Konserttiarvio: Tukkametallin törkeimmän soihdunkantajan perjantainen keikka Tampereen Sauna Open Airissa sai Jantso Jokelinin pohtimaan rohkeutta, pornoa ja räjähtäviä munasuojia.
W.A.S.P. Sauna Open Air -festivaalilla Tampereen Ratinannniemessä 12.7.2019.
Kun valmistaudun esiintymistilanteeseen, kuuntelen hyvin usein taukoamattomalla luupilla W.A.S.P.:in kappaletta Animal (Fuck Like a Beast). Yhtyeen ensimmäinen single vuodelta 1984 kuvaa siekailematta kertojan hässimistottumuksia ja kouristuksenomaisia himon puuskia. Kappale on mauton, seksistinen ja yksioikoinen. Singlen kannessa koreilee sirkkelinterällä koristeltu tiikerikuvioinen munasuoja.
Kaikesta tästä huolimatta tulen kappaleesta hyvälle tuulelle. Laitan metelin niin kovalle kuin korvat kestävät, vatkaan jalkaa kappaleen tahtiin, kerään esiintymiseen tarvittavaa adrenaliinia ja ajattelen. Muutaman toiston jälkeen korvissa soi, mieli on kirkas ja olen valmis. Ymmärrän, ettei epäonnistumista ole olemassa. Se on harhaa, jota pikkusieluiset byrokraatit levittävät.
Kun Blackie Lawless kirkuu jäljittelemättömän riettaalla heavy metal -karjunnallaan nussivansa kuin elukka, yhteen vaivaiseen laululyriikan pätkään latautuu maksimaalinen määrä maailman tyhmintä energiaa. Onneksi luonto ei tunne tyhmyyttä, ainoastaan energiaa, viettejä. Energiasta kaikessa on kuitenkin lopulta kyse.
* *
Lavakoomikko Bill Burr on vitsaillut joskus siitä, kuinka hän muuttuu nykyistä dj-musiikkia kuullessaan välittömästi vanhaksi, paasaavaksi ukkeliksi: ”Tämä ei ole musiikkia! Kun minä olin penska, silloin pukeuduttiin naiseksi ja laulettiin Paholaisesta! Se oli musiikkia!”
Aivan samanlaiseen rock-käppänän kuoppaan en koe pudonneeni. Olen silti tullut vuonna 2019 omasta tahdostani ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa Ratinanniemen Sauna Open Airiin kuuntelemaan W.A.S.P.:in ties kuinka monetta kymmenettä Suomen-konserttia. Tämä on toden totta musiikkia, vaikka bändi ei enää pukeudukaan naiseksi tai oikeastaan edes laula Paholaisen lauluja. Kappaleiden raaka, eläimellinen draivi on tuonut helpotusta moniin elämäni haasteisiin.
Basisti Mike Duda.
Sen verran usein W.A.S.P. on kuitenkin Suomessa rampannut, ettei minua kiinnosta kirjoittaa illasta varsinaista keikka-arviota. Yhtye on selvästi eläköitynyt lähemmäs vuosikymmen sitten näkemästäni Kuopion-keikasta, eikä lavashow’ssa saati kappaleiden tulkinnassa ole varsinaisesti mitään uutta, jännittävää tai pysäyttävää. Hitit kuten L.O.V.E. Machine, Wild Child ja I Wanna Be Somebody lähtevät bändiltä takuuvarmasti, vaikka käpälä tuntuu jo hieman painavan. Lawlessin ääni meinaa hetkittäin jopa kadota. Tästä huolimatta suomalaiset rakastavat yhä W.A.S.P.:ia ja laulavat hurmioituneina mukana.
Syystäkin. Lawless on säveltänyt koko joukon glam metallin klassikoita ja kannatellut niitä vuosikymmenten läpi poikkeuksellisen uskottavalla karjunnallaan. Kolme ensimmäistä levyä edustavat yhtyeen tyhmänhauskaa seksihullukautta, josta suurimmat huudatushititkin ovat peräisin. Vuoden 1992 tummempisävyinen The Crimson Idol -albumi, johon yhtyeen settilista Ratinassakin melko voimakkaasti nojaa, kuuluu metallin historian legendaarisimpiin konseptilevyihin ja kerää kiitosta kriitikoilta vielä tänäkin päivänä. Se on metallin aikakaudelle päivitettyä The Whota parhaimmillaan.
* *
Mutta en minä jaksa puhua rutiinilla lusitun keikan finesseistä. Haluan mieluummin lausua sanasen rohkeudesta ja uhrauksista. Ja pornosta.
Oikeastaan W.A.S.P. tuo useallakin tavalla mieleen pornon. Löysihän kokonainen sukupolvi sekä W.A.S.P.:in että pornon isoveljiensä pöytälaatikoista, jostain vanhentuneiden koiranpommien, yksittäisen savukkeen, Axe-tölkin, linkkuveitsen ja limsajojon alta. Isoveljen laatikko, tuo orastavan miehuuden liitonarkki ja neulanterävien aataminomenoiden vavisuttaja palkitsi uhkarohkeat löytöretkeilijät pirullisella mannallaan. Kaiken rivouden ja väkivaltaisten kuminauhaviritelmien seassa irvisteli meikattuja miehiä korkokengissä luurankosommitelmien keskellä. Naiseksi pukeutumisesta aisti heti, että tätä tehdään tosissaan.
