–1937) 200 teoksen suurnäyttely. Talon ylimmän kerroksen saleihin on koottu Kansallisgallerian omistuksia ja lainoja muista kokoelmista. On aina kutkuttavaa päästä näkemään myös yksityiskokoelmista saatuja teoksia, vaikuttavia ja tavanomaisempia.

Mukaan on saatu myös joitakin symbolistisia maalauksia. Teoksessa Idän myrskyssä – Omakuva (1894) taivaalle nousee pelottavan dramaattisia myrskypilviä ja puut taipuvat tuulen voimasta, mutta taiteilija seisoo suorana katsoen uhmakkaana kohti itää. Teos on maalattu kuin tulevaa ennakoiden. Kului vain viisi vuotta, kun tulivat ensimmäiset sortovuodet, jolloin Suomen suuriruhtinaskuntaa yritettiin venäläistää.

Eero Järnefelt: Syysmaisema Pielisjärveltä (1899). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, Antellin kokoelma. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Ripustuksen pääosassa ovat itseoikeutetusti maisemat 1880-luvun lopulta 1920-luvulle, nuo kollektiiviseen muistiin piirtyneet metsät ja vaarat, jotka osaltaan rakensivat heräävää kansallistunnetta sortovuosina ja itsenäistymisen jälkeen. Useimmissa on kesän valoa ja kaikki on hyvin ja onnellisesti. Ei ihme, että Järnefelt vastaa nostalgian kaipuuseen vielä tänäkin päivänä.

Pariisin-opintomatkoillaan Järnefelt omaksui siellä muodissa olleen realistisen ulkoilmamaalauksen, mikä sopi täydellisesti hänen pyrkimyksiinsä. Taiteilija oli vakuuttunut, että luonto ja vain luonto vaikuttaa ihmiseen syvällisimmin. Kylänäkymät ja metsämaisemat olivat tutkimuksen kohteena eri vuodenaikoina.

Talvisia maisemia esillä on vain muutama. Voi melkein tuntea miten auringon valo säteilee puhtaanvalkoisista hangista teoksessa Kevättalven aurinko (1898), joka on lainassa Turun taidemuseosta.

Oma salinsa on pyhitetty ikonisille Kolin vaaramaisemille, jotka on pääosin maalattu 1920-luvulla. Niissä näkyy jo selkeä muutos tyylissä. Realistinen tarkkanäköisyys vaihtuu tunnelman etsimiseen vahvoista pelkistetyistä muodoista. Tarkastelun kohteeksi nousee vaikkapa yksittäinen käkkäräinen mänty, se, jonka silmä ensimmäisenä kohtaa maalauksen etualalla.

Maisemien lisäksi Järnefelt tunnetaan tarkkanäköisistä muotokuvistaan. Niissä paljastuu vähintään arrogantti ihmiskäsitys. Järnefelt, yläluokkaisen kulttuurisuvun edustaja, ajatteli, ettei kaikilla ollut halua tai kykyä itsensä kehittämiseen. Toisaalta hän tunsi olonsa kotoisaksi myös tavallisen rahvaan parissa. Se kelpasi maalausten aiheeksi arkiaskareissaan ja -vaatteissaan, esimerkkinä yksityiskokoelmista saatu näyttävä Pyykkiranta-maalaus 1889.

Eero Järnefelt: Pyykkiranta (1889). Yksityiskokoelma, Andersudde. Kuva: Kansallisgalleria / Janne Mäkinen

Muotokuvan arvoisia olivat ainoastaan kansakunnan aikaansaavat merkkihenkilöt, kuten Matilda Wrede, J.K. Paasikivi, Juhani Aho tai Jean Sibelius, taiteilijan lanko; sukutaustaa ja taiteilijaelämää Tuusulanjärven maisemissa näyttely esitteleekin laajasti.

Pikantti lisä kokonaisuudessa on vähemmän tunnetun taiteilijaveli Kasperin pienet metsämaisemat.

Seppo Metso

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua