Göran Augustson: Nocturno, 1991. Kuva: Harri Hirvonen / Poikilo-museot
KUVATAIDE | Kouvolan Poikilo-museot esitteli taidekeräilijä Markku Villikan 1,5 miljoonan euron lahjoitusta pienten näyttelyiden voimin.
Metropolis Kouvolan Poikilo-galleriassa 23.2. asti.
Harrastaja arvioimassa taidetta voi olla kuin tanssija soittamassa arkkitehtuuria. Voiko kaltaiseni taiteen rakastaja koskaan ymmärtää abstraktin taiteen syvällistä hienoutta?
Olen kulttuurin ystävä ja ammattilainen, mutta kuvataidetta en osaa tehdä. Piirtäjänä olen aina ollut tikku-ukkojen tekijä, maalarina sain yläasteella jopa opettajalta naurut.
Museoita ja taidenäyttelyitä kuitenkin rakastan. Siispä lähdin ystäväni kanssa Kouvolassa museoon ottamaan selvää, avautuuko abstraktin taiteen näyttely meille amatööreille.
Taidekeräilijä Markku Villikka lahjoitti 1,5 miljoonan arvoisen taidekokoelmansa Kouvolan Poikilo-museoille vuonna 2024. Kokoelmasta järjestettiin kolme pientä näyttelyä, joista Sateenkaaren tuolla puolen esitteli marras–joulukuussa 2024 naivistisia teoksia. Pulp Fiction kuvaili alkaneen vuoden tammikuussa elokuvan maailmaa maalausten keinoin.
Metropolis, näyttelyistä viimeinen, tarjoilee abstraktisen tyylin teoksia Poikilo-galleriassa vielä sunnuntaihin 23.2.2025 asti. Villikka-näyttelyt eivät lopu siihen, sillä museo suunnittelee kokoelmasta suurta näyttelyä 40-vuotissyntymäpäivilleen 2027.
* *
Ensivaikutelmani Metropoliksesta on pelkistetty, jopa ärsyttävä. Abstrakti taide on näyttänyt minulle aina pelkältä viivoilta ja värittämiseltä. Minusta on aina vaikuttanut päällepäin siltä, että abstraktista taiteesta ei välity tunne taiteilijan vaivannäöstä työnsä eteen.
Keskustelu alkaa elää, kun alamme ystäväni kanssa kierrellä näyttelyä ja puhua teoksista. Göran Augustsonin Nocturno (1991), maalaus sinisen, ruskean ja vaalean värin sävyillä, vaikuttaa minusta länsiafrikkalaisen kankaan mallilta. Erkki Hienosen teoksesta Fragmentti (1977) erotamme viivojen takaa ihmisen muodon. Teoksen väreissä on jotain hyvin 1970-lukulaista.
Mari Rantanen: Kom, 1985, öljy kankaalle, 46 x 35 cm. Kuva: Harri Hirvonen / Poikilo-museot
Yksi teoksista näyttäytyy minulle liian pelkistettynä. Kuusi viivaa piirretty, jokainen niillä syntyneistä neliöistä väritetty. Onko tämä taidetta? En ymmärrä teoksen perimmäistä tarkoitusta. Onko se saada katsoja provosoitumaan ja pohtimaan, miksi taiteilija on tehnyt näin yksinkertaisen työn?
Eläköityneen Villikan aiempi ammatti kaupunkisuunnittelijana näkyy teoksissa selvästi. Yhdessä maalauksessa voi erottaa talon kulman, toisessa parkkipaikkoja. Mari Rantasen teos Kom (1985) miellyttää minua värimaailmaltaan. Voin kuvitella sen koristamassa kotini seiniä. Maalauksessa piirtyvät selvät moottoritien ääriviivat.
* *
Kristian Krokfors: Nimeämätön (Happy Factory), 1990, akryyli kankaalle, 54 x 45 cm. Kuva: Harri Hirvonen / Poikilo-museot
Kristian Krokforsin teoksessa Nimeämätön (Happy Factory) vuodelta 1990 tehtaat savuavat järjestelmällisesti suunnitellulla, neliöidyllä kaava-alustalla. Alla olevassa lapussa lukee, että Kouvolan kaavoitusyksikön työntekijät valitsivat työn suosikkiteoksekseen. Pohdin valintaa, sillä teoksessa on paljon vaikuttavaa energiaa, mutta myös jotain uhkaavaa. Se on kaukana iloisesta.
Näyttely herättää minussa erityisen paljon pohdintaa. Verrattuna lapsekkaan naivistiseen ja värikkään elokuvataiteen näyttelyyn, abstraktisen Metropoliksen yksinkertaisilta näyttävissä teoksissa pinnan alla piilee paljon enemmän kuin miltä ensin vaikuttaa.
Joidenkin teosten epäsymmetrisistä, mutta selvästi suunnitelluista kuvioista, voi huomata taiteilijan erityisen huolellisen suunnittelun, joka on vienyt aikaa ja vaivaa. Abstraktin taiteen inhoajien olettamus laiskoista taiteilijoista, jotka haluavat tehdä nopeaa työtä helpolla, ei vaikuta pitävän paikkansa.
Ahti Lavonen: Sommitelma, 1962, öljy kankaalle, 53 x 35 cm. Kuva: Harri Hirvonen / Poikilo-museot
Suosikkini teoksista on villiltä 1960-luvulta: Ahti Lavosen Sommitelma, joka tuo mieleeni Rorschachin mustetahratestin. Ystäväni näkee teoksessa jonkin soittimen. Minusta teoksessa on karhu, joka soittaa kontrabassoa.
Taide herättää jälleen keskustelun. Ystäväni sanoo, etteivät karhut soita kontrabassoa. Vastaan, että kyllä ne tässä taideteoksessa soittavat.
Vaikuttaa siltä, että ymmärtämättömältä vaikuttanut abstrakti taide ei olekaan niin mahdotonta ymmärtää. Harmaat aivosolumme lähtivät liikkeelle. Taide teki tehtävänsä. Lähdemme näyttelystä tyytyväisinä kotiin.
Elina Salin
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Öljyn lumo ja tuho – Monira Al Qadirin näyttely Kiasmassa
KUVATAIDE | Näyttely muistuttaa kiusallisesti, että öljy on syvemmällä jokaisen elämässä kuin päivittäin tulee ajatelleeksi. Mikromuovin muodossa se on tunkeutunut itse kunkin elimistöön.
Voisiko tämän vielä pelastaa? Kuvataideviikkojen laajennettu kuratointi nostaa myös unohdetun Pirtutehtaan tapetille
KUVATAIDE | Arkkitehtuurin opiskelija Amanda Ikonen tekee diplomityötään Mäntän kuvataideviikoilla vierailevia vuodesta toiseen ihastuttavasta spriitehtaasta.
70 taiteilijaa esittäytyy Mäntän kuvataideviikoilla kesällä 2025: ”Koen, että olemme perusasioiden äärellä”
KUVATAIDE | Mäntän XXIX Kuvataideviikkojen teemana on EI, ja kuraattoreita on Krister Gråhnin johdolla mukana toistakymmentä.
Galleriakatsaus: Ympäristö uusin silmin Turun keväässä
KUVATAIDE | Turun taidemuseoissa ja gallerioissa nyt Sini Kähönen, Jussi Haro, Nelli Penna, Laura Ukkonen, Raisa Raekallio ja Misha del Val, Grönlund–Nisunen ja vanha kunnon Victor Westerholm.