W.A.S.P. muistuttaa pornoa myös rohkeudessaan, joskin nyt on syytä pysyä erittäin tarkkana. En tarkoita rohkeutta minkäänlaisena lihallisena paljasteluna tai tabuaiheiden ympärillä hääräämisenä. Sellaista rohkeutta W.A.S.P. saattoi ehkä olla jollekin 1980-luvulla, jolloin ristiinpukeutuminen, omien nivusten esittely ja puolivillaiset Saatana-viittaukset aiheuttivat ongelmia mediassa, keikkamyynnissä, jopa oikeusistuimissa. Se oli aikuisten mielestä sairasta ja nuorista siistiä. Nyt W.A.S.P. on ennemminkin nuorten mielestä pervoa ja vanhoista siistiä.
Kuten pornotähtien, myös kasarimetallistien rohkeus piilee ennen kaikkea heidän uskaliaisuudessaan pilata oma elämänsä muiden nautinnon vuoksi. Porno ja tukkahevi ovat eräänlaisia uhrauksia ihmiskunnan hyväksi. Uhrilahjojen painavuus vaihtelee artistista riippuen. W.A.S.P:illa on kunnia kantaa rockin historian epäilemättä hauskimman tapaturmatarinan titteliä.
Vuoden 1986 kiertueella Blackie Lawlesille oli suunniteltu ilotulitesuihkua ampuva munasuoja, ilmeisesti ylittämään ikonisen sirkkelifalloksen pöyristyttävyys. Viritelmää oli testattu onnistuneesti useita kertoja, mutta pitkällä lentomatkalla ilotulitteiden ruuti kompressoitui ennalta-arvaamattomalla tavalla. Euroopan kiertueen avajaisiltana Dublinissa Lawlessin haarovälissä räjähti voimakas pommi, joka nosti vokalistin hetkeksi ilmaan ja aiheutti nivusiin, reisiin ja takapuoleen vakavia palovammoja. Lawless kiidätettiin takahuoneeseen, missä hän hetken toivuttuaan totesi: ”Jos me kirjoittaisimme parempia kappaleita, minun ei tarvitsisi tehdä tällaista!”
* *
Kaikkien nuoruuden temppujen jälkeenkin W.A.S.P. saattaa silti edustaa minulle uransa suurinta rohkeutta nimenomaan nykyään. Blackie Lawless esittää vielä 62 vuoden iässä nuorena miehenä säveltämäänsä kiimametallia yhtyeen ainoana alkuperäisjäsenenä. Hän on riidellyt katkerasti bändikavereidensa kanssa, uudestisyntynyt kristityksi ja kieltäytynyt esittämästä Animal-hittiään uskonnolliseen vakaumukseensa vedoten.
Suunnanvaihdoksista on metalliskenessä oltu montaa mieltä, mutta jonkinlaista urheutta maailman konserttilavoilla seisominen niiden jälkeen vaatii. Ikääntyminen, törkysanoitukset ja hopeapolvisuojat eivät ole yksinkertainen yhtälö, mutta onnistuessaan kypsyminen tuo jopa nuoruuden viriiliyttä ylikorostavaan glam metalliin koskettavia sävyjä.
Animal-hittiä ei harmikseni kuulla Ratinassakaan. Lawless on kääntänyt yhtyeen lyyristä kurssia köyrimisfantasioista vuoroin uskonnollisiin, poliittisiin tai muihin vakavampiin aiheisiin. Naamiot on pudotettu ja shokit shokeerattu. Jäljellä on enää hapsubuutsit ja hieman kajalia. Sekä kirkkaasti soiva musiikki, joka kestää kummallisen hyvin aikaa – ja tekee ainakin yhdestä kuuntelijasta paremman julkisen puhujan.
Blackie Lawless on W.A.S.P.:n ainoa alkuperäisjäsen. Yhtye perustettiin vuonna 1982.
Joudun silti välttämään autolla ajamista samalla kun kuuntelen W.A.S.P.:ia. Ääniraita olisi yksinkertaisesti liikaa, etenkin uusissa autoissa, joissa kaasua ei saa painaa yhdellä rouhaisulla pohjaan saakka. Tähän ikään mennessä olisin tappanut itseni Hellionin tahtiin vähintään tusinan kertaa.
Sen sijaan olen tehnyt panoliikkeitä punaisissa nahkahousuissa valtakunnallisessa aluekehitysseminaarissa Tampereen Raatihuoneella ja paljastanut repäisyhousujen alta veistoksellisia reisiäni imartelevat leopardileggingsit kirjastosalilliselle ranskalaisia lapsia.
Ilman W.A.S.P.:in vaikutusta nämä stuntit olisivat varmasti jääneet tekemättä. Tukkametallin törkeimmällä soihdunkantajalla on ollut henkiseen kehitykseeni lähtemätön vaikutus.
W.A.S.P. tulee maailmasta ja ajasta, jolloin uskallettiin säveltää jylhyydessään yliampuvia, lähes wagneriaanista taikuutta kipunoivia metalliballadeja ja esittää niitä vakavalla naamalla halpahallimannekiinin ja barbaarisoturin välillä vaiheilevissa drag-univormuissa. Sen takia W.A.S.P. edustaa minulle sisäistä voimaa, urheutta seisoa maailman edessä naurettavan näköisenä, tulesta, kiimasta ja pimeydestä laulaen.
Jantso Jokelin